En etsi valtaa, loistoa

Kamalimmankin päivän pelastaa musiikin tunti. Kun lyön ensimmäiset soinnut pöytään ja alan kuulla lasten kauniita ääniä, menee minulla aina vilunväreet.
Tänä syksynä olen opettanut pariakin uutta luokkaa ja löytääkseni sopivan solistin joulujuhlaan, laulatin kaikki läpi. Yksitellen, muut eivät kuulleet.
-Onko pakko laulaa?
-On.
-Mutta mä aivastan aina, kun mä laulan, kun mua niin jännittää.
-Silti.

Niin monta ihanaa ääntä mutta joukossa aina muutama sellainen äänen väri, jota voisi kuunnella iltaan asti. Muutama ei tiennyt osaavansa laulaa. Eräs pelästytti minut vahvalla äänellä. Tunnilla oli himmaillut mutta yksin laulaessaan antoi tulla ja käännyin ensin katsomaan, kun luulin, että pelleili. Ei pelleillyt. Syntymälahjana saatu voimakas, komea pojan ääni. Harvinaista nykyään, kun tuntuu, että kaikki vain kuiskailevat ja luulevat sen olevan laulua.

Sitten vuoroon tuli syksyn haaste. Huppu päässä, kaikki muu mielessä paitsi koulunkäynti. Mielen täytti jostain syystä seksi. Päivän päätehtävä oli lähettää viestejä kavereille ja kertoa, kuka on pannut ja ketä ja missä. Kenen äiti oli huora tai kuka oli itse huora. 9-vuotiaan pahaa oloa. Hupun alta näkyi vain nurkkaan ajetun eläimen katse. Tuli kuitenkin laulamaan. Kysyin, mitä haluaa laulaa.
– En etsi valtaa, loistoa.
Hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa Bachin Matteus-passion. Olisin ollut yhtä hämmästynyt.
-Osaaks sä sen?
-Osaan. Vanhassa koulussa laulettiin tää aina.
Hain nuotit ja ajattelin, että minkäköhän version saan kuulla.
Pienen alkusoiton jälkeen alkoi hupun alta kuulua pieni, puhdas, kaunis pojan ääni:
” En etsi valtaa loistoa en kaipaa kultaakaan…”
Pidin katseeni tiukasti nuoteissa etten vaan pilaisi tätä fantastista hetkeä.
Olin pakahtua onnesta. Sain näköalapaikan suoraan lapsen sieluun. Siellä se oli. Kaiken kamaluuden peittämänä, mutta oli kuitenkin.