Levittääkö koulu sivistystä?

Tällaiseen kysymykseen haki vastausta FinnSight 2016 tapahtuma Helsingissä. Onko koulu enää se, mikä vastaa sivistyksestä? Riippuu siitä, onko sivistys piharatamon tunnistamista ja jokien luettelemista ulkoa vai onko se nyky-yhteiskunnan ilmiöiden tunnistamista?
Koulu on mielestäni nyt, tänä syksynä, tajunnut, että muutos on tehtävä, jotta koululla olisi jonkinlainen haju nykymeiningistä.

Kysyin itse paneelissa, miten sivistystä voi jakaa, jos lasten mielenterveysongelmat paisuvat ja kotiolot ovat sellaiset, että minä opettajana olenkin turvan tuoja ja rajojen laittaja.
Olen perin juurin väsynyt siihen rooliin. Minä haluan opettaa. En lohduttaa hysteerisesti joka päivä itkevää lasta, joka pelkää kaikkea, mikä liikkuu. En puhutella 10-vuotiaita poikia, jotka katsovat kotona K-18 elokuvia ja pelaavat K-18-pelejä ja sitten piirtelevät taululle pippelin kuvia ja huutelevat pihalla : Voi kyrpä!
Kauhean monta kertaa ei riitä empatia pojalle, joka sanoo joka kerta, joka asiaan : Ei huvita, ihan sama. Tiedän, että äitiä on hänelläkin ikävä mutta kun en jaksa olla kaikkien äiti.
Aikaisemmin niitä oli vain pari mutta nyt puoli luokkaa. Toki kasvatus kuuluu työhöni mutta ei tämä ole enää kasvatusta. Tämä on ensiapua kriisiin.
Yksi huutaa ja heittelee tavaroita. Olen ensimmäinen, joka laittaa rajat: ET HEITÄ.
Rajan laittajana olen monelle. Nykyään saa kieltää viisi kertaa peräkkäin ja koska sittenkään ei totella, pitää korottaa ääntä. Tämäkin on uusi asia. Ennen riitti, että sanoi kerran, korkeintaan kaksi. Jos menen töihin iloisena, olen vihainen viimeistään vartin päästä.
Eräs oppilas kirjoitti perheessään olevan 17 lasta. Ajattelin, että oli ymmärtänyt asian väärin. Mutta ei, oli puoli-siskoja ja puoli-veljiä, sitten oli puoli-isän ja sen uuden vaimon lapset ja puoli-äidin ja sen uuden miehen lapset ja kaikkiaan 17, joiden sisko hän tunsi olevansa. Yhtä itkua selvitettäessä oli paha mieli siitä, ettei päässytkään äidille viikonlopuksi, kun puoli-isä ja neljäsosaäiti ei suostunut ja sitten äidin uusi mies eli uusi puoli-isä oli suuttunut ja tuli riita eikä hän näekään nyt niitä kahdeksasosasiskoja. Minulla pyöri silmät päässä ja pystyin sanomaan vain:
-Aha.
Kun tasa-arvoisesta avioliittolaista on vängätty iäisyys, kysyn vaan, missä on Päivi Räsänen ja persut: montako kertaa saa olla puoli-isä? Jos on puoli-isä neljän eri naisen lapsille, eikö siitä voisi tehdä jo kansalaisaloitetta? Saa olla isä ja puoli-isä ja sitten piuhat poikki? Kun joku seuraavan kerran mainitsee, että ydinperhe on iskä ja äiskä ja siinä on lapsen hyvä olla, maksan liput Turun suuntaan katsomaan realiteettia.
Sivistys? Minulla ei ole aavistustakaan, mitä työssäni jaan. Katastrofiapua kriisitilanteisiin? Sivistyksestä ei ole kyllä tietoakaan.

Valmentajat vaikuttavat luokkani yhteishenkeen

Olen tehnyt 30 vuoden kenttätutkimusta: kun minun luokallani 4-6 poikaa kuuluu samaan urheilujoukkueeseen, minun kouluni lähiössä jalkapallojoukkueeseen, vaikuttaa se älyttömästi luokkani yhteishenkeen.

Jos valmentaja on hyvä, ovat urheilijapojat luokkani selkäranka: he tsemppaavat muita, moittivat vinkujia, pitävät järjestystä yllä poissa ollessani, ovat varsinaisia herrasmiehiä ja joka äidin unelmapoikia. Silloin aina mielessäni lähetän syvät kiitokset sinne kentän laidalle. Näin on käynyt kahdesti eli kahden eri luokan kanssa.

Sitten tuli luokka, jossa urheilijapojat heittivät läppää koko ajan ja jutun taso koveni iän myötä. Lopulta se oli pelkkää pilkan heittoa kaikesta, mikä liikkui. Jos joku otti ruokaa vähän enemmän:
-Kato, läski syö. Joka ikisestä asiasta huomauteltiin, myös muille kuin pelaajille.

Kerran sitten istutin pojat alas ja kysyin, miksi ihmeessä heidän kielenkäyttönsä on tuollaista.
– No kuulisit meiän harkat. Ei tää o vielä mitään.
– Onko ihan mahdotonta sanoa joskus jotain positiivista? kysyin.
– Ei, mut sit on homo.

Muutaman vuoden päästä sama juttu: kourallinen poikia samassa joukkueessa ja heti alkoi kuittailu. Jos joku yski, matkittiin sitä, joku seisoi erikoisella tavalla, matkittiin sitä. Taas kysyin pojilta, mistä tää tulee.
– Näkisit harkoissa, ei tää o viel mitään.
– Miks teidän pitää nälviä koko ajan?
– No kato, sit on niin raivona, ku menee kentälle, et taklaa koko ajan.
Se kavereista, joka pelasi kaupungin edustusjoukkueessa, pystyi kuitenkin näkemään eron ja sanoi, ettei edustusjoukkueessa niin tehty.
– Miksei? kysyin.
– Siellä valmentajat eivät huuda.

Parhaat muistoni poikaoppilaistani ovat urheilijapoikia mutta niin on myös kaameimmat muistoni.
Miksi 10-vuotiaita opetetaan puhumaan törkeästi ja kuittailemaan kaikesta mahdollisesta maan päällä?
Minä en opettajana pysty sitä piintynyttä tapaa muuttamaan ja siten valmentajat määräävät, millainen tunnelma luokassani on. Nykyään kysyn jo ensimmäisenä päivänä poikien valmentajan nimen, jotta tiedän , mitä on odotettavissa.