Paljonko asuinpaikkasi vaikuttaa lapsesi tulevaisuuteen?

Sain Ameriikan tuliaisina Robert Putnamin kirjan Our kids. Tämä Harvardin professori kirjoittaa kirjassa köyhien ja rikkaiden lasten välisen kuilun kasvamisesta sekä köyhien lasten mahdottomuudesta ponnistaa parempaan elämään.
1950-luvulla Putnam kertoo rikkaiden ja köyhien lasten käyneen samaa koulua, koska asuivat kaikki parin korttelin päässä toisistaan. He harrastivat samoja asioita ja perheet olivat keskenään tekemisissä.
Nyt lapset kasvavat ympäristössä, jossa on vain samanlaisista taustoista tulevia. Harva on tekemisissä muun kuin oman sosio-ekonomisen taustaisten kanssa. Harvalla on enää rikasta enoa tai mummoa. Köyhyys on sukupolvien ketjussa.

Mitä tuot kotoa kouluun? Rikkaat tuovat kodin kannustuksen akateemisuuteen, innostuksen ja mahdollisuuden erilaisiin harrastuksiin. Köyhät tuovat kokemuksia väkivallasta, huumeista, rikoksista. Tutkimus todistaa, että väkivaltaa kokeneen oppilaan luokkakavereidenkin tulokset putoavat.
Köyhissä kouluissa opettajat ovat lastenvahteja, pääasia, että järjestys pysyy. Kouluvuoden aikana menetettiin kaksi viikkoa pelkästään riitojen selvittelyyn, opettajien poissaoloihin ja kriisitilanteisiin. Itse sanoisin kyllä menetetyn ajan paljon suuremmaksi. Koulut muistuttavat Putnamin sanojen mukaan sotatannerta, johon idealistiset nuoret opettajat tulevat pariksi vuodeksi ja häipyvät. Opettajien vaihtuvuus on suurta.
Olisiko netistä apu kuilun pienentämiseen? Tutkimusten mukaan rikkaat käyttävät nettiä työnhakuun, koulutukseen, sosiaaliseen kanssakäymiseen, uutisiin ja köyhät käyttävät sitä viihteeseen.
Perheen ulkopuolisilla ihmisillä on tutkimusten mukaan suuri vaikutus lapsen tulevaisuuteen. Reitti pois köyhyydestä saattaa tulla jonkun tärkeän aikuisen kautta: opettaja, naapuri, sukulainen. Köyhille alueille on suunniteltu ja toteutettu myös mentoroinnin tapaista apua mutta viimeinen asia, mitä lapsi kaipaa , on jälleen yksi epäluotettava, vierailulla piipahtava aikuinen.
Mitä kauemmin lapsi asui huonolla alueella, sen pahemmat seuraukset: käytösongelmat, mielenterveysongelmat, rikollisuus, väkivaltaisuus jne. Huonojen alueiden palveluilla on suuri merkitys. Lastenhoidon järjestyminen, kirjastot, puistot, urheiluseurat ja nuorisojärjestöt olivat niitä seikkoja, jotka auttoivat osan nuorista ulos köyhyyden ketjusta.
Kun kysyttiin, voiko ihmisiin luottaa, yksikään köyhien alueiden lapsi ei vastannut, että useimpiin ihmisiin voi luottaa. Melkein kaikki rikkaat vastasivat, että ihmisiin voi luottaa.
Yhä harvemmalla menestyneellä on aavistustakaan, miten köyhät elävät ja se vähentää empatiaa.
Kirjailija itsekin luuli, että kyllä sieltä köyhyydestä voi nousta, jos haluaa, mutta muutti tutkimusten jälkeen mielensä.
Köyhät lapset eivät pääse kehittämään ” God-given” , jumalan antamia, kykyjään. Putnam varoittaa, ettei heidän maallaan ole varaa heittää tälläisiä lahjakkuuksia hukkaan.
Eräs ratkaisu oli maksaa 20 000 dollaria erinomaisille opettajille, jos he suostuivat menemään sotatantereelle töihin kahdeksi vuodeksi. Luonnollisesti tulokset paranivat.
Allekirjoitan Putnamin ajatuksista kaiken. Olen ollut sotatantereella töissä melkein koko urani ja aikani menee järjestyksen pitoon, ei opetukseen. Emme pysty antamaan köyhimmille lapsille edes perusopetusta kaikenlaisten häiriöiden takia, jolloin ero rikkaisiin vaan kasvaa. Kaikki, mitä Putnam tutkimuksissaan löysi, on meille jo tuttua, mutta harvoin ääneen sanottua.
Jos minulla olisi valta, laittaisin kaikkien erittäin haastavien alueiden luokat puoliksi, korkeintaan 15 lasta ryhmään ja palkkaisin sinne huippuopettajat, jotka saisivat palkanlisää sitä mukaa, kuinka monta lastensuojelulasta hänellä ryhmässä on sekä montako diagnosoitua oppimishäiriötä/vaikeutta ja maahanmuuttajataustaista oppilasta on.

Kun rikkaan alueen oppilaani murehti, pääseekö gerbiilit pieneläinhotelliin Malediivien matkan ajaksi, murehti köyhän alueen oppilaani, mistä saisi hiihtolomalla ruokaa.

Yle julistaa: et olekaan tyhmä

Yle uutisoi lohdutuksen sanaa monille: et olekaan tyhmä vaan sinulla on hahmotushäiriö. Moni elää koko elämänsä luullen olevansa tyhmä, kun ei tajua asioita samalla tavalla kuin muut.
Eräs nuori nainen sanoi minulle, että luuli syntyneensä tyhmäksi, kun koulussa ei oppinut samoin kun muut. Toinen nuori nainen lähetti minulle sähköpostia ja sanoi, ettei halua tulla haastatelluksi kirjaani varten omalla nimellään, koska tuntee niin syvää häpeää tyhmyydestään. Kolmas kertoi pelänneensä koko kouluajan, milloin paljastuu hänen tyhmyytensä.
Tanja Äärelä on tehnyt väitöskirjan nuorista vangeista ja heidän ajatuksistaan mm. koulusta. Väitöskirjan nimi on ” Aika paljon vaikuttaa, minkälainen ilime opettajalla on naamalla.”
Yksi vangeista sanoi haastattelussa: ” Vitutti olla aina muka huono. Kuka semmosta jaksaa….ne sano, et mull on asennevamma. Mun mielestä niill oli asennevamma mua kohtaan.”
Sitran viime kesän paneelikeskustelun otsikko Suomi-Areenalla Porissa oli ”Kun tyhmä ei ole enää tyhmä” ja se viittasi uudenlaisen koulun kehittymiseen, missä kaikki saavat edetä omalla tavalla, omassa tahdissa, jotta tyhmän leimoja ei enää iskettäisi otsaan.
Ylen sivuilla oli tänään myös artikkeli aistiyliherkän lapsen kanssa elämisestä. Myös asia, mistä ei vielä paljoa puhuta. Itse havahduin tähän vuonna 2002, kun oppilaani ei pystynyt keskittymään, kun luokan seinällä oleva kello tikitti. Sen jälkeen olen kuullut, miten hajut, äänet, jopa vaatteiden saumat saattavat häiritä niin, ettei oppilas pysty keskittymään. Jos mietin koulun meteliä, ihmismäärää, hajuja, tönimisiä, niin on ihme, että erityisherkät ylipäätään selviytyvät.
Miksi minun pitää lukea YLE:n sivuilta tästä? Miksen opettajana saa näistä asioista tarpeeksi tietoa? Ei riitä, että erityisopettaja tietää. Jokaisen opettajan pitää tietää.
Koulun uudistus on aikamoisessa vauhdissa. Opettajat kokeilevat kaikennäköisiä juttuja. Vastustajia löytyy silti valtavasti. Marttyyreiksi heittäytyvät ne, jotka eivät uudista: olenko nyt huono opettaja, kun en heitä pulpetteja pois, itkee kolleega Facebookissa ja saa aimo liudan peukutuksia. Katsokaa, miten Ruotsin kävi, kun numerot poistettiin! tuomitsee toinen. Minä kirjoitutan kaiken konseptipapereille ja marginaalit vedetään oikeaan reunaan, kehuu lukion opettaja, hän, joka ei ole vielä kuullut, että kaikki eivät pysty tuottamaan käsin kirjoittamalla yhtään mitään.
Kun minulta kysytään, miksi koulun pitää muuttua, kiteytän sen yhteen lauseeseen: Jotta tyhmä ei olisi enää tyhmä.
Olen viimeisen kahden vuoden aikana puhunut sadoille opettajille koulun muutoksen tärkeydestä. Vaikka suurin osa kuulijoista olisi kanssani samaa mieltä, on joka paikkakunnalta löytynyt se Juudas, joka tulee selittämään minulle, että kyllähän sä Maarit nyt ymmärrät, että jos toinen ei opi, niin tyhmä mikä tyhmä. Milloin saa luovuttaa?

Tein kolme virkavirhettä enkä kadu

Anna-Stiina Nykänen kirjoittaa tänään Hesarin kolumnissa opettajasta, joka teki kolme virkavirhettä eikä kadu. Kyse oli oppilaasta, joka ei suostunut laittamaan kännykkää pois ja lopulta ope otti kännykän ja kiskoi oppilaan oven ulkopuolelle.
Nykänen on oikeassa siinä, että meillä opettajilla on pelottavan paljon valtaa ja sitä voi käyttää myös väärin, sillä hulluista opettajista ei pahemmin kirjoiteta, jostain kumman syystä.

Hulluja ovat myös työtämme opettajina rajoittavat pykälät: oppilasta ei saa laittaa luokan ulkopuolelle lopputunniksi ilman valvontaa…tuota, kuka siellä käytävässä sitten pitäisi olla? Ainoa keino on viedä oppilas kolleegan luokkaan. Normaalisti oppilas pitää tätä nolona. Vieraan luokan oppilaat tuijottavat ja hän joutuu istumaan siellä silmätikkuna. Noloa on, mutta ei ole muutakaan ratkaisua.
Yhä useammin oppilas ei olekaan nolo vaan tervehtii vieraan luokan kavereita jo ovelta sankarin elkein, jolloin siirrän ongelman kolleegalle, ei hyvä.
Vielä hauskempi tapaus on repun tarkastus: paikalla pitää olla kaksi täysikäistä henkilökuntaan kuuluvaa…jos tämä tapahtuu kesken tunnin, niin se toinen aikuinen tekee virkavirheen jättämällä oman luokkansa yksin. Rehtori ei taatusti ole paikalla sinä päivänä, kun hänen pitäisi tutkia reppua. Ai välitunnilla? Se tilanne on päällä siinä tunnilla eikä siinä voi sanoa, että opetellaan ensin tämä konditionaali ja kastotaan sitten se sun reppu.
Sitten oppilaalla on oikeus pyytää repun tarkastukseen joku mieleinen aikuinen koulun henkilökunnasta. Kuka häntä lähtee hakemaan? Jättääkö hänkin tuntinsa kesken? Mitä, jos hän on juuri hiihtämässä? Miten järjestät jouhevasti tulenaran tilanteen, jossa halutaan tutkia oppilaan reppu ja paikalla pitäisi olla kaksi aikuista ja yksi oppilaan valitsema….

Se kiire ja sählinki koulussa on sitä luokkaa nykyään, ettei siellä pysty noudattamaan kaikkia lakipykäliä. On oiottava mutkat suoraksi ja toivottava, ettei tule jälkipyykkiä.
Toivon tälläisiä Nykäsen kirjoittamia juttuja paljon, paljon lisää, jotta opettajat vihdoin hermostuisivat, jättäisivät kiltin tytön syndroomansa ja nousisivat kapinaan järjettömiä oloja vastaan. Suuri osa opettajista tekee töitä sisäilmaongelmaisissa kouluissa jatkuvien säästöjen kourissa. Oppilasaines on tietyillä alueilla erittäin haastavaa ja opettaminen ei suinkaan ole opettajan työn keskiössä. Kannustan opettajia myös sankoin joukoin siirtymään helpompiin olosuhteisiin niin kauan kuin neljän oppilaan opettaja Utössä saa samaa palkkaa kuin 30 oppilaan opettaja Jakomäessä. Olen pitkän linjan konkari ja tehnyt työni aika haasteellisissa oloissa ja voin sanoa, että selviytyminen päivästä toiseen on kuin loppumaton maratooni, jossa tankkauspaikkoja on liian vähän. Kun työlleen ja lapsille lojaalit opettajat kerrankin sanoisivat yhdessä ei, niin nähtäisiin todellinen kriisi, jossa talousahdinko, sote ja pakkolait ovat vielä pientä.