Paska mikä paska

On myyttien myytti, että koulussa pitäisi antaa numeroita. Koulussa pitää ARVIOIDA. Nykylain mukaan ensimmäiset numerot pitänee antaa 7-luokalla. Jostain ihmeen syystä me annamme numeroita jo ensimmäisinä kouluvuosina: kolmas luokka, uskonto 7. Sisältönä Joosefin matka Egyptiin. Kolmas luokka, englanti 7: ei osaa vielä sanoa I have a cat.
Minäkin olen ollut aivan tohkeissani numeroista. Korostanut niiden tärkeyttä ja hyppinyt tasajalkaa, jos on tullut huonoja numeroita.
Käänsin takkini ja aloin puhua sanallisen arvioinnin puolesta, kun huomasin, miten jo viidennellä luokalla häviää into opiskella, koska tulee aina huonoja numeroita. Oppilas ei suinkaan ollut laiska vaan hän ei osannut lukea kokeisiin oikealla tavalla eikä kirjallinen koe ollut todellakaan hänen paras tapansa näyttää osaamistaan. Silloin alkaa myös sen hokeminen, miten huono hän on vaikka matikassa. Hän kailottaa joka päivä, kuinka huono hän on matematiikassa, eikä se pidä edes paikkaansa. Asiaa ei auta myöskään se, että vanhemmat kertovat kaikkialla kaiken aikaa, miten kaikki heidän suvussaan ovat olleet huonoja matematiikassa.
Jos hän opiskelisi edellytystensä mukaisesti, ehkäpä hitaammin kuin muut, hän oppisi paremmin. On aivan turha edetä opinnoissa eteenpäin, jos edellisestä kokeesta on tullut 6. Silloinhan hän on oppinut alle puolet. Miten hän voi edetä seuraavaan asiaan, jos hän on oppinut edellisestä puolet? Varmistamme siis seuraavankin epäonnistumisen. Kokeiden sijaan joku neropatti, olisiko ollut Lauri Järvilehto, ehdotti levelleiden ottamista mukaan aikana, jolloin lapset pelaavat ja keskustelevat koko ajan, millä levelillä ovat. Jos matikan kirja olisikin jaettu 10 leveliin ja oppilas etenisi OMAA TAHTIA leveliltä toiselle. Numeroita ei tarvita, vaan oppilaalle kerrotaan hänen suorittaneen nyt levelin kolme. Kun pelimaailma keksii jotain muuta, seuraamme taas sitä, jos pelit ovat vielä silloin näin kovassa huudossa. Kouluhan voisi yrittää pysyä vaikka maailman vauhdissa mukana?
Arvioida voi myös oppilaan tekemää esitelmää Leonardo da Vincistä, oppilaan pitämää tuntia omasta harrastuksestaan, oppilaan tapaa auttaa toista oppilasta, oppilaan tapaa innostaa muut mukaan.
Kun kirjoitan todistusten mukaan aina kirjeen oppilaalle, koetan siinä kirjeessä kertoa, millainen ihminen hän on. Saatan kiittää jostain tietystä kouluaineen osaamisesta mutta yritän keskittyä kertomaan, missä muissa asioissa hän on hyvä: organisoinnissa, kohteliaisuudessa, opettajan naurattamisessa (annoin siitä kerran stipendin), yhteishengen luomisessa , parhaista ideoista. Olen huomannut, että oppilaat lukevat aina ensin kirjeen ja vasta sitten katsovat todistuksen.
Tänään oli Helsingin Sanomien yleisön osastossa eläkeläisen kirje, missä hän kertoi olleensa kaikissa kouluaineissa aina aivan surkea mutta hän on saanut pidettyä itsetuntonsa hyvänä, kun hän on muistellut kuvaamataidossa saamaansa kymppiä.
Kysyin myös 30-vuotiaalta mieheltä, miltä tuntui saada koko kouluaika huonoja numeroita ja lopuksi 9-luokan keskiarvoksi 5,7? Hän sanoi, että kyllähän se nakersi itsetuntoa ja tuli sellainen olo itsestä, että paska mikä paska.

Millainen oli lapsuudenkotisi sosiaalinen pääoma?

Tästä kävi Sitrassa puhumassa Harvardin professori Robert Putnam.
(https://www.sitra.fi/artikkelit/talous/millainen-oli-lapsuudenkotisi-sosiaalinen-paaoma)
Hän sanoi, että lasten tulevaisuus määräytyy yhä enemmän sen mukaan, mikä on vanhempien sosiaalinen pääoma. Hänen mukaansa työläisperheissä vietetään lasten kanssa vähemmän aikaa eikä harrastuksiin panosteta. Myös yhteiset ateriat ovat vähentyneet. Hän jopa väitti, että koulun ulkopuolella kukaan ei kiinnitä lapsiin mitään huomiota.

USA:ssa tilanne on varmaan toinen kuin meillä. Omat kokemukseni eivät perustu tutkimukseen vaan käytännön kokemuksiin.
Todella rikkaissa perheissä on joko äiti kotona huolehtimassa jälkikasvusta tai sitten hän on luomassa uraa miehensä tavoin. Perheessä, missä molemmat vanhemmat ovat aikaa vievissä ammateissa, on lapsi yksin kotona myöhään iltaan asti. Toinen vaihtoehto on tunkea viikko niin täyteen harrastuksia , ettei ehdi olemaan kotona yksin. Yksityisopettaja kotona käy myös lastenvahdista. Aikuisen nälkä on näillä lapsilla valtava. Vanhempien verkostot ovat tehokkaita ja asiat hoituvat niiden avulla. Lapset harrastavat kalliita harrastuksia, matkustelevat , illastavat ravintoloissa. Koko perheen kahden viikon matka Singaporeen antaa luvan olla poissa kotoa taas matkan jälkeiset viikot. Käytöstavat opitaan, oppimisen nälkä on kadehdittava, arvomaailmasta olisin hieman huolestunut.

Omasta kokemuksestani sanoisin, että ns. työläisperheissä vietetään aikaa lasten kanssa eniten. Viedään oman lähiön jalkapalloharrastukseen, ollaan siellä myös huoltajina tai jopa valmentajina. Leivotaan ja keitetään kahvia turnausrahoja keräten. Koulunkäyntiä seurataan juuri sopiva määrä: ei puututa pikkuseikkoihin vaan tuetaan lapsen koulun käyntiä. Verkostoja näillä vanhemmilla ei ole paljoakaan, mutta heidän lapsensa pärjäävät maailmassa hyvällä itsetunnolla ja maalaisjärjellä. Kotoa saatu sosiaalinen pääoma on muovannut minäkuvasta oikeanlaisen: ei saa valehdella, rahan eteen täytyy tehdä jotain, toista ei saa kiusata.
Huonoin tilanne on niillä, joissa vanhempi ei ole kykenevä tai halukas huolehtimaan lapsistaan. Lapsi menee kotiin, laittaa mikroon lihapiirakan, jos sellainen jääkaapista löytyy. Viettää koko päivän koulun jälkeen kotona yksin tai ulkona vaeltaen. Ei harrastuksia, ei aikuista. Kotona mielenterveysongelmainen vanhempi tai alkoholisoitunut sellainen.
Kun luokka menee uimaan, ei ole uikkareita, koska ei ole koskaan uitu. Kun mennään kaupungin keskustaan museokäynnille, ei tunnista aluetta. Kun pitäisi tuoda myytävää buffettiin, ei äiti leiponut mitään. Kun lapsella on pääosa kevätjuhlan näytelmässä, ei katsomossa ole ketään tuttua. Kun pitäisi tulla vanhempain varttiin, ei kukaan tule. Kun muut hakevat tietoa iPadeista, hän ei tunnista laitetta. Kun vanhemman suusta ei tule yhtään ymmärrettävää lausetta, annetaan avohuollon tukitoimenpiteenä tukihenkilö, jonka saaminen kestää puoli vuotta. Otetaanko ammatillinen tukihenkilö eli koulutuksen saanut vai otetaanko ihan sellainen vapaaehtoinen, kadulta repäisty? Mutta kun hänelläkin on mielenterveysongelma. Mummoa soitetaan hätiin, mutta hän on vierotuksessa. Eväät elämään – niitä ei ole. Kun sossu kysyy lapselta, millaista hänellä on kotona, vastaa lapsi: kivaa. Miten hän voisi tietää muunlaisesta olemisesta? Ei verkostoja, ei yhteisiä aterioita, ei harrastuksia, ei ketään turvallista aikuista. Mikä on hänen sosiaalinen pääomansa ja voisiko sille asialle tehdä jotain?