Onko opettaja palkkansa ansainnut?

Eilen loppui kouluvuosi. Henkilökuntakahvilla ei kaikilla enää pysynyt silmä kuivana vaan puheiden aikana itkettiin. Huomioni kiinnittyi siihen, että me vanhat konkarit emme suinkaan vetistelleet vaan nuoret opettajat olivat niin poikki , että he eivät enää jaksaneet.

Aloitimme syksyn omassa homehorrorissa. Vanha 70-luvun betonilaatikko, joka oli parhaat päivänsä nähnyt jo aikoja sitten. Sitten evakkoreki lähti joulukuussa naapurikouluun. Mukaan emme ottaneet mitään, joten opetimme koko kevään pääasiassa ilman kirjoja. Kyniä ja vihkoja lainasimme evakkoemänniltä. Kuvaamataidon töitä tehtiin niin, että mentiin varastoon ja todettiin siellä olevan ruskeaa kartonkia ja vihreitä tusseja ja niistä sitten jotain. Siinä punnittiin opettajuus.

Sitten alkoi evakkopaikan remontti. Keittiö meni kiinni, ruokailu käytäville. Remonttipöly leijaili kaikkialla. Kesken lauseeni: …niin, se oli siis pitkäperjantai, kun Jeesus……alkoi poraaminen sillä volyymillä, että kirjoitin taululle: odotamme hetken poraamisen päättymistä. Koettakaapa pitää joskus palaveri työpaikalla, missä keskeytät puheesi puolen minuutin välein.

Tein neljä lastensuojeluilmoitusta vuoden aikana. Yksi ei suostunut tulemaan kouluun, yksi myöhästyi joka aamu, yhden vanhemman käytös ei ollut tältä planeetalta ja yksi oli likainen ja nälkäinen.

Hoidin asioita irakilaisten, iranilaisten, venäläisten, albaanien, marokkolaisten ja virolaisten vanhempien kanssa suomalaisten lisäksi. Merkittävä osa ulkomaalaistaustaisista vanhemmista ei käytä koulun viestintävälinettä wilmaa. Heillä ei ole hajuakaan, mitä koulussa tapahtuu. Lisäksi heidän kasvatusmetodinsa eroavat suomalaisista kuitenkin sen verran, että joudun tekemään huomattavasti enemmän töitä heidän kuin suomalaisten kasvattamisessa.( Ei, tämä ei perustu tutkimukseen ja ei, tätä ei voi yleistää. Tämä on vain omaa havainnointia.) On kulttureita, joissa lapsi on keskiössä, prinsessana ja prinssinä ja heille annetaan kaikki, mitä he haluavat. He eivät ymmärrä, että koulun säännöt koskevat heitä ja että he eivät voi tulla valituiksi aina ensimmäisinä leikkeihin.

Puolet oppilaistani oppivat jotenkin eri tavalla kuin tavallisesti. On lyhytmuistin puutetta, mutismia, liikkumalla oppijaa, puhumalla oppijaa, kuulon hahmottamisen ongelmaa, tunne-elämän häiriöitä.
Ja sitten vielä diagnoosit ADHD, ADD jne.

Oli minullakin loppuviikkoina pinna niin kireällä, että ainoa tavoitteeni oli välttyä pääsemästä Iltasanomien etusivulle. Mutta ei minua itkettänyt. Olen jo niin paatunut, että tiedän työni olevan tälläistä. Nuoremmille kolleegoille sanoin, että älkää jääkö tälle alueelle pitkään. Teillä on pienet lapset kotona , ettekä jaksa näin vaativaa oppilasainesta ja home-evakkoa ja remppaa loputtomasti. Hakeutukaa helpommille aluille. Saman palkan saatte joka paikassa.

Jokainen opettaja, joka on yhtään kiertänyt eri kouluissa tietää, että sama palkka opettajan työstä on epäreilua. Opettajan kuuluisi saada palkka sen mukaan, montako tehostettua tai erityistä tukea vaativaa oppilasta luokassa on sekä myös palkanlisä lastensuojelu- ja maahanmuuttajataustaisista oppilaista. Näin se vain on.

Kun tyhmä ei ole enää tyhmä

Tapasin nuoren miesopettajan muutama viikko sitten. Hän selitti minulle:
– Kato, Maarit, kyllähän sä sen itekin tajuat, että jos antaa jollekin tukiopetusta 10 tuntia eikä se tajua, niin tyhmä mikä tyhmä.
Olin onnellinen tästä kohtaamisesta, koska se sai minut uuteen raivoon puhumaan koulun nopeasta ja radikaalista muuttumisesta. www.verkkouutiset.fi/blogit

Meitsi koodaa

Kuulin helposta koodausohjelmasta, Turtle Roysta. Katselin sitä kotona hieman ja onnistuin siirtämään nuolta eteenpäin yhdellä käskyllä. Luotin siihen, että kyllä oppilaat osaavat. Kerroin perjantai-iltapäivällä , että tässä olisi tällainen ohjelma, jos joku vaikka viikonloppuna vähän katsoisi. Kolmasluokkalaisista viisi poikaa kirjoitti innoissaan paperinpalasille ylös nettiosoitteen.

Maanantaina kysyin häneltä, jolta odotin eniten, että kokeilitko.
-Ai joo, en muistanut.

Sitten poika, jonka en olisi uskonut muistavan, toi minulle kaksi paperia, joihin hän oli tulostanut kokeilun.
NF5JSZE2
Todella taitavaa. Kehuin ja ihmettelin.

Kului taas pari päivää ja eräänä aamuna poika, jolta en tohtinut odottaa muuta kuin jaksamista ilmestyä kouluun, läväytti A3-piirustuskansion opepöydälleni pahvinen takakansi ylöspäin.
-Kato, mää tein tän eilen illalla.

Piirustuslehtiön pahvinen takakansi oli täynnä koodaamisen komentoja.. En pystynyt muuta kuin hokemaan: ei jukupliuta, ei jukupliuta.

Seuraavalla tunnilla otimme läppärit esille ja kolmasluokkalaiset osaavat käynnistää koneen ja mennä googleen ja kirjoittaa hakusanaksi Turtle Roy. Mutta se, että kolmasluokkalainen keskittyy kirjoittamaan sequence [”hello”] on todella paljon vaadittu, kun peruskysymys on:
-Mistä täältä saa pisteen?

Kehotin vain kokeilemaan erilaisia komentoja ja koneille alkoi muodostua kuvioita. Ylensin ne kaksi poikaa apuopettajiksi, vaikka oikeastaan heidän olisi pitänyt olla asiantuntijoita ja minun apuopettaja.
Ruuduille alkoi ilmestyä hienoja kuvioita. Oppilaat juoksivat katsomassa toistensa saavutuksia ja palasivat taas omalle koneelle. Joku keksi, miten saadaan ruudulle värit, toinen tajusi, miten kone saadaan puhumaan. He käskyttivät konetta sanomaan kaikkea mahdollista.
Sitten eräs nopeaälyinen laittoi koneen sanomaan fuck ja toistamaan sen viisi kertaa: fuck fuck fuck fuck fuck. Ja näin hän päätyi värittämään perhosia lopputunniksi.

Muistin, että jostain sai muutettua nuolen erilaiseksi ja vihdoin tajusin ja kutsuin apuopettajat katsomaan, miten formula-auto tai keijukainen hyppelivät ruudulla. Taputin ihastuksissani itsekin käsiäni yhteen kuin kunnon korealainen konsanaan.

Voin tunnustaa, että koko tämän lukuvuoden aikana ei vastaavaa innostusta ole luokassa ollut. Vaatimustaso oli kova, kärsivällisyyttä vaadittiin paljon, lopputulos oli muutama viiva ruudulla, parhaimmilla puhuva helikopteri. Mutta jotain kiehtovaa touhussa oli ja kun annoin ohjeeksi seuraavalla tunnilla joko jatkaa samaa tai mennä pelaamaan oppimispelejä, jatkoivat kaikki koodaamisen parissa. Tuntia aikaisemmin kukaan ei edes tiennyt, mitä koodaaminen tarkoittaa.

Kotona pahviin koodikielen kirjoittanut sai kunnian opettaa vielä erityisopettajalle, miten peli toimii. Tunnin lopuksi poika kirjoitti opettajan vihkoon: ” Hyvä, Liisa! ” ja tuli vielä minulle kertomaan, että Liisa oli erinomainen oppilas.

Roolit menivät ylösalaisin ja opettajaa opettanut oppilas kasvoi metrin.

Kun sitä koodaamista aletaan 2016 opettaa koulussa, toivon, ettei aliarvioida lapsen kykyä oppia. Jos kolmasluokkalaiset pystyivät jo tähän, mitä kuutosluokkalaiset osaisivatkaan.