Pohjoismaisia futismuistoja

Olen viime vuosina vähentänyt huimasti tv-penkkiurheilua, mutta jalkapallon arvokisat ovat aina kuuluneet ohjelmaan. Nyt tilanne on se, että EM-kisat alkavat parin päivän päästä, mutta en ole kahdeksan Ruotsissa vietetyn kuukauden aikana saanut aikaiseksi hankkia meille tv-kanavia. Eikä niitä ole kukaan muukaan hankkinut meille. On siis olemassa suuri riski, että missaan kisat, vaikka nyt pääsisi kannustamaan ”kotijoukkuetta”.  Kisatunnelmaan pääsemiseksi onkin muisteltava menneitä ja Pohjoismaiden maajoukkueiden arvokisamenestystä omien muistojen ja kokemusten kautta.

Ensimmäisen kerran tajusin muiden Pohjoismaiden paremmuuden jalkapallossa verrattuna Suomeen vuonna 1982, kun IFK Göteborg voitti UEFA-cupin. Maajoukkuetasolla ensimmäinen ja suurin fanituksen kohde oli kuitenkin Tanskan vuoden 1986 MM-joukkue, jossa riitti eurooppalaisittain nimekkäitä pelaajia Sören Lerbystä Frank Arnesenin kautta Michael Laudrupiin. Oma suosikkini oli  ehdottomasti romuluinen, mutta tehokas ketjupolttaja Preben Elkjär. Tanska jyräsi alkulohkossa voittaen Skotlannin, Länsi-Saksan ja Uruguayn, jopa murskaavasti 6-1. Odotukset mitalista olivat kovat, mutta Tanska tippui pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella Espanjalle 1-5.

Vuoden 1988 EM:stä ei ole muistikuvia ja vuoden 1990 MM:issä dominoi esityksillään Kamerun ja Roger Milla.  EM-kisat 1992 olivatkin sitten taas Tanskan kisat mitä ikimuistoisimmalla tavalla. Kisoista pudonneet juutit olivat jo lähteneet rantalomalle ja suunnittelivat katsovansa pelejä televisiosta, kun tuli tieto, että sisällissodassa hajonnut Jugoslavia hylätään kisoista sotatilanteen vuoksi. Tanskalaiset houkuteltiin maailman eri rannoilta Ruotsiin pelaamaan lupaamalla sievoinen summa rahaa ja vaimot/tyttöystävät samaan hotelliin. Median pönkittämissä mielikuvissani kisat olivatkin selibaatissa elävien, preussilaisen kurin kahlitsemien saksalaisten ja kaljaa juovien, parisuhdeiloittelevien tanskalaisten kaksintaistelu, jonka elämäniloiset tanskalaiset voittivat ikään kuin todisteena iloittelevan elämäntavan paremmuudesta. Olin alusta asti Tanskan puolella ehkä siksikin, että minulla oli tuolloin jonkinlainen romanttinen etäkuvio meneillään yhden juuttineidon kanssa. Tanskan varmistettua voittonsa, veljeni nappasi päähänsä sellaisen Tanskan lippu -lippiksen, jossa oli edessä punavalkoiset kämmenet, jotka narusta vetämällä taputtivat ja hyppäsimme vanhempiemme autoon, jota ajoin pitkin Turuntietä Veikkolassa soittaen koko ajan torvea ja veljeni roikkuessa puoliksi ulkona ikkunasta. Kylänraitilla ei tietenkään ollut juuri ketään todistamassa tätä riemun hetkeä.

Kahden vuoden päästä oli MM-kisojen vuoro, tällä kertaa USAssa. Yksi suosikeistani oli isäntämaa. En muista kaikkia syitä, mutta yksi oli grunge-bändin kitaristilta näyttävä puolustaja Alexi Lalas, joka särmikkäästi ilmoitti kisalehdessä harrastuksikseen ”seksi ja kitaransoitto”. PR-ohjattujen urheilijoiden astuttua jo tuohon aikaan areenoille, oli aina virkistävää kuulla jotain erilaista. Kisojen edetessä aloin pikku hiljaa lämmetä myös Ruotsille. Joku voisi kutsua sitä gloryhunttaamiseksi, mutta enemmän se johtui hienoista esityksistä ja pelaajista. Mukana oli maalivahti Ravelli vesikauhuisen katseineen, sverigefinne Teddy Lucic, Henke Larsson, Martin Dahlin ja vauvanaamainen Tomas Brolin. Ruotsin joukkue oli kiinnostava myös pienimuotoisen monikulttuurisuutensa takia. Ajatus siitä, että Suomen joukkueessa pelaisi ulkomaalaistaustaisia pelaajia tuntui tuolloin kovin kaukaiselta. Sympatiseerasin lopulta pronssin ottanutta Ruotsin joukkuetta myös siksi, että olen ihan varma, että kaksi vuotta aiemmin Gotlannin Visbyssä näin nuoren Brolinin kyysäävään yhtä tyttöä onnellisen näköisenä jollain Jopon ruotsalaisversiolla autuaan tietämättömänä siitä, millaiseen pyöritykseen myöhemmin joutuisi ja kuinka lyhyeksi huippu-urheilu-ura lopulta jäisi.

Viimeinen merkittävä pohjoismainen futismuisto on vuodelta 1998 Ranskan MM-kisoista. Olin Norjassa suunnistusleirillä ja pääsin kokemaan Brasilia-Norja -pelin norjalaisesta tv:stä norjalaisella selostuksella. Brasilia meni ottelussa johtoon 77. minuutilla, mutta pitkänhuiskea Tore Andre Flo tasoitti ajassa 82 minuuttia. Jo selostajan Tore Andre hehkutukset ovat jääneet lähtemättömästi muistini sopukoihin, mutta viimeistään Kjetil Rekdalin rankkarimaali 88. minuutilla ja selostajan huuto ”NORGE LEEEEDER MOOOT BRASILIEN!!!” jätti jäljen, joka ei poistu. Ja Norjahan pelin lopulta voitti lukemin 2-1. Hienoja muistoja.

 

Kommentit (4)
  1. Kaipa näät ottelut hyvin netistä? Itse en omista mitään tv-kanavia, mutta yle-areena lähettänee ottelut taas suorana netistä, joten sieltä voi helposti ne katsoa. Ainakin mm-kisat meni hyvin ilman televisiota. Toki jos areena ei ruotsissa toimi, niin siellä lienee kuitenkin oma ”yle-areena”?

    Siinä vaiheessa tietysti vähän paha, jos et omista läppäriä, pöytäkonetta tai mitään näyttöä, josta ne helposti näkisit. Pelkältä tabletilta tai puhelimelta lienee ankea katsoa.

    1. Joo, pystyn katsomaan SVT Playlta tai sitten Areenasta, jos kikkailen sijaintiasetuksilla. Pitää vaan virittää läppäri TV:n näyttöön, koska ei läppäriltä voi ainakaan koko perhe katsoa. TVhän mulla on, mutta ei kanavia.

  2. Sverigefinne
    19.6.2016, 09:14

    Mikä on TV ilman kanavia? Ei niitä kanavia tarvitse mitenkään tilata tai hankkia. Laitetaan vaan television antennijohto pistorasiaan niin kyllä kanavat sieltä tulevat automaattisesti.
    Onko Suomesssa erilainen käytäntö?

    1. Meidän vuokratalossa ei ole tavallista, toimivaa digi-antennia. On vain satelliitti-antenni ja pitäisi tehdä sopimus jonkun palveluntarjoajan kanssa, koska vuokra-isäntä katkaisi oman sopimuksensa. Lisäksi pitäisi kutsua asentaja paikalle, koska meidän tv:n kaapelit ei sovi talossa oleviin liitäntöihin. Asian varmasti saisi suht pienellä vaivalla hoidettua, mutta ollaan jo totuttu tv:ttömyyteen. Pelejäkin on nähty netin kautta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *