Kasvatustieteen professori puolustaa opettajia

Koulukeskustelu on käynyt viime aikoina Suomessakin kiihkeänä. Aluksi Maarit Korhonen kirjoitti blogissaan, että VAKAVA-koe (kyllä, se on todellakin sen niminen, eikä vitsi) seuloo vääränlaisia, liian teoreettisia persoonia opettajankoulutukseen. Muutama päivä myöhemmin myös Hesarin tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki kirjoitti kolumnissaan, että opettajankoulutukseen valitaan vääränlaisia, liian sosiaalisia persoonia. Kaksi toisistaan radikaalisti poikkeavaa näkemystä. Ruukin kirjoitus tuottikin vastareaktiona useita blogikirjoituksia, joista itse luin ainakin Elina Tuomen ja Maarit Korhosen napakat vastineet.

Göteborgissa keskustelu pyörii Skolinspektionenin arvioiden ja mielipiteiden ympärillä, eivätkä ne saa varauksetonta kannatusta kentällä. Varsinainen polemiikki syntyikin, kun lukion matematiikan opettaja 30 vuoden opettajakokemuksellaan erehtyi kirjoittamaan mielipidekirjoituksen, jossa hän sanoi olevan useimmiten oppilaan oma vika, jos tämä ei läpäise lukiota. Ruotsissahan koulujärjestelmä on sellainen, että kaikkien pitäisi jatkaa peruskoulun jälkeen lukioon, jossa on sitten valittavana erilaisia linjoja korkeakoululinjasta ammatillisiin.

Matematiikan opettaja viittasi ennen kaikkea oppilaiden asenneongelmiin, joista vain pieni osa pohjautui hänen mielestään oppimisen vaikeuksiin. Muuten hän oli sitä mieltä, että on liian paljon oppilaita, joita ei vain syystä tai toisesta kiinnosta oppia esimerkiksi matematiikkaa ja siksi he häiritsevät  tunteja ja samalla tekevät oppimisen vaikeaksi myös niille,  jotka haluavat oppia. Ymmärrettävästi nämä mielipiteet saivat aikaan somemyrskyn, jonka johtopäätöksenä oli, että tee opetuksestasi kiinnostavampaa. Myös Skolinspektionen reagoi ja vastasi opettajan kirjoitukseen toteamalla, että oppilaan motivoiminen opiskeluun ja oppimishalun herättäminen ovat yksiselitteisesti koulun ja opettajien tehtäviä, eikä vastuuta voi sälyttää oppilaalle. Jos näin tekee, syyllistyy lähes virkavirheeseen.

Skolinspektionenin vastaus ei ilahduttanut Göteborgin yliopiston kasvatustieteen professori Jonas Linderothia. Kuten Kari Uusikylä usein Suomessa (viimeksi tämän aamun Hesarissa), hän asettui puolustamaan opettajia ja otsikoi mielipidekirjoituksensa Onko mitään rajaa sille, mitä opettajan täytyy pystyä tekemään? Siinä hän ihmettelee mm. Skolinspektionenin näkemystä, että lukiolaisen epäonnistuminen on lähtökohtaisesti koulun syytä ja että opettajan oletetaan voivan kompensoida kaikki ne ongelmat, joita nuoren ihmisen elämässä voi olla. Professori Linderoth kysyykin, mitä lukio-opettajaa jahtaava joukko haluaa opettajan tekevän, jos oppilas lintsaa, ei tee tehtäviään tai kuuntele, kun asioita käsitellään tunnilla. Hän kysyy, miten koulutarkastajat ja muut kriitikot tekisivät oppituntinsa niin kiinnostaviksi, että kaikki oppilaat hoitaisivat koulutyönsä moitteettomasti. Linderoth pohtii, odotetaanko opettajien tekevän kuten Michelle Pfeiffer -90-luvun hittileffassa Levottomat sielut, jossa hän pukeutui nahkatakkiin, piti karatetunteja ja teki kotikäyntejä.

Arvostan professori Linderothia, koska hän uskalsi puolustaa opettajia. On väärin, jos aikuisten välisessä keskustelussa ei saa sanoa, että on oppilaita, joiden oppimisen este on asenneongelma. Se, mistä asenneongelma johtuu, tulee yrittää ratkaista, mutta automaattivastaus ei saa olla, että opetus on liian tylsää ja syy on opettajan. Olen itse nähnyt paljon lapsia ja nuoria, joiden pää on kuormittunut koulun ulkopuolisista asioista niin rankasti, että on ihan sama, mitä opettaja luokassa tekee. Kapasiteetti ei vain siinä tilanteessa riitä oppimiseen. On myös ollut oppilas, joka sanoo, että “sun on turha yrittää yhtään mitään tai tehdä eri tavalla, sillä tää ei nappaa, koska tää on koulu”. Ei näidenkään oppilaiden kohdalla voi heittää hanskoja tiskiin ja lopettaa yrittämistä, mutta yksipuolinen opettajan syyllistäminen on väärin.

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *