Koulutarkastus

Kouluni rehtorit ja monet opettajatkin olivat toissa viikolla hieman täpinöissään, koska Skolinspektionen eli Kouluasioiden tarkastusvirasto oli kolmen päivän tarkastuskäynnillä. Skolinspektionillahan on rutkasti valtaa ja mahdollisuus kenkkuihinkin ratkaisuihin – kuten uhkasakot – jos koulujen toiminnassa havaitaan vakavia puutteita. Meidän kunnastamme tarkastukseen oli valittu numeroiden valossa paras eli oman, hyvin homogeenisen asuinalueemme koulu ja numeroiden valossa kunnan huonoin, erittäin heterogeenisen asuinalueen koulu, joka on myös työpaikkani. Valintaan oli käsittääkseni vaikuttanut, että molemmista on tehty ilmoituksia eli toimintaan on oltu osin tyytymättömiä.

Itse en ollut täpinöissäni, vaan lähinnä utelias. En löytänyt yksiselitteistä tietoa, mutta käsittääkseni Suomessa lopetettiin paikan päällä tehtävät tarkastukset vuonna 1987, joten koko tarkastuskulttuuri tuntuu vieraalta. Koska oma(t) oppilaani ovat aika näkyviä ja kuuluvia, yritin rehtorin infotilaisuudessa keventää tunnelmaa ja kysyin: ”Onko niin, että minun ja oppilaani toivotaan tekevän tiistaista torstaihin kestävä retki Svartedalenin kaukaisimpaan kolkkaan vai onko toiveissa mahdollisimman näyttävä esiityminen”. En saanut vastausta.

Ensimmäinen tarkastuspäivä alkoi todella positiivisissa merkeissä. Notkuin käytävällä kahvikuppi kädessä odottamassa myöhässä olevaa oppilastani, kun kaksi tarkastajaa saapui  rehtorin johdolla koululle. Minut ohittaessani toinen tarkastajista hymyili ja iski kaiken lisäksi silmää.  Olen varma, että raporttiin kirjataan, kuinka turvallinen ja lämmin ilmapiiri kouluun saapuessa vallitsee parrakkaan suomalaisen pitäessä passia käytävällä.

Missasin tarkastajien infotilaisuuden, koska olin valvomassa järjestystä kotitaloustunnilla, jossa järjestys olisi säilynyt ilman minuakin. En siis tiedä tarkkaan, mikä heidän suunnitelmansa oli. Tiistain aikana näin heidän pyörivän 1.-3.-luokissa. Siellä oli ainakin sattunut hupaisa tilanne, kun yhdessä luokassa oli erittäin kokematon sijainen pitämässä tuntia. Luokassa oli myös ollut visiitillä kokeneempi, mutta nuoren näköinen vakituinen opettaja. Kun koulutarkastajat astuivat sisään, oli hän ottanut ohjat käsiin, pitänyt hyvän tunnin ja saanut tarkastajilta kehut, kuinka mukavaa on, että on niin päteviä sijaisia.

Omaan luokkaani tarkastajat eivät löytäneet. Kuin ihmeen kaupalla he myös missasivat kaikki ne hetket, kun yritin maanitella sekä omaa että muutamaa muuta oppilasta takaisin luokkaan. He eivät myöskään nähneet, kun estin yhtä oppilasta skeittaamasta käytävällä ja tämä kiitti lyömällä minua kypärällä käsivarteen. Notkuin noina päivinä paljon käytävällä, koska oppilaallani oli vaikeuksia pysyä luokassa. Niin paljon, että viimeisenä päivänä, – kun nojasin pöytään päivystyspaikassani ruokalan edessä – tarkastajat kysyivät: ”Mikä tehtäväsi koulussa oikein on? Oletko ruokalan respa?”. Käytävällä notkuessani saatoin myös vaikuttaa raporttiin positiivisesti. Keskiviikkona näin tarkastajien menevän ohitseni yhteen luokkaan. Hetkeä myöhemmin havaitsin, että naapuriluokasta juoksi ulos ja sisään kolme poikaa jatkuvalla syötöllä. Koska sille ei tullut loppua, päätin toisen paikalle osuneen opettajan kanssa motittaa juoksijat ja palauttaa luokkaan. Se onnistuikin hyvin, mutta luokassa oli tästä juoksentelusta johtuen yleistä levottomuutta ja kysyin opettajalta, saanko sanoa pari sanaa. Sitten kerroin suomalaiseen tyyliin, että pidin osan porukan touhuja epätoivottavana ja odotan, että lopputunti sujuu rauhallisissa merkeissä. Tämän jälkeen poistuin. Kun tarkastajat menivät luokkaan, oli luokassa täydellinen työrauha. Harmi, että temppu ei ole toiminut yhtä hyvin omien oppilaideni kanssa.

Omalta kantiltani vierailu jätti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta syy silmäniskuun ehkä selvisi: havaitsin myöhemmin, että kyseisellä tarkastajalla oli taipumus räpytellä silmiään tavanomaista enemmän. Loppuraporttia odotellessa.

 

 

”Tell me lies tell me sweet little lies”

Ruotsin ystäviksi itseään tituleeraavat Ruotsin vihaajat vajoavat aina vain alemmaksi yrityksissään vahvistaa samoin ajattelevien mielipiteitä. Vaikka Ruotsi on iso maa, jossa joka päivä riittää kaikenlaista ikävääkin uutisoitavaksi, ei se riitä kaikille, vaan juttuja pitää jatkuvasti keksiä ja levittää sosiaalisessa mediassa.

Viime aikojen pohjanoteeraus on ollut fb-päivitys 85-vuotiaasta Stinasta, jonka kasvot olivat mustelmien peittämät. Saatetekstissä luki, että kolme turvapaikanhakijaa oli ryöstänyt ja hakannut hänet Jordbrossa. Fb-päivittäjän kannalta valitettavasti eräs henkilö, joka tunsi ”Stinan”, näki kuvan ja osasi kertoa, että kyseessä on itse asiassa nyt jo kuollut 95-vuotias Karin (aluksi hän kirjoitti väärin Kerstin, mutta Kerstin on Karinin tytär). Karin oli kaatunut vuonna 2014 portaissa ja siitä oli tehty lehtijuttukin silloin.  Fb-päivitys oli alusta loppuun valehtelua, sillä mitään vanhuksen pahoipitelyäkään ei ollut tapahtunut.

Toisessa tapauksessa lähdekriittisiä lukijoita yritettin huijata hyödyntämällä perinteikkään, vuonna 1869 perustetun sanomalehden mainetta. Huijari oli kopioinut Blekinge Läns Tidningin logon, liittänyt sen keksimäänsä uutiseen ulkomaalaisen tekemästä raiskauksesta, allekirjoittanut jutun oikean toimittajan nimellä ja lopuksi totta kai laittanut jakoon sosiaalisessa mediassa. Joku postauksen nähnyt tarkka lukija ei mennyt halpaan, vaan havaitsi ristiriidan lehden normaalityylin ja valeuutisen välillä ja otti yhteyttä toimitukseen, joka luonnollisesti tekee rikosilmoituksen tapahtuneesta.

Perinteinenkin media sortuu mielipidevaikuttamisessaan joskus arveluttaviin keinoihin. Ainakin kaksi tunnettua pääkirjoitustoimittajaa pöyristyi sananvapauden uhkaamisesta ja totalitarismista, kun Lundin yliopistolla syntyi vastalauseita Alexander Bardin kutsumisesta puhujaksi Akateemisen yhdistyksen opiskelijailtaan. Kirjoituksista syntyi kuva, että oli syntynyt laaja protestiliike, joka vaati Bardin osuuden peruuttamista. Kun joku vaivautui tutkimaan asiaa tarkemmin, selvisi, että vastalauseita oli lähinnä eräässä fb-ryhmässä ja kaiken kaikkiaan huimat 5 opiskelijaa oli esittänyt peruutusvaatimuksen.

Ruotsissa ainakin jokin on paremmin

Ruotsin koulut saavat mediassa paljon sapiskaa, enkä itsekään ole ihan syytön kritiikin antamiseen. Suuri osa Ruotsin koulumaailmaa käsittelevistä bloggauksistani on ollut vähintään paikallisten koulukäytänteiden ihmettelyä, mutta usein myös suoraa kritiikkiä. Mutta yksi asia on kiistatta paremmin Ruotsissa.

Helsingin Sanomat kirjoitti vuosi sitten syyskuussa, että uuden opetussuunnitelman ja sen myötä tulleiden uusien oppikirjojen takia erityisesti viime syksynä aloittaneiden lukiolaisten koulukustannukset kasvoivat valtavasti, koska kirjoja ei pystynyt ostamaan käytettynä. Digitalisaation myötä myös kannettavan tietokoneen hankinta on tullut lähes pakolliseksi, vaikka esimerkiksi sähköistä ylioppilaskirjoitusta varten sen voi myös lainata. Ensimmäisen jakson hankintoihin voi kulua jopa tuhat euroa, jos läppäri hankitaan lukion aloituksen yhteydessä. Tällaiset kulut alkavat olla sitä luokkaa, että yhä useampi varmaan miettii, onko kaikilla enää varaa lukioon.

Ruotsissa asiat ovat paremmin.Tytär aloitti maanantaina kunnallisen lukion Göteborgissa. Käytössä olevat kirjat saa ilmaiseksi koulusta. Chromebook-läppäri jaettiin tänään uusille oppilaille ja koulumatkatkin maksetaan. Jopa meidän ulkopaikkakuntalainen, joka tulee kouluun 40 kilometrin päästä, sai ilmaisen matkakortin. Funktiolaskin pitää hankkia itse, mutta matikan opettaja oli sanonut, että hän hankkii 600 kruunun laskimet tukkuhinnalla ja oppilaat voivat sellaisen halutessaan ostaa 400 kruunulla. Ja oli lisännyt perään, että jos tekee taloudellisesti tiukkaa, voi jutella opintoneuvojan kanssa, joka pystynee järjestämään osa- tai kokorahoituksen laskimelle. Vanhimpien lasten lukiokouluttaminen kokonaan Ruotsissa on alkanut yhtäkkiä tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta.