Yle taipui painostuksen alla, ja Sanomakin

Näin Sananvapauden juhlavuonna – Anders Chydeniuksen aikaansaama painovapausasetus täyttää 250 vuotta [ks. merkintä bloggauksen lopussa] – on kiinnitetty ehkä normaaliakin rapsakkaammin huomiota sensuuriin, itsesensuuriin ja painostukseen Suomessa. Tunnetuin suurennuslasin alle joutunut kohde on Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminta, jossa talon sisäisiä journalistisia prosesseja selvittämään on, julkisen luottamuksen palauttamiseksi, pestattu hallinto-oikeuden professori. Ehkäpä samalla selvitetään myös toisen ja neljännen valtiomahdin välisiä suhteita. Itse olin samassa yksikössä töissä yli 20 vuotta sitten. Painostus miljoonan ihmisen katselun kohteena olevan ohjelman aihevalintoja kohtaan oli jatkuvaa, samoin kuin sen asianmukainen torjunta. Sen hoitivat siihen palkatut esimiehet, jolloin aiheita valitseva minä saattoi keskittyä ihan tarpeeksi vaativaan varsinaiseen työhön. Muutaman kerran esimiehet arastelivat minun mielestäni tarpeettoman paljon; näin perästä päin tarkasteltuna, joillakin näistä kerroista he olivat oikeammassa kuin kokemattomampi minä, joillakin ei ja enimmäkseen oli vaikea sanoa, oliko veteen piirretty viiva aaltoliikkeessä vaiko ei. Periksi antaminen, silloin kun sitä vähäisemmässä määrässä tapahtui, ei ainakaan ollut systemaattista.

Enkä usko sen nytkään olevan.

Tai en uskonut, ennen kuin uskoni horjahti vakavasti tällä viikolla.

Nimittäin: vähäisemmälle huomiolle tänä juhlavuonna on jäänyt sen korostaminen, että periaatteessa median sisäinen kilpailu pitää huolen siitä, että oikeat asiat tulevat oikeassa kontekstissa esiin jossakin vaiheessa. Uutiskilpailu kun tuntuu olevan usein enemmän nopeuskilpailua – sellaistakin nähtiin em. Yle-Sipilä-gatessa – kuin tarkkuusammuntaa, saati sitten arkkitehtikilpailujen kaltaisia lujuuslaskelmien ja estetiikan saumattomia liittoja.

Lukijalla, katsojalla, kuulijalla – yleisöllä –  ja yhteiskunnalla on oikeus luottaa siihen, että mediatalot toimivat julistamiensa arvojen mukaisesti, ja jos arvoihin kuuluu mahdollisimman totuudenmukainen uutisointi, valemedia on helppo erottaa oikeasta mediasta. Esimerkiksi Yleisradion arvot ovat ”luotettavuus, riippumattomuus ja ihmisen arvostaminen. Arvot ovat perusta, johon yleläiset ja Yle yhtiönä sitoutuvat kaikessa toiminnassaan. Kunnioitamme ihmisoikeuksia. Edistämme sananvapautta. Toimimme oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti.” (Lähde: Ylen verkkosivusto.)

Sanoma Oy:llä arvot on määritelty hieman toisin: ”Katso eteenpäin: Haluamme tietää mitä maailmassa tapahtuu ja ymmärtää mikä siihen vaikuttaa. Jaa ajatuksesi: Me avaamme keskusteluja ja jaamme kokemuksia, mielipiteitä ja tunteita. Tee yhdessä: Olemme onnistuneet kun työmme innostaa, koskettaa ja luo mahdollisuuksia. Saa aikaan: Me haluamme saavuttaa tuloksia, vaikuttaa maailmaan joka päivä.” (Lähde: Sanoman verkkosivusto.) Sanoma Media Finlandin osalta sivustolla todetaan vielä erikseen: ”Laatu, riippumattomuus ja hyvä journalismi ovat työssämme yhtä tärkeitä kuin luovuus ja inspiraatio.”

Tällä viikolla sekä Yleisradio Oy että Sanoma Oy, kaksi Suomen vaikutusvaltaisinta mediataloa sekä suomalaisen laatumedian kilpailun kulmakiveä päättivät molemmat hyllyttää laulaja Kasmirin musiikin soittamisen. Julkisuudessa olleissa lausunnoissa Nelonen Median (Sanoma Finland Oy:n osa) musiikkipäällikkö Mikko Koivusopilä perusteli sensurointipäätöstä sillä, ”ettei kanava voita mitään soittamisesta”, ”varmuuden vuoksi” sekä ”mainostajat eivät tykkää”. YleX:n (Ylen nuorisoradiokanava) musiikkipäällikkö Tapio Hakanen ei tietenkään ilmoittanut mainostajien pelkäämistä syyksi, vaan toimittajien suojelemisen eli kuulijoiden pelkäämisen: ”Tavoite on taata YleX:n toimittajille ja juontajille työrauha. Keskustelu tapauksen ympärillä on tulehtunutta. Asia herättää yleisössä nyt niin paljon suuria tunteita, että se vie fokusta pois toimittajien ja juontajien työltä. Tällä päätöksellä otamme etäisyyttä asiaan. Jossain menee raja, jossa artistien sanomisilla tai tekemisillä on suora vaikutus radiosoittoon. Sellaisia ovat esimerkiksi rasismi, uhkailu, vihapuhe ja muu ihmisarvon alentaminen. Kasmirin kohdalla ilmassa on nyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Suhtaudun varauksella hänen leimaamiseensa.”

Mainittakoon, että Suomen suurin kaupallinen radioyhtiö Bauer Media ei vastaavaa päätöstä tehnyt.

En viitsinyt blogata aiheesta saman tien, vaikka mieli teki, koska ajattelin, etteivät tällaiset näin kummalliset ja sananvapaudelle vieraat päätökset voi kestää, eikä mennytkään kuin muutama päivä, kunnes kumpikin mediajätti pyörsi päätöksensä – mutta vasta kun Helsingin Sanomien Mari Koppinen oli keskiviikkona haastatellut Kasmirin ja viitsinyt ottaa tarkemmin selvää, mitä itse asiassa oli tapahtunut (http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005118668.html). Ylessä puolestaan Yle Uutisten kulttuuritoimituksen esimies Satu Nurmio oli jo maanantaina dokumentoinut huolella valtamedioiden, omansakin, virheelliset uutisoinnit ja niiden viiveellä tapahtuneet korjaukset uutisjuttuun, joka julkaistiin Ylen uutisverkkosivulla (http://yle.fi/uutiset/3-9494317). Tuossa jutussa hän antoi – ansaitusti – kunnian mielikuvan kääntämisen aloittamisesta Stara-viihdelehdelle, mutta ei vielä tiennyt, että Kasmir oli paitsi Axl Smithin oikeusjutun todistaja, myös salakuvauksen uhri, joka kävi ilmi vasta HS:n haastattelusta. [Edit 10.3.: Selvennykseksi kerrottakoon, että Stara kertoi 4.3. Kasmirin olleen salakuvauksen uhri, mutta tämä tieto oli laajemmassa julkisuudessa vasta HS:n haastattelun jälkeen.]

Kaikki olennainen olisi kuitenkin ollut luettavissa Axl Smithin oikeudenkäynnin 151-sivuisista täysin julkisista asiakirjoista.

Nyt kun – kiitos yhtiöidensä arvoille oikeasti uskollisten mediatyöntekijöiden – kaikki on toisin, tai ainakin näin on jos näyttääkin siltä, Pirandelloa vääntäen, musiikkipäällikkö Hakanen Yleltä sanoo, ettei kyse ollut Kasmirin kappaleista vaan niiden soittamisen nostattamassa yleisödebatissa.

”Totesimme, että olisi parempi, jos juontajat voisivat keskittyä ohjelmien tekemiseen sen sijaan, että he miettivät oikeustapausta”.

Ja että YleX:ssä haluttiin ottaa etäisyyttä koko asiaan: ”Emme halunneet leimata artistia, koska ilmassa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.”

Eli Ylessä pelättiin kuulijoita ja ehkä markkinaosuuden menetystäkin eikä viitsitty ottaa selvää vastauksista, jotka eivät yleensä koskaan ole ilmassa (kuten Hakasen mukaan kysymykset) vaan ihan normaalin mediaväen työn takana, tässä tapauksessa julkisissa asiakirjoissa.

Musiikkipäällikkö Koivusipilä Sanomalta hurskastelee hurjemmin, kun hän perustelee Kasmirin soiton sallimista jälleeen fraasilla: ”enää ei vellota epävarmuudessa.”

Jota epävarmuutta ei siis ole ollut olemassakaan, ainoastaan laiskuutta ja pelkuruutta.

Inhoan meemifraasia ”miten meni omasta mielestä”, mutta tekisi kovasti mieli kysyä ”miten meni omasta mielestä, Yleisradion toimitusjohtaja Lauri Kivinen ja Sanoma Finland Oy:n toimitusjohtaja Pia Kalsta?”

Ei tarvitse ihmetellä, kuinka Amerikan kansa on niin tyhmää, että valitsee Trumpin totuudenjälkeisen ajan presidentiksi, jos Suomessa kaksi maan mahtavinta  mediataloa kykenee yhdenmukaisiin sensuuripäätöksiin because the people want, vaikka faktoista ei ole harmainta hajua.

Mainittakoon vielä, että minulla ei ole mitään mielipidettä suuntaan tai toiseen Kasmirin musiikista. Kyse ei tietenkään olekaan musiikista, vaan sisällöllisen päätösvallan luovuttamisesta toimitusten ulkopuolelle. Someraivo tai mainostajat ovat aivan yhtä sopimattomia päätösvallan käyttäjiä kuin pääministerin kansliakin. Se että kaksi valtamediaa sortuu samaan syntiin vähätellen omaa tiedonhankintavelvoitettaan on pelottavaa kaiken sen kannalta, mihin pitäisi uskoa, vaikka soittokielto ei maailman suurin asia olisikaan muille kuin sen kohteena olevalle artistille itselleen. Julkisen vallan käyttöä mitä vallankäyttöä, yhtä kaikki.

Tässäpä mainiota aineistoa analysoitavaksi, kun Helsingissä järjestetään alle kahden kuukauden päästä Maailman lehdistönvapauden päivän konferenssi. Alustajaksi voisi kutsua vaikka toimittaja Jocka Träskbackan Starasta, jonka minä en olisi uskonut selaavan käräjäoikeuden asiakirjoja läpi ensimmäisenä.

* * *

Ei ole faktantarkistuksen suutarin lapsilla kenkiä: mainitttu sananvapauden juhlavuosi kansainvälisine kongresseineen tuli ja meni jo 2016. Kiitos tarkkaavaisille lukijoilleni, joista Veera Tyhtilä ja Ida Pimenoff huomasivat ensimmäisinä vajavaisuuden.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *