Mitä presidentinvaalitentit kertovat?

Kuuden vuoden välein nähdään paitsi uudet ehdokkaat – tai tarkemmin: jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua, mutta tällä kertaa ei niinkään sinistä – myös uudet presidentinvaalitentit. Tenttien järjestäminen on johtaville viestimille tärkeä tapa viestiä, että ne ovat johtavia viestimiä. Ehdokkailla on vain rajallinen määrä aikaa ja kaikkien halukkaiden tentteihin ja haastatteluihin ei ehditä eikä kyetä. On myös hyvä muistaa, että kaikki televisioyhtiöt ovat, alan dereguloitumisesta huolimatta, yhä varsin riippuvia poliitikkojen suosiollisuudesta omille toimintaedellytyksilleen, mistä seuraa ainakin kaksi asiaa: politiikasta halutaan raportoida isosti ja näkyvästi riippumatta siitä, mikä on kansalaisten peruskiinnostus kulloistakin vaalia kohtaan – ja lisäksi halutaan varmistaa, että yhdelläkään isolla puolueella ei ole nokan koputtamista puolueettomuutta ja tasapuolisuutta kohtaan.

Eri haastattelijat tuovat eri kohtelun väkisinkin

Isoin muutos formaatissa on suoraan rinnasteinen muutoksiin televisiouutisten lähettämisessä. Nelosella / HS:llä ei enää ole omia uutislähetyksiä perinteisessä tv-verkossa eikä myöskään televisioituja ehdokastenttejä, toisin kuin kuusi vuotta sitten. Näiden tilalla on nyt luettavissa perinteiset lehtihaastattelut, henkilökuvat ja 24 sekunnin tiivistelmä, jossa on ehdokasta kuvaavia virkkeitä. Ylen tentit ovat aiempaa monimuotoisemmat, kannattajajoukkoineen ja puheineen, MTV:llä taas ollaan vetäydytty perusjournalismia kohti. Uutena piirteenä kaikilla kolmella on haastattelijoiden vaihtuminen ehdokkaasta toiseen edettäessä.

Se ei ole välttämättä ongelmatonta, jos pyritään aikaansaamaan yhteismitalliset tentit. Ensinnäkin toimittajien kokemus vaihtelee – joissain tapauksissa myös äidinkieli – ja toisekseen reaktiotavat, jatkokysymysten esittämisherkkyys ja muut lopputulosta luonnehtivat taktiset, retoriset, tyylilliset ja haastattelutaidolliset keinot samoin kuin reaktiotavat ja -herkkyys vaihtelevat eri ehdokkaiden kohdalla enemmän kuin jos tentit olisivat saman tai samojen toimittajien vetämät. Tällaisia asioita vain ei pysty vakioimaan.

Kahdeksan ehdokkaan taustaan ja ajatuksiin perehtyminen sekä kampanjan kaikkien käänteiden seuraaminen on toki ajankäytöllisesti vaativaa työtä, mutta on siitä selvitty ennenkin. Toisaalta katsojia saattaa viihdyttää erilaisten tyylien näkeminen eri iltoina; läpinäkyväähän ei tietenkään ole, miksi juuri tietty toimittaja haastattelee tiettyä ehdokasta. Onko tämä seurannut tätä pitempään? Ja jopa, mattiapusmaisesti kysellen: ovatko haastattelijoiden omat näkemykset lähempänä vai kauempana kuin heidän haastateltaviensa? Tuskinpa on mahdollista, että ne ovat kaikilla yhtä kaukana.

Meidän raati esilukee yleisölle meidän tentin

Uutena piirteenä on kanavien voimakas panostus omien tenttiensä kommentointiin. Yleensä nettimeeminä leviävä kysymys ”miten meni niin kuin omasta mielestä?” on totisinta totta presidentinvaalien kohdalla. Kuulemme ja näemme kanavan ensimmäisen arvion ehdokkaasta – arvovaltaisen asiantuntijaraadille ulkoistettuna, toki – jo ennen tenttiä, seuraavan heti sen jälkeen ja aamulla vielä kolmannen. Silloin kun tentaattorin osuus on herättänyt vilkasta some-keskustelua – kuten Ylen Laura Huhtasaari -tentissä – siitä ei mitään kaikuja asianomaisen yhtiön kanavilla näy, naapureilla sentään.

Tällainen toiminta pyrkii tietysti tekemään tv-tenteistä vieläkin merkityksellisempiä, käytetäänhän niiden arvioimiseenkin paljon aikaa. Mutta onko sekin energia ja lähetysaika pois itse kampanjasta ja varsinkin ehdokkaiden ja kansalaisten vuorovaikutuksen seuraamisesta kentällä? Juuri nämä kenttäreportaasit ovat monesti olleet vaalijournalismin suola, koska sitä kautta katsojat pääsevät läsnä tilanteisiin, joihin ei yleensä ole pääsyä. Vastaavasti ehdokkaat joutuvat tasapainottamaan esiintymistään aivan eri tavalla, kun vastassa on kansalaisia eikä vain toimittajia (tai toimittajia + oma kannattajakuoro). Nyt näyttää siltä kuin kampanjaa käsittelevä journalismi redusoituisi, tasapuolisuuden nimessä, ensi sijassa ”kullekin ehdokkaalle omistettuna päivänä” nähdylle reportaasille. Näkemättä jää, kuinka lappilainen ehdokas otetaan synnyinmaakunnassaan aivan eri tavalla vastaan kuin vaikkapa Salossa ja vastaavasti miten umpihelsinkiläinen ehdokas suoriutuu Kallion lisäksi Hyrynsalmesta. Ja ennen kaikkea: kampanjat elävät ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään, mikä edellyttäisi niiden yhteistä pitkittäisseurantaa normaalien journalististen kriteerien mukaan. Voi olla, että havaintoni ovat liian varhaisia tai satunnaisia, tai sitten kampanjajournalismi on siirtymässä katoavan kansanperinteen joukkoon, mikä olisi suuri sääli, myös demokratian näkökulmasta.

No entä ehdokkaat, mitä heistä saadaan irti?

Kaikki eri lähestymistavat ovat toki yhtä lailla tehneet ehdokkaista katsojille aiempaa tutumpia, siitäkin huolimatta, että ehdokkaista puolet – aakkosjärjestyksessä – eli Haavisto, Niinistö, Vanhanen ja Väyrynen ovat suurelle yleisölle useaan kertaan läpivalaistuja aiemmista yhteyksistä. Näiden kohdalla yleisö ikään kuin tsekkaa, että tuote on ennallaan, muutoksia ei ole. Tenttien perusteella tältä myös vaikuttaa: ei edes hiustyylin tai silmälasin kehyksen vaihdoksia, saati sitten uusia Nato-kantoja tai jotain muuta järisyttävää. Nämä ovat ”tiedät-mitä-saat” ehdokkaita kaikki. Jokaisella on niin pitkä ura ja vankka ponnistuspohja omissaan, että heillä olisi mahdollisuus vedota myös uusien ryhmien saamiseen taakseen. Yllättäen vain Niinistö näyttää toimivan tällä tavoin, pienillä avauksilla kilpakumppaniensa perinteisille tonteille. Tässä jos missä näkyy ylivoima kannatusluvuissa; kokemus opettaa, että silloin on turmiollisinta varoa virheitä, vaan parempi on yrittää olla rento, vaikka sitten kaikki ei menisikään nappiin.

Samalla tavalla voidaan sanoa, että Haatainen, Huhtasaari, Kyllönen ja Torvalds vasta tulevat koko kansan tutuiksi. Heille erottautuminen on sitäkin tärkeämpää ja kaikki yrittävätkin tässä lajissa parastaan hieman eri keinoin.

Kuusi vuotta sitten Sari Essayahin mukanaolon tarkoitus oli nimenomaan pehmentää maaperää kulmikkaamman maineen Päivi Räsäsen tilalle nousevan Essayahin lanseeraamiseen puolueen keulakuvana. Eduskuntavaalituloksessa ei varsinaisesti tuon kylvön satoa niitetty, mutta kristillisdemokraattien tulos olisi silti voinut olla huonompi ilman nimenomaan Essayahin esilläoloa presidentinvaaleissa. Nyt yksikään tästä ehdokasnelikosta ei ole samalla motiivilla mukana. Taktisia motiiveja kyllä on, ensi sijalla perussuomalaisilla, kun Halla-ahon pitäisi olla samaan aikaan Euroopassa ja johtaa puoluetta ja lisäksi puolueen julkikuva tarvitsee naisistamista. Tässä mielessä Huhtasaari on puolueelta oikea valinta, jos kohta hänen – Haataisen ohella – vähäisin ulkopolitiikan kokemuksensa ei voi olla näkymättä, vaikka julistamista kuinka riittäisi.

Uudistuksia tenttikäytäntöön voidaan silti tehdä vielä muillakin motiiveilla: Pohjois-Suomen yhteinen ehdokastilaisuus tänään ei ehkä kertonut ehdokkaista sen enempää tai vähempää uutta kuin jokin toinen tilaisuus, mutta sillä oli suuri merkitys pohjoispohjalaisten, lappilaisten ja kainuulaisten identiteetille. Herrat (ja rouvat) vaivautuivat tännekin. Ei niin että joku ehdokas olisi uskaltanut jättää Pohjois-Suomen väliin muutenkaan – mutta valtakunnallisesti esitetty sähköinen yhteisesiintyminen antaa symboliarvoa, ja presidentin virkaan liittyvissä kysymyksissä symboliarvoilla on väliä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *