Historia on huono itsenäisyyden mittari, nykyisyys ei

Minua on jo pitkään ihmetyttänyt, miksi Suomi on maailman ainoa maa, joka ei itsenäisyyspäivänään juhli itsenäistymistään, vaan painopiste on ikävuosissa 22-26 jälkeen itsenäistymisen. Eli toisessa maailmansodassa. Sehän oli sota, jossa Suomi vaihtoi puolta maailmanennätysmäärän ja ennätti viimeisessä erässä, Lapin sodassa, päästä voittajien kanssa samalle puolelle, oltuaan sitä ennen kahdesti häviäjien leirissä. Hurjempaan harkintaan pystyivät vain muutamat Etelä-Amerikan maat, jotka ennättivät julistaa vuonna 1945 sodan Saksalle vain saadakseen sitä kautta lunastettua itselleen kutsukirjeen Yhdistyneiden kansakuntien ensimmäiseen saapumiserään.

Meillä on ollut tapana perustella kansakunnan kohtalonhetkien valintaa vertailemalla meidän kohtaloamme muihin kohtaloihin. Harvemmin on tosin mainittu nimeltä mihin, mutta nostettakoon tämäkin kissa pöydälle: muihin Molotov-Ribbentropp-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan etupiirimaihin.

Ongelma vain on se, että kahta täysin identtistä tapausta ei siitäkään joukosta löydy. Ensinnäkin Saksan etupiiriin jääneet alueet eivät jääneet Saksan etupiiriin, vaan useampi Itä-Euroopan maa joko halkaistiin pariin eri miehitysvyöhykkeeseen sodan aikana (kuten Puola) ja sitten ne joutuivat sodan jälkeen joka tapauksessa kokonaan Neuvostoliiton etupiiriin (kuten Puola), vaikkakin itsenäisinä (kuten Puola), siitä huolimatta, että niillä oli koko sodan ajan hallitus, jonka länsi oli tunnistanut (kuten… ai arvasittekin jo, kyllä, Puola) ja jonka länsi viime kädessä myi seuraavassa, Teheranin-Jaltan etupiirijaossa Neuvostoliitolle (Puolapa hyvinkin).

Puolan suurin onnettomuus on sen sijainti Berliini-Moskova maantiellä laajalla, esteettömällä tasangolla, ja siinä se sijaitsee, paikoiltaan liikkuneena, tänäkin päivänä. Vaikka tämän päivän Puolan hallitus ei eurooppalaisiin arvoihin mielistyneitä miellytä, on jotenkin helppo ymmärtää, että itsenäisyyshalu on pikemminkin yli- kuin alikorostunut. Uskon, että kyllä se siitä vielä tasaantuu. Puolassa ei kuitenkaan ole vireillä aluehaaveita naapureilta, toisin kuin vielä sata vuotta sitten maan hädin tuskin edes itsenäistyttyä. Tällä haavaa.

Näin ollen Puolan kohtalo kaikkea muuta kuin sinetöitiin Molotov-Ribbentroppin musteen kuivumista katsellessa. Entä Baltian maat? Niiden uskonnolliset, kielelliset ja kulttuuriset identiteetit ovat kaikki toisistaan poikkeavia, mutta ne ovat 1900-luvulla yleensä löytäneet toisensa, pieninä maina hakiessaan yhdessä isompaa yhteistä painoarvoa. Niiden onnettomuus on kuitenkin sijainti Berliini-Pietari-maantien varressa, tasankomaalla.

Suomen pelastus on pitkälti sijainti metropolien välisistä kulkuväylistä syrjässä. Tänne pitää todella vasiten tulla, paitsi jos sattuu olemaan ruotsalainen matkalla Venäjälle tai venäläinen matkalla Ruotsiin, kuten toki historian aikana monesti on ollut, mutta ei kuitenkaan enää 1900-luvulla.

Tilanne Suomen ja Baltian maiden välillä oli – erilaisesta sijainnista huolimatta – teknisesti identtinen syksyllä 1939: Neuvostoliitto esitti tukikohtapyyntöjä kaikille ja kaikki kävivät asiasta neuvotteluja. Yksikään ei suoralta kädeltä haistattanut Kremlille pitkiä. Kolme suostui, neljäs ei, Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen – ja jätti talven ajaksi Baltian maat rauhaan. Kaikkialla muualla Euroopassa oli rauhallista keskikevääseen 1940 asti, ja Neuvostoliitolla sekä rönttiä että miehiä marssia loppuunkin Suomeen, molemmille kirveleviä lisätappioita tuottaen, ellei jotain olisi tapahtunut.

Britannia valmistautui ottamaan itselleen – ja Saksalle – tärkeät malmivarat Pohjois-Ruotsissa haltuunsa, jos venäläiset etenisivät siihen suuntaan. Saksalaiset valmistautuivat ennaltaehkäisevästi valtaamaan puolestaan Tanskan ja Norjan (joka toteutuikin huhtikuun alussa vain muutama viikko talvisodan päättymisen jälkeen).

Historiankirjat esittävät kevään 1940 kuin ensin olisi päättynyt talvisota Suomen torjuntavoittoon, sen jälkeen käännetään sivua ja sitten alkaa Saksan Operaatio Weserübung parin viikon päästä kuin tyhjästä. Hitler oli kuitenkin käynnistänyt Studie Nordin jo joulukuussa 1939 ja tammikuun 1940 loppuun mennessä suunnitelmat olivat varsin pitkällä – tilanteessa jossa Stalin ja Hitler olivat liittolaisia, mutta liittolaisia, jotka kaikkea muuta kuin luottivat toisiinsa enempää kuin tilapäisesti.

Huomattuaan että armeijan johdon puhdistamisesta oli se seuraus, ettei armeija pystynyt toteuttamaan käskyä marssimisesta Helsinkiin, Stalin tarvitsi lisää aikaa, ei sen enempää taisteluja loppukeväästä 1940 brittejä vastaan Kiirunassa kuin saksalaisia vastaan Narvikissakaan. Joten hän pysähtyi – kaukana Ruotsin Lapin rajasta – eikä Churchillilläkään ollut enää syytä lähteä Pohjoismaihin, mikä koitui suomalaisten onneksi. Vasta nähtyään että Saksa on tosissaan länsirintamalla (kun se hyökkäsi huhti-toukokuussa 1940 Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan) Stalin uskalsi jatkaa etenemistä omalla länsirintamallaan ja teki sen kaikkein ilmeisimpiin kohteisiinsa Baltian maihin kesällä 1940, koska epäluottamus Hitleriä kohtaan oli siihen mennessä ehtinyt jo kasvaa Kremlissä suureksi.

Baltti olisi saattanut tammikuussa 1940 väittää olleensa fiksumpi kuin Suomi ja tammikuussa 1941 tyhmempi omissa ratkaisuissaan.

Kevätkesällä 1940 Suomessa, vanhassa ryssävihan tyyssijassa, rakennettiin kiireesti myyttiä juuri hävityn sodan kääntämisestä torjuntavoitoksi, kansakunnan moraalia buustaamaan. Suursodan painopiste oli kuitenkin jo kääntynyt Keski-Euroopan suuntaan, jossa se pysyi koko lopun eurooppalaisen sodan ajan. Toinen onnenkantamoinen, Stalinin tarve juosta kaikin voimin kohti Berliiniä juuri kun Kannas oli murtumassa loppukesästä 1944, pelasti todennäköisesti Suomen sodanjälkeiseltä miehitykseltä.

Loppujen lopuksi selvisimme toisesta maailmansodasta vähällä. Kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä väkilukuun nähden oli eurooppalaista keskitasoa, mikä selittyy pitkälti sillä, että vain pieni osa valtakunnasta oli sotatoimialuetta – itse asiassa rintama liikkui vuosien mittaan hämmästyttävän pienellä alueella ja rintamataistelujen lisäksi oli vain joitakin kaupunkipommituksia. Euroopan ainoa toinen sotaa käynyt ja miehitykseltä säästynyt maa, Iso-Britannia, sai kärsiä ilmapommituksissa aivan eri tavalla kuin Suomi.

Kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän rinnakkaiselo yli 1000 kilometrin rajalla oli sodanjälkeisen politiikan mestarinäyte, ja suomettumisineen päivineenkin Paasikivelle ja Kekkoselle kuuluu asema itsenäisyyden sankareina siinä kuin varsinaisille itsenäisyysmiehille Ståhlbergille ja Svinhuvudille.  Nostan mielelläni Väinö Tannerin kansallisen identiteetin muovaajana Jean Sibeliuksen rinnalle – Sibelius oli Music Export -miehiä, mutta kun Tanner otti sosialidemokraattisena vt. presidenttinä vastaan sisällissodan kymmenvuotisjuhlaparaatin vuonna 1928 ja sai siitä sekä punaisten että valkoisten haukut niskaansa, minä näen siinä hetken, jolloin kansakuntaa hitsattiin kokoon ahjojen ahjolla.

Suomen asema tämän päivän maailmassa perustuu pitkälti EU:n jäsenyyteen. Puutteineen päivineen se on se foorumi, missä paljolti pitkästyttävän komiteatyön tuloksina meidän äänemme, sulautuneena muihin ääniin, menee maailman kuuluviin. Ilman Mauno Koiviston vakaumuksellista otetta emme olisi olleet täpärän kansanäänestyksen seurauksena – suurimman osan keskustaa ja vasemmistoa vastustaessa – osana tätä natisevaa, mutta kuitenkin toimivaa instituutiota, jonka arvopohja on rauhan ja pienten kansojen vaikutusmahdollisuuden pohja, joka koko ajan yrittää keksiä demokraattisempia tapoja päätöksenteolleen toisin kuin monet muut instituutiot ja suurvallat maailmassa. Onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta avoimuuden hengessä kaikki.

Nyt me olemme Baltian maiden ja Puolan kanssa taas teknisesti identtisessä tilanteessa. Puola ja Suomi taistelivat 75 vuotta sitten, Viro, Latvia ja Liettua ei. Ja tässä kaikki ollaan itsenäisinä. Virossa jotkin asiat ovat edellä suomalaista kehitystä, jotkin jäljessä. Maassa on iso venäläinen vähemmistö, mutta melkoisen rauhallinen, kun se saa nauttia huomattavasti Venäjää paremmasta elintasosta – ja vapaudesta.

Enää pitkään aikaan ei ole voinut 100 % aukottomasti väittää, että nykypäivän perusteella on ilmiselvää, että aikanaan kannatti taistella ja että kaikki kuolleet ja haavoittuneet olivat kannattava ja tarpeellinen uhri. Millään lailla vähättelemättä niiden päättäjien ratkaisuja niillä tiedoilla ja niissä tilanteissa, jotka vallitsivat 1939-44. Vaihtoehtoisia kehityskulkuja ei ole käytettävissä, mutta eri maiden mahdollisuus päästä vastaaviin tilanteisiin eri reittejä kylläkin on, jos elää kyllin kauan nauttiakseen jälkiviisauden hedelmistä.

Koivistosta ja Kekkosen jälkeisestä ajasta eli ns. nykyajasta vielä: vaikka Koiviston iso linja olikin parlamentaarisen demokratian rakentaminen Kekkosen kauden tilalle, monet hänen tavoistaan käyttää valtaa, myös EU-jäsenyyden ajaminen, olivat vastenmielisiä siinä kuin Kekkosenkin. Nobody’s perfect, todellakaan, politiikassa eritoten.

Mitään niin vastenmielistä kuin natsismille, fasismille ja rasismille flirttailu ei kuitenkaan Suomessa ole nähty 75 vuoteen ennen kuin tällä vuosikymmenellä. Mikään noista aatteista ei ole suomalainen tai Suomen itsenäisyyttä keskinäisriippuvassa maailmassa rakentava. Legalismiperinteen mukaisesti Suomessa kiistellään siitä, mikä on laitonta, mikä ei. Tai minkä vuoksi on kuulemma vaikeaa tehdä ihmisarvon polkeminen laittomaksi. Jo on aikoihin eletty – hävetkää ja pankaa toimeksi, te jotka tunnistatte mahdollisuutenne tehdä valintoja ja vaikuttaa. Tämä aika ei kaipaa yhtään uutta uhria.

Onneksi politiikka ja kulttuuri ovat myös sydämen asioita. Suomalainen kulttuuri ja identiteetti on paitsi kirves kädessä lastuja lainehilla jäljittämistä, myös naapuriapua, talkoita, jälleenrakentamista, koulutuksen ja sivistyksen arvostamista, sitä että ketään ei jätetä, että maaseudulla ovet ovat auki – ja kun suurimman osan vuodesta on pimeää, ei tupaan tulijoiden ihonväri enimmäkseen edes erotu pimeässä. Jos vieras ei ole tullut puukko kourassa, täällä on aina annettu matkamiehelle yösija ja särvintä. Kymmenet tuhannet vapaaehtoiset, aikamme itsenäisyyssankarit, ovat toimineet niin nytkin.

Siirtolaisuuden kasvun myötä suomen kielen ja suomenruotsin puhujia on enemmän maailmassa kuin koskaan ennen. Me saamme uusia murteita vanhojen joukkoon, mutta myös uusia saunojia, vitsan vääntäjiä ja ihmisiä, jotka nähdessään koivupuun eivät näe vain talousmetsää vaan myös kontin ja virsun tekotarpeet. Teknotarpeista puhumattakaan maassa, joka kääntää loskan slush-brändiksi.

Meillä on oikeus edellyttää, että tänne tulijat hyväksyvät meidän arvomme, mutta se oikeus murenee, jollemme itse toteuta niitä käytännössä. Suomen itsenäisyyden pahin uhka tällä hetkellä ei ole missään ulkopuolella, vaan onnettomat tunarit keskuudessamme, sillä itsenäisyyttä ja vapautta ei ole ilman demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Kommentit
  1. 1

    Esa Pietilä sanoo

    Asiat pitävät paikkansa, mutta sitten mennään tulkintojen ja arveluiden puolelle, joiden todenperäisyys ja varsinkin henki ovat varmaan hyvää kauraa nykyiseen some- ja trullitehdasilmapiiriin, mutta valitettavasti eivät vastaa aikalaisten käsitustä asioista, vaan ovat enemmän pikkunäppärää sarkasmia.

  2. 3

    Risto Honkanen sanoo

    Mielenkiintoisia ajatuksia ja kommentteja historiasta ja sen jälkivaikutuksista vaikka en ole yhtä paljon perehtynyt asiaan, mutta ymmärrän hyvin kaiken juonittelujen metkut, joita käytettiin hyvin paljon monissa eri ryhmissä oman edun säilyttämiseksi. Esim. kaartilaisten kouluttaminen saksassa ennen näitä suuria rähinöintiä ? Ja Eurooppalaisen rajojen jakautumista ?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *