Historia on huono itsenäisyyden mittari, nykyisyys ei

Minua on jo pitkään ihmetyttänyt, miksi Suomi on maailman ainoa maa, joka ei itsenäisyyspäivänään juhli itsenäistymistään, vaan painopiste on ikävuosissa 22-26 jälkeen itsenäistymisen. Eli toisessa maailmansodassa. Sehän oli sota, jossa Suomi vaihtoi puolta maailmanennätysmäärän ja ennätti viimeisessä erässä, Lapin sodassa, päästä voittajien kanssa samalle puolelle, oltuaan sitä ennen kahdesti häviäjien leirissä. Hurjempaan harkintaan pystyivät vain muutamat Etelä-Amerikan maat, jotka ennättivät julistaa vuonna 1945 sodan Saksalle vain saadakseen sitä kautta lunastettua itselleen kutsukirjeen Yhdistyneiden kansakuntien ensimmäiseen saapumiserään.

Meillä on ollut tapana perustella kansakunnan kohtalonhetkien valintaa vertailemalla meidän kohtaloamme muihin kohtaloihin. Harvemmin on tosin mainittu nimeltä mihin, mutta nostettakoon tämäkin kissa pöydälle: muihin Molotov-Ribbentropp-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan etupiirimaihin.

Ongelma vain on se, että kahta täysin identtistä tapausta ei siitäkään joukosta löydy. Ensinnäkin Saksan etupiiriin jääneet alueet eivät jääneet Saksan etupiiriin, vaan useampi Itä-Euroopan maa joko halkaistiin pariin eri miehitysvyöhykkeeseen sodan aikana (kuten Puola) ja sitten ne joutuivat sodan jälkeen joka tapauksessa kokonaan Neuvostoliiton etupiiriin (kuten Puola), vaikkakin itsenäisinä (kuten Puola), siitä huolimatta, että niillä oli koko sodan ajan hallitus, jonka länsi oli tunnistanut (kuten… ai arvasittekin jo, kyllä, Puola) ja jonka länsi viime kädessä myi seuraavassa, Teheranin-Jaltan etupiirijaossa Neuvostoliitolle (Puolapa hyvinkin).

Puolan suurin onnettomuus on sen sijainti Berliini-Moskova maantiellä laajalla, esteettömällä tasangolla, ja siinä se sijaitsee, paikoiltaan liikkuneena, tänäkin päivänä. Vaikka tämän päivän Puolan hallitus ei eurooppalaisiin arvoihin mielistyneitä miellytä, on jotenkin helppo ymmärtää, että itsenäisyyshalu on pikemminkin yli- kuin alikorostunut. Uskon, että kyllä se siitä vielä tasaantuu. Puolassa ei kuitenkaan ole vireillä aluehaaveita naapureilta, toisin kuin vielä sata vuotta sitten maan hädin tuskin edes itsenäistyttyä. Tällä haavaa.

Näin ollen Puolan kohtalo kaikkea muuta kuin sinetöitiin Molotov-Ribbentroppin musteen kuivumista katsellessa. Entä Baltian maat? Niiden uskonnolliset, kielelliset ja kulttuuriset identiteetit ovat kaikki toisistaan poikkeavia, mutta ne ovat 1900-luvulla yleensä löytäneet toisensa, pieninä maina hakiessaan yhdessä isompaa yhteistä painoarvoa. Niiden onnettomuus on kuitenkin sijainti Berliini-Pietari-maantien varressa, tasankomaalla.

Suomen pelastus on pitkälti sijainti metropolien välisistä kulkuväylistä syrjässä. Tänne pitää todella vasiten tulla, paitsi jos sattuu olemaan ruotsalainen matkalla Venäjälle tai venäläinen matkalla Ruotsiin, kuten toki historian aikana monesti on ollut, mutta ei kuitenkaan enää 1900-luvulla.

Tilanne Suomen ja Baltian maiden välillä oli – erilaisesta sijainnista huolimatta – teknisesti identtinen syksyllä 1939: Neuvostoliitto esitti tukikohtapyyntöjä kaikille ja kaikki kävivät asiasta neuvotteluja. Yksikään ei suoralta kädeltä haistattanut Kremlille pitkiä. Kolme suostui, neljäs ei, Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen – ja jätti talven ajaksi Baltian maat rauhaan. Kaikkialla muualla Euroopassa oli rauhallista keskikevääseen 1940 asti, ja Neuvostoliitolla sekä rönttiä että miehiä marssia loppuunkin Suomeen, molemmille kirveleviä lisätappioita tuottaen, ellei jotain olisi tapahtunut.

Britannia valmistautui ottamaan itselleen – ja Saksalle – tärkeät malmivarat Pohjois-Ruotsissa haltuunsa, jos venäläiset etenisivät siihen suuntaan. Saksalaiset valmistautuivat ennaltaehkäisevästi valtaamaan puolestaan Tanskan ja Norjan (joka toteutuikin huhtikuun alussa vain muutama viikko talvisodan päättymisen jälkeen).

Historiankirjat esittävät kevään 1940 kuin ensin olisi päättynyt talvisota Suomen torjuntavoittoon, sen jälkeen käännetään sivua ja sitten alkaa Saksan Operaatio Weserübung parin viikon päästä kuin tyhjästä. Hitler oli kuitenkin käynnistänyt Studie Nordin jo joulukuussa 1939 ja tammikuun 1940 loppuun mennessä suunnitelmat olivat varsin pitkällä – tilanteessa jossa Stalin ja Hitler olivat liittolaisia, mutta liittolaisia, jotka kaikkea muuta kuin luottivat toisiinsa enempää kuin tilapäisesti.

Huomattuaan että armeijan johdon puhdistamisesta oli se seuraus, ettei armeija pystynyt toteuttamaan käskyä marssimisesta Helsinkiin, Stalin tarvitsi lisää aikaa, ei sen enempää taisteluja loppukeväästä 1940 brittejä vastaan Kiirunassa kuin saksalaisia vastaan Narvikissakaan. Joten hän pysähtyi – kaukana Ruotsin Lapin rajasta – eikä Churchillilläkään ollut enää syytä lähteä Pohjoismaihin, mikä koitui suomalaisten onneksi. Vasta nähtyään että Saksa on tosissaan länsirintamalla (kun se hyökkäsi huhti-toukokuussa 1940 Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan) Stalin uskalsi jatkaa etenemistä omalla länsirintamallaan ja teki sen kaikkein ilmeisimpiin kohteisiinsa Baltian maihin kesällä 1940, koska epäluottamus Hitleriä kohtaan oli siihen mennessä ehtinyt jo kasvaa Kremlissä suureksi.

Baltti olisi saattanut tammikuussa 1940 väittää olleensa fiksumpi kuin Suomi ja tammikuussa 1941 tyhmempi omissa ratkaisuissaan.

Kevätkesällä 1940 Suomessa, vanhassa ryssävihan tyyssijassa, rakennettiin kiireesti myyttiä juuri hävityn sodan kääntämisestä torjuntavoitoksi, kansakunnan moraalia buustaamaan. Suursodan painopiste oli kuitenkin jo kääntynyt Keski-Euroopan suuntaan, jossa se pysyi koko lopun eurooppalaisen sodan ajan. Toinen onnenkantamoinen, Stalinin tarve juosta kaikin voimin kohti Berliiniä juuri kun Kannas oli murtumassa loppukesästä 1944, pelasti todennäköisesti Suomen sodanjälkeiseltä miehitykseltä.

Loppujen lopuksi selvisimme toisesta maailmansodasta vähällä. Kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä väkilukuun nähden oli eurooppalaista keskitasoa, mikä selittyy pitkälti sillä, että vain pieni osa valtakunnasta oli sotatoimialuetta – itse asiassa rintama liikkui vuosien mittaan hämmästyttävän pienellä alueella ja rintamataistelujen lisäksi oli vain joitakin kaupunkipommituksia. Euroopan ainoa toinen sotaa käynyt ja miehitykseltä säästynyt maa, Iso-Britannia, sai kärsiä ilmapommituksissa aivan eri tavalla kuin Suomi.

Kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän rinnakkaiselo yli 1000 kilometrin rajalla oli sodanjälkeisen politiikan mestarinäyte, ja suomettumisineen päivineenkin Paasikivelle ja Kekkoselle kuuluu asema itsenäisyyden sankareina siinä kuin varsinaisille itsenäisyysmiehille Ståhlbergille ja Svinhuvudille.  Nostan mielelläni Väinö Tannerin kansallisen identiteetin muovaajana Jean Sibeliuksen rinnalle – Sibelius oli Music Export -miehiä, mutta kun Tanner otti sosialidemokraattisena vt. presidenttinä vastaan sisällissodan kymmenvuotisjuhlaparaatin vuonna 1928 ja sai siitä sekä punaisten että valkoisten haukut niskaansa, minä näen siinä hetken, jolloin kansakuntaa hitsattiin kokoon ahjojen ahjolla.

Suomen asema tämän päivän maailmassa perustuu pitkälti EU:n jäsenyyteen. Puutteineen päivineen se on se foorumi, missä paljolti pitkästyttävän komiteatyön tuloksina meidän äänemme, sulautuneena muihin ääniin, menee maailman kuuluviin. Ilman Mauno Koiviston vakaumuksellista otetta emme olisi olleet täpärän kansanäänestyksen seurauksena – suurimman osan keskustaa ja vasemmistoa vastustaessa – osana tätä natisevaa, mutta kuitenkin toimivaa instituutiota, jonka arvopohja on rauhan ja pienten kansojen vaikutusmahdollisuuden pohja, joka koko ajan yrittää keksiä demokraattisempia tapoja päätöksenteolleen toisin kuin monet muut instituutiot ja suurvallat maailmassa. Onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta avoimuuden hengessä kaikki.

Nyt me olemme Baltian maiden ja Puolan kanssa taas teknisesti identtisessä tilanteessa. Puola ja Suomi taistelivat 75 vuotta sitten, Viro, Latvia ja Liettua ei. Ja tässä kaikki ollaan itsenäisinä. Virossa jotkin asiat ovat edellä suomalaista kehitystä, jotkin jäljessä. Maassa on iso venäläinen vähemmistö, mutta melkoisen rauhallinen, kun se saa nauttia huomattavasti Venäjää paremmasta elintasosta – ja vapaudesta.

Enää pitkään aikaan ei ole voinut 100 % aukottomasti väittää, että nykypäivän perusteella on ilmiselvää, että aikanaan kannatti taistella ja että kaikki kuolleet ja haavoittuneet olivat kannattava ja tarpeellinen uhri. Millään lailla vähättelemättä niiden päättäjien ratkaisuja niillä tiedoilla ja niissä tilanteissa, jotka vallitsivat 1939-44. Vaihtoehtoisia kehityskulkuja ei ole käytettävissä, mutta eri maiden mahdollisuus päästä vastaaviin tilanteisiin eri reittejä kylläkin on, jos elää kyllin kauan nauttiakseen jälkiviisauden hedelmistä.

Koivistosta ja Kekkosen jälkeisestä ajasta eli ns. nykyajasta vielä: vaikka Koiviston iso linja olikin parlamentaarisen demokratian rakentaminen Kekkosen kauden tilalle, monet hänen tavoistaan käyttää valtaa, myös EU-jäsenyyden ajaminen, olivat vastenmielisiä siinä kuin Kekkosenkin. Nobody’s perfect, todellakaan, politiikassa eritoten.

Mitään niin vastenmielistä kuin natsismille, fasismille ja rasismille flirttailu ei kuitenkaan Suomessa ole nähty 75 vuoteen ennen kuin tällä vuosikymmenellä. Mikään noista aatteista ei ole suomalainen tai Suomen itsenäisyyttä keskinäisriippuvassa maailmassa rakentava. Legalismiperinteen mukaisesti Suomessa kiistellään siitä, mikä on laitonta, mikä ei. Tai minkä vuoksi on kuulemma vaikeaa tehdä ihmisarvon polkeminen laittomaksi. Jo on aikoihin eletty – hävetkää ja pankaa toimeksi, te jotka tunnistatte mahdollisuutenne tehdä valintoja ja vaikuttaa. Tämä aika ei kaipaa yhtään uutta uhria.

Onneksi politiikka ja kulttuuri ovat myös sydämen asioita. Suomalainen kulttuuri ja identiteetti on paitsi kirves kädessä lastuja lainehilla jäljittämistä, myös naapuriapua, talkoita, jälleenrakentamista, koulutuksen ja sivistyksen arvostamista, sitä että ketään ei jätetä, että maaseudulla ovet ovat auki – ja kun suurimman osan vuodesta on pimeää, ei tupaan tulijoiden ihonväri enimmäkseen edes erotu pimeässä. Jos vieras ei ole tullut puukko kourassa, täällä on aina annettu matkamiehelle yösija ja särvintä. Kymmenet tuhannet vapaaehtoiset, aikamme itsenäisyyssankarit, ovat toimineet niin nytkin.

Siirtolaisuuden kasvun myötä suomen kielen ja suomenruotsin puhujia on enemmän maailmassa kuin koskaan ennen. Me saamme uusia murteita vanhojen joukkoon, mutta myös uusia saunojia, vitsan vääntäjiä ja ihmisiä, jotka nähdessään koivupuun eivät näe vain talousmetsää vaan myös kontin ja virsun tekotarpeet. Teknotarpeista puhumattakaan maassa, joka kääntää loskan slush-brändiksi.

Meillä on oikeus edellyttää, että tänne tulijat hyväksyvät meidän arvomme, mutta se oikeus murenee, jollemme itse toteuta niitä käytännössä. Suomen itsenäisyyden pahin uhka tällä hetkellä ei ole missään ulkopuolella, vaan onnettomat tunarit keskuudessamme, sillä itsenäisyyttä ja vapautta ei ole ilman demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Ihme politiikkaa insinöörimäisen suorasti

Heippa taas kaikki kansalaiset ja kepulaiset! Tässä taas teidän pääministerinne, nyt täytyy jälleen puhua näin suoraan kansalle, koska elämme kovia aikoja ja kriisitietoisuus uhkaa huolestuttavasti laskea maassamme.

Olen päättänyt edelleen esittää toimivani insinöörimäisen suorasti. Ensimmäiseksi kuitenkin ihmeestä. Ihme on tapahtunut!

Lähdin aamulla tavallinen hiihtopipo päässä töihin niin kuin aina silloin kun olen matkalla Talvivaaraan. Ja kun tulin pois, siihen oli tulikirjaimin pränttäytynyt teksti ”Terrafame”. (Ihmekös päätä hieman kivisti.)

En edes huomannut ihmeen tapahtumista, ennen kuin eräs toimittaja huomautti minulle siitä. Talvivaaran kaivoksella, jota ei siis saa sanoa enää Talvivaaraksi vaan Terrafameksi (läheltä piti ettei ihme muuttanut minun pipoani Talvivaaran pipoksi, mutta viime hetkellä ihme muisti, että sehän onkin Terrafame), insinöörit kertoivat, että ne bakteerit jotka siellä pitävät jöötä ja muuttavat kiveä nikkeliksi silloin kun sille päälle sattuvat, ovat päättäneet ihmeen merkeissä toimia täsmälleen siten kuin ei vielä missään maailmassa. Meillä insinööreillä on tällaiselle ihmeelle nimi, kutsumme sitä ”prosessiksi”. Niin että ihme tapahtui, prosessi kunnossa, voitkos sitä sen insinöörimäisemmin ilmaista!

Olin tästä niin riemuissani, koska juuri talousihmettä tähän maahan on kaivattu! Ensin meillä oli Nokian ihme ja nyt Terraframen ihme! Mitä seuraavaksi? Ehkä ajamme kaivoksen vielä kerran konkurssiin ja muutamme sen nimen niin vaikeaksi että kukaan ei osaa enää lausua sitä ja saamme sen ihme ja kumma pois otsikoista? Kuinka monta kertaa saman kaivoksen voi ajaa konkurssiin? Tämähän on jännittävää!

Minun elämäni on kuulkaa ihmeellistä muutenkin. Vuosi sitten olin antaa taloni pakolaisten käytettäväksi, mutta viime hetkellä, kuin ihmeen kaupalla tajusin, että siinä ei mitään insinöörijärkeä olisi, ekologisesti ja poliittisesti ja muutenkin parempihan sen on olla tyhjänä, koska muuten Suomen maine voi mennä, ja maine on tyhjää parempi, tyhjä talo siis parempi kuin talon maine, ihme kyllä, tai toisin päin.

Jo kunnioitettu edeltäjäni Kekkonenkin sanoi, että talo käy tavallaan, vieraat tulevat ajallaan. (Yritän tässä opetella keskustan puheenjohtajien tavoille, että aina Kekkos-sitaatti sinne tänne.)

Tässä talonmaineihmeessä oli kyllä apuna, pakko tunnustaa, Valtioneuvoston viestintävelho Markku Mantila, joka muutenkin tosi pontevasti vahtii mainetta. Sellainen velho, että me aina joskus kutsummekin häntä Malfoy Mantilaksi – äskettäinkin hän vain heilautti taikasauvaansa ja kaikki lähikuvat ministereistä muuttuivat kaukokuviksi. Oli nimittäin vähällä, ettei eräs viransijainen valokuvaaja päässyt paljastamaan, että valtioneuvoston jäsenten hampaat ovat ikenissä kiinni. Tai että Rehulan Juhalla oli kengännauhat umpisolmussa (arvatkaa kuka ne oli käynyt solmimassa siellä pöydän alla, teekkarijäynää vähäsen nimittäin, emme me insinöörit ole ollenkaan huumorintajuttomia). No kun ne sitten nämä lähikuvat tulivat julkisuuteen, lähikuvat ovat nimittäin kiellettyjä, niin Malfoy Mantila muutti ne kaukokuviksi, joista ei millään enää tunnista, kuka niissä kuvissa on. Olemme sopineet Aku Louhimiehen kanssa, että niitä saa käyttää Tuntemattoman sotilaan mainoskuvina ilman eri veloitusta, se on isänmaallinen panoksemme elokuvan eteen, ihan hyvän hyvyyttämme.

Malfoy Mantila napattiin Oulusta hallituksen leipiin ja minunhan piti puhua myös hieman enemmänkin Oulu-asiaa. Jotta teille ei nyt syntyisi väärää käsitystä, niin me lestadiolaiset emme usko ihmeisiin sen enempää kuin muutkaan suomalaiset, vaan olemme aivan  tavallisia suomalaisia tässä suhteessa. Uskomme insinööritaitoon ja siihen, että pesukoneesta tulevat televisio-ohjelmat ovat vahingollisia kansalaisille. Mitä enemmän tuijottaa pesukonetta, sen huonompi Suomen väkiluvulle, koska silloin ei ole niin paljon aikaa, no, tiedätte kyllä mille. Ja kuitenkin Suomen väkiluvun kasvattaminen kotoperäisin keinoin on jäänyt meidän lestadiolaisten vastuulle. Olen myös sopinut Anne Bernerin kanssa, että digitalisaatiota ei yletetä pesukoneisiin, vaan se rajoitetaan Uber-takseihin, joissa ei saa olla pesukoneita kyydissä. Vastapainoksi jouduin sopimaan, että maakunnan taksitilaukset keskitetään Yli-Iin kuntaan, jonka uusi nimi on Uber-Ii. Niin voidaan sitten sanoa että digitalisoitu on meilläkin päin.

Arvoisat alamaiset! Lestadiolaisten vaalipiiri, jota kutsutaan myös minun vaalipiirikseni tai joskus virallisissa yhteyksissä Oulun vaalipiiriksi, on käymässä kohti kunnallisvaaleja. On ihan silkkaa ihmettä, että minä kaikista ihmisistä pystyn pelastamaan minun vaalipiirini kaivoksen puoleksi vuodeksi juuri ennen kunnallisvaaleja, aivan kuten minun vaalipiirissäni tapahtuneen Otanmäen raiskauksen kykenin juuri minä tuomitsemaan. Ja ihme sekin, että juuri minun vaalipiirissäni ei ole mikään ihme, jos 11-vuotias tyttö tulee raiskauksesta raskaaksi ja sitä ei huomata sairaanhoidossa.

Mutta nyt, hyvät kansalaiset ja kepulaiset ja muut alamaiset, tulee puheeni hankalin kohta. Aion yhdistää insinöörimäisen suoruuden, ihmeiden tapahtumisen ja suomalaisten erityisen luontosuhteen. Tästä kun selvitään, niin selvitään mistä vain.

Otan esimerkin. Sanoin, että Olli Rehnin seuraaja nimitetään insinöörimäisellä suoruudella ja että vain minä tiedän, mikä on seuraavan elinkeinoministerin nimi. En ollut ainoa, vaan Pekkarisen Mauri luuli hänkin tietävänsä ja Lintilän Mika samoin. (Tämä ei vielä ole ihme. Mauri luulee aina tietävänsä enemmän kuin muut.)

Mauri luuli, että hän yli 4000 ministerivuorokaudella tietää paremmin ministerien nimet kuin minä. Mutta Maurilla ei ole insinöörimäistä suoruutta eikä suomalaista erityistä luontosuhdetta. Hänellä on piilokorot. Se ei ole investointien liikkeellelähdön kannalta yhtään hyvä. Korkojen on syytä olla alhaalla. Investointien tulee lähteä liikkeelle luonnostaan. Biosellua ja sen sellaista. Missä yhdistyy insinööriys ja luonto. Maurin luontosuhde oli huonompi kuin Mikan. Mika on nimittäin hevosmies.

Keskustan eduskuntaryhmä, puoluehallitus ja meppiryhmä taas ymmärsivät asian niin, että jos vain minä tiedän nimen, niin he eivät tiedä. Mistä seurasi  sitten sellaista luuloa, että asiassa on vapaat kädet. Hevosmies Mika ymmärtää, ettei vapaat kädet tarkoita sitä, että höllätään ohjaksista. Insinöörimäisen suorasti ohjastin eduskuntaryhmän ymmärtämään, että sen kannattaa äänestää minun ehdokastani, Mikaa.

Luontosuhteen tärkein piire on kuitenkin, että pystyy naamioitumaan luontoon. Esimerkiksi Venäjä-politiikassa olemme pyrkineet siihen, että kukaan ei huomaisi meitä. Olisin aika ylpeä siitä, että olemme onnistuneet, ellei siinä olisi se vaara, että asialla ylpeily herättäisi huomiota. Emme kuulu Venäjä-kiivailijoihin emmekä Venäjä-myötäilijöihin. Muodostamme aivan oman takarivin näkymättömän Venäjä-ryhmämme, johon ei kuulu ketään muita. Kekkonen olisi ollut minun saavutuksistani ylpeä, jos eläisi. Insinöörimäisen suorasti sanottuna, ei ole helppoa olla olematta mitään mieltä, kun pitää pitää huoli, että mielipide on aina muiden välissä.

Aivan kuten emme Venäjänkään suhteen ole tehneet mitään linjanmuutosta, olemme myös insinöörimäisen suorasti pysyneet samalla asevientilinjalla kuin aina. Suomen linja ei ole muuttunut: se menee tästä tuonne närreen kohalle kuten aina ennenkin, ja nyt on vain niin, että näreen takana on nyppylä, josta löysimme Uzbekistanin, joka siis kuitenkin on aina ollut siellä missä nytkin. Olemme jopa  varmistaneet Uzbekistan-linjamme pysyvyyden niin, että kun maan diktaattori koki aivokuoleman, lähetimme sinne parhaan aivokirurgimme toteamaan, millaisilla aivoilla näitä meidän heille myytäviä aseita oikein käytetään. Lisäksi haluaisin korostaa, että 60 tarkkuuskiväärin myynti on kovin vähäistä, niillä ei saa surmattua kuin 60 mielenosoittajaa kerrallaan. Meillä lestadiolaisseuduilla on ihme, jos joku järjestää niin pienen väenkokouksen, että siinä on alle 60 ihmistä paikalla. Suosittelemme siis uzbekistanilaisille, että nämä eivät katsoisi liikaa pesukoneita silloin kun kiväärit eivät ole lukittuina kaappeihin, siitä voi olla huonoja seurauksia.

 

Otan, mä en, kantaa, koska ääripään rinnastus

Hyvät alamaiset ja kansalaiset sekä puoluetoverit. Minulta on pyydetty, että pääministeri kirjoittaisi jotakin blogiinsa näistä ikävistä asioista. On selvää, että demokraattisessa monipuoluemaassa ei käy päinsä, että ainoastaan ulkoministeri kirjoittaa blogiin kaikista jutuista ja vielä diivailee sillä ettei muka osaa sanoa b:tä, vaan puhuu plokista. Minä olen nähnyt kun se on sanonut briteille että brexit, oikein maireasti, kuin breesnev aikoinaan, niin että tiedän kyllä, että se osaa. Me kepulaiset muistamme breesnevin, joka oli ja eli siihen aikaan kun berliinin muuri oli lähellä ja bryssel kaukana ja kremlin muuri oli muureista tärkein. Siitä kun nimittäin hurauttivat Kekkonen ja Karjalainen Tsaikan takapenkillä läpi niin se oli niin kuin oksat pois, vähän niin kuin olisi häkäpönttöautolla mennyt.

No nyt minä eksyin aiheesta. Minun piti puhua ikävistä asioista, mutta ei tällä kertaa Suomen taloudesta, joka on minun erikoisalaani, vaan enemmänkin näistä ihmisoikeusasioista, jotka eivät niinkään ole. Mutta pääministerinä sitä pitää olla vaan kaikenlaisten asioiden kanssa tekemisissä.

Meillä on viime aikoina sattunut monenlaisia ikäviä asioita. On ensinnäkin Otanmäen tapaus. Otanmäessä on vaunutehdas Transtech, jonka piti tehdä Venäjälle junanvaunuja, mutta siitä ei tullut mitään. Sitten tuli tämä pakolaiskriisi ja nytten siellä ei ole vaunuja vaan vainaja. Ihmiset pelkäävät kovasti. Vaikka kainuulaiset eivät sinänsä pelkää mitään. (Sehän on minun vaalipiiriäni.) Kainuussa on paljon karhuja, joita voisi pelätä, mutta olemme myöntäneet sinne aiempaa enemmän karhunkaatolupia. Muita kaatolupia ei ole myönnetty ja sitä nämä turvapaikanhakijat eivät ole ymmärtäneet. Olemme koettaneet selittää asiaa heille myös englanniksi, mutta ei. Tätä vähän pelättiin että jos tänne tulee 37 000 ulkomaalaista, niin kyllä niistä joku vielä tappaa suomalaisen. Tätä on aavisteltu niin. Meillä tehdään 1 henkirikos alkavaa 50 000 asukasta kohden vuodessa. Että tämä maassa maan tavalla toteutui nyt todella kurjasti, kun ne ovat vuoden täällä olleet.

Voimme vain sanoa, että onneksi saimme rajat kiinni, ennen kuin tänne olisi tullut 50 001 pakolaista. Silloin emme olisi enää tienneet mitä tehdä muuta kuin sulkea lisää rajoja.

Kansalaiset! Te jotka olette eläneet kansalaissodan – jos teitä on joku vielä jäljellä – tiedätte, että me olemme pitäneet Suomessa periaatteenamme, että suomalaiset tappavat itse toisensa. Pian pääsemme juhlimaan Suomen itsenäistymistä sata vuotta sitten, jonka seurauksena kansalaissodassa kuoli 38 000 suomalaista. Tätä ei pidä tulkita niin, että tuon aukon voisi paikata 37 000 ulkomaalaisella. Kansalaissodan nimittäin voitti valkoinen itsenäisyyssenaatti, jossa olivat mukana osapuilleen samat puolueet kuin minunkin hallituksessani ja joka nimenomaan voittaessaan karkotti ulkomaalaisia. Tällä tarkoitan venäläisiä enkä saksalaisia, jotka taas olivat aseveljiä eivätkä ulkomaalaisia. Siinä oli se hyvä puoli, että oli paljon helpompi käydä aikanaan seuraavaan sotaan, kun oli valmiiksi tiedossa, että venäläiset ovat ulkomaalaisia. Saksalaiset olivat tosin silloin venäläisten aseveljiä, mutta siinä ei kestänyt kauaa, kun he käänsivät asetakkinsa ja ryhtyivät meidän aseveljiksemme huomattuaan, kumman kanssa kannattaa olla liitossa, suomalaisten vai ulkomaalaisten, Suomea koskevissa kysymyksissä.

Niinpä haluankin mieluummin puhua tasapuolisuudesta. Kansalaissota oli siitä ikävä sota, että siinä kuoli paljon ihmisiä paitsi taisteluissa, myös vankileireillä. On tärkeä tasapuolisuuden vuoksi muistaa, että sekä valkoisia että punaisia kuoli vankileireillä. Tarkemmin valkoisia 4 ja punaisia 11 652. Mutta sen vuoksi on tärkeää, että on lakeja että voi tietää kuka on vankina ja miksi, jos kerran vankileireille joutuu.

Niinpä tasapuolisuuden vuoksi on tärkeää rinnastaa tähän Otanmäen tapaukseen Asema-aukion tapaus. Otanmäessä on siis junanvaunutehdas ja maamme raideverkko puolestaan päättyy Helsingin rautatieasemalle, joten ne edustavat raideverkon ääripäitä. Tämän lisäksi Otanmäellä on tehty Helsingin liikennelaitokselle raitiovaunuja. Nämä raitiovaunut liikennöivät Asema-aukion editse, mikä sekin yhdistää Otanmäkeä ja Asema-aukiot. Tarkkaavainen lukija huomaa jo, että mainitsin ääripäät. Se on tärkeää sen vuoksi, ettei ulkoministeri, se joka muka ei osaa b-kirjainta, olisi ainoa, joka mainitsee ääripäät. Juuri tasapuolisuuden vuoksi, joka siis toteutuu juuri tässä.

Helsingin rautatieasema on tullut tunnetuksi paikkana, jossa pakolaiset hulinoivat. Esimerkiksi uutenavuonna. Voi olla, ettei heidän maassaan ole tapaa, jonka mukaan kokoonnutaan Senaatintorille uutenavuonna. Henkilökohtaisesti en mitenkään kaipaa torille lisää pakolaisia, minun työhuoneenihan sijaitsee sen varrella. Olen jo antanut pakolaisille taloni käyttöön, mutta kun siitä syntyi se harhakäsitys, että he olisivat olleet tervetulleita meille kotiin, vedin tarjouksen takaisin. Vähän niin kuin vedin pakkolaitkin takaisin yhteiskuntasopimus-asiassa. Takaisinveto on toinen nimeni. Tämä toimii politiikassa, ja pakolaispolitiikkamme perustuukin nykyisin takaisinvetoon. Sanomme pakolaisille, että antaa vetää takaisin.

Tästä uudenvuoden hulinasta ei sittemmin ole poliisitutkinnassa osoittautunut jälkeäkään, mikä vain osoittaa, kuinka tärkeää on, että kaikki pakolaisten tekemiset tutkitaan. Tasapuolisuuden vuoksi, kun kuitenkin on tiedossa, että suomalaiset hulinoivat juhannuksena, on tärkeää ylläpitää mielikuvaa, että pakolaiset hulinoivat uutena vuonna. Monesta suomalaisestakaan ei, tasapuolisuuden vuoksi, ole juhannuksen jälkeen jälkeäkään, enintään auenneen sepaluksen jättämä vana järven pinnassa, mutta sekin haihtuu pian pois, kuten haihtuvi nuoruus, vierivä virta.

Tiesittekö muuten, että Eino Leinokin oli kotoisin Kainuusta,  minun vaalipiiriäni?

Nyt tämä pakolaisvirta on kirvoittanut vastarintaliikkeen. Sen tunnistaa siitä, että se potkaisee rintaan ihmisiä. Meillä maalaisliitossa oli tapana sanoa, että rakkaudesta se hevonenkin potkii, mutta koska nämä potkivat vihasta eikä rakkaudesta, haluan todeta selvästi, että meillä ei ole mitään tekemistä vastarintaliikkeen kanssa. Itse asiassa me Keskustapuolueessa olemme aina olleet enemmänkin myötäilijöitä, viittaan nyt vaikka edeltäjiini Kekkosesta alkaen. Nytkin myötäilemme sekä kansan syviä rivejä että ulkoministeriä, jotta näyttäisi siltä, että tämä myötäilee minua.

Maassa makaavan potkaiseminen on erityisen rumaa, kun kyseessä on toinen suomalainen. Me olemme kaikki samassa veneessä ja meidän tulisi pitää yhtä. Ei siis niin, että vastarintaliikkeen jäsenet pitelevät yhtä, jotta se ei pääse karkaamaan potkijalta pakoon. Tämä potkija olikin vapaaehtoisesti ilmoittautunut poliisille, mikä säästi poliisilta paljon vaivaa ja aikaa ja haluankin poliisin nykyisessä resurssitilanteessa osoittaa kiitokseni potkijalle tästä yhteiskuntamyönteisestä asenteesta.

Moni tuntee näinä aikoina olevansa päähän potkittu. Tämän valitettavan tapauksen avulla monelle on kuitenkin siis tullut mahdollisuus samastua edes johonkin, ja sellaista pidetään yleensä hyvänä kehityksenä, ei jäädä niin irralleen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja syrjäydytä. Tulisi siis, tasapuolisuuden vuoksi, nähdä myös jotakin hyvää tässä Asema-aukion tapauksessa.

Minulta on myös kysytty, eikö natsit pitäisi tuomita. Tähän vastaan ensinnäkin, että natsit tuomittiin jo Nürnbergissä 1940-luvun lopulla ja oikeusjärjestyksemme mukaan ei tule tuomita ketään kahdesti. Toisekseen ei ole varmaa, ovatko natsit aina ja kaikissa tapauksissa väkivaltaista. Voi olla, että natseilla on myös väkivallattomia järjestöjä. Voi olla, että asiasta ei edes saada koskaan täyttä varmuutta, sillä Patentti- ja rekisterihallitus on lakkauttamassa tuhansia toimimattomia yhdistyksiä. Jos siellä joukossa nyt menee esimerkiksi väkivallattomien natsien yhdistys, niin tämä asia jää iäksi selvittämättä ja oikeusmurhan mahdollisuus on olemassa. Haluan kuitenkin välttää äärimmäisiä ilmauksia ja korjaan: oikeuskuolemantuottamuksen mahdollisuus on olemassa.

Entä pitäisikö uusnatsijärjestö kieltää? Pariisin rauhansopimuksen perusteella meillä kiellettiin koko joukko järjestöjä, koska sopimuksessa määrättiin, että ”Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoin kuin muutkin järjestöt.” Nyt on vain valitettavaa, että olemme ehtineet irtautua Pariisin rauhansopimuksesta ja todeta, että sen rajoitteet eivät enää sido meitä ja näin ollen olemme saavuttaneet itsemääräämisoikeutemme emmekä ole enää pakotettuja kieltämään uusnatseja, toisin kuin vielä taannoin olisi ollut asian laita. Tästä seuraa se, ettei siitä seuraa mitään.

Nämä uusnatsit haluavat lehtitietojen mukaan yhteispohjoismaista valtioliittoa. Samasta on puhunut myös puolueemme kunniapuheenjohtaja. Olemme puolueena pohjoismaisen yhteistyön kannalla, koska se kuulostaa paremmalta kuin EU, jonka valtionpäämiehiä on kuitenkin kivempi käydä moikkaamassa. Lisäksi uusnatsit puolustavat yritystoimintaa, mikä on aina ilahduttavaa. En näin ollen haluaisi nähdä vastarintaliikettä yksinomaan negatiivisena ilmiönä.

Kansalaiset ja kanssakepulaiset. Minulta on pyydetty kannanottoa ja huolellisen harkinnan jälkeen muotoilen linjani: se on ”Otan, mä en, kantaa.” Siis yhtä aikaa otan ja en. Tasapuolisuuden vuoksi. Mielestäni tämä on aika nerokasta. Vähän niin kuin Natosta kysyttäisiin tai Putinista. Otan, mä en, kantaa. Siinä on sellainen kiva keskustalaisen ikiliikkujan vivahdekin vielä. Minulta on kysytty, onko sellainen mahdollista. Sehän on sama kuin kysyisi olenko minä mahdollinen. Olen ja en.