Pieni Patomäki-sarja osa III: Vastaamatta jääneitä kysymyksiä

Asiattoman kirjoitus, jossa käsiteltiin Heikki Patomäen kirjan Suomen talouspolitiikan tulevaisuus sisältämää taloustieteen kritiikkiä, oli raskassoutuisesta aiheestaan huolimatta yllättävän suosittu. Kommentteja tuli paljon kommenttikenttään.

Patomäki itse myös vastasi melko nopeasti ensin Facebookissa ja sitten blogissaan otsikolla Kuinka käy sivistynyt keskustelu taloustieteilijältä?  Niille jotka eivät sitä heti tajunneet, ajatus on että Asiattoman kirjoitus oli moukkamaista Patomäen henkilön arvostelua nimimerkin takaa. Pian tämän jälkeen ilmestyi uusi kirjoitus Keskustelu talousteoriasta jatkuu: asiallinen vastaus asiattomiin väitteisiin ”virheistä”. Kumpaakin kirjoitusta luonnehtii se, että Patomäki jättää vastaamatta lähes kaikkiin Asiattoman kirjallisuuskatsauksen yksilöityihin väitteisiin.

Keskeistä Asiattoman kirjoituksessa oli se, että perehdyimme kirjaan huolellisesti ja esitimme joukon yksilöityjä ja täsmällisiä havaintoja Patomäen kirjassa olevista virheistä, käsitteellisistä sekaannuksista ja huonosta teorianmuodostuksesta. Kirjoitus oli rakennettu niin, että siihen olisi mahdollisimman helppo vastata. Patomäki olisi voinut käydä kirjoituksen luku luvulta, kappale kappaleelta läpi ja vastata kuhunkin esitettyyn tarkkaan väitteeseen yhtä tarkasti. Jos hän ei olisi jaksanut käsitellä koko pitkää kirjoitusta, hän olisi voinut vastata esimerkiksi kymmeneen ensimmäiseen väitteeseen ja osoittaa, että me, eikä hän, olimme väärässä.

Mutta Patomäki ei tehnyt näin. Hänen kaksi ”vastaustaan” sisältävät lähinnä lisää käsitesoppaa ja tyhjää retoriikkaa. Kirjoituksissa jätetään yksinkertaisesti vastaamatta meidän esittämiimme huomioihin.  Koska tämä on (meille) tärkeä asia, tämän kirjoituksen lopussa on lueteltu uudestaan valikoima kysymyksiä, joita esitimme, mutta joihin Patomäki ei vastannut. Jokainen lukija voi itse tarkastaa luettelosta, mitä esitimme ja vastasiko Patomäki. Ennen tätä luetteloa, katsaus siihen, mitä Patomäki sanoi kahdessa kirjoituksessaan.

Varoitus: Kirjoitus on taas epätavallisen pitkä ja raskas, siis Asiattoman yleiseen kepeään tyyliin verrattuna.

Sivistynyt keskustelu ja suopeus

Patomäki puhuu ensimmäisessä kirjoituksessaan ”hyökkäyksestä”. Hän myös kertoo törmänneensä ”aggressiiviseen ad hominem” -argumentointiin vain taloustietelijöiden keskuudessa. Patomäki sanoo, että aitoa keskustelua ”määrittelee yhteinen pyrkimys totuuteen”. Hän peräänkuuluttaa ”suopeuden periaatetta”, joka ”edellyttää puhujan tai kirjoittajan mielipiteiden tulkitsemista järkiperäisenä ja perusteltuna”.  

Samalla kun toteaa nämä ”sivistyneen” keskustelun pelisäännöt, Patomäki esimerkiksi 1) kertoo, kenen ”alaisuudessa” Asiattoman kirjoittajat toimivat ja siis vihjaa, että olemme jonkun muun käskyläisiä, 2) väittää täysin yksilöimättä, että monet taloustieteilijät ovat ”vihamielisiä demokratialle” ja 3) yhdistää taloustieteen (ja siis meidät siinä mukana) Chilen edesmenneeseen diktaattoriin Augusto Pinochetiin.

Vaatii edelleen aikamoista ponnistelua löytää Patomäen kirjan taloustiedettä käsittelevästä osasta hänen toisilta vaatimaansa suopeutta. Hänhän väittää, että kokonainen tieteenala ja sen harjoittajat ovat täysin väärässä. Patomäki myös suopeilee Twitterissä, että taloustiede on ”hulluutta”. Onkin ilmeistä, että suopeuden vaatimus koskee vain Patomäen kriitikkoja, ei häntä itseään. Olemme Asiattomassa sitä mieltä, että meidän kirjoituksemme tyyli oli vähintään yhtä sivistynyttä ja suopeaa kuin hänen keskustelutapansa.

Kirjoituksessa oli kysymys tosiseikkojen tarkastamisesta, ei kirja-arvostelusta

Mutta tämä on tietysti pikkuseikka. Pääasia on se, että suhtauduimme vakavasti Patomäen kirjan sisältöön. Tämä jos mikä on todellista suopeutta. Perehdyimme kirjaan ja esitimme siitä hyvin täsmällisiä ja huolellisesti perusteltuja näkemyksiä. Yksikään niistä ei liittynyt Patomäen henkilöön.   Patomäki esittää, ettei kirjoitus täytä kirja-arvion vaatimuksia. Teimme kirjoituksessa kuitenkin täysin selväksi, ettei kysymys olekaan kirja-arviosta, vaan fact checking -tyyppisestä kirjoituksesta.

Kirjoitus rajoittui Patomäen taloustiedettä koskevien väitteiden todenperäisyyden, käsitteiden oikeellisuuden ja Patomäen oman teorian järkevyyden arviointiin. Kun joku väittää, että kokonainen tieteenala on väärin, tällainen arviointi on meistä aivan soveliasta toimintaa.

Patomäen 1. näkökohta: homo oeconomicus

Patomäki tuo ensimmäisessä kirjoituksessaan esille ”kolme näkökohtaa” taloustieteeseen. Ensimmäinen näkökohta on se, että homo oeconomicus -oletus on huono yleinen teoria käyttäytymisestä, mutta soveltuu taloustieteilijöihin. Oletus tarkoittaa Patomäen mukaan oletusta ”rahassa tai muuten helposti mitattavaa omaa etuaa maksimoivasta ihmisestä”. Toisin sanoen suopeuden hengessä Patomäki kertoo taloustieteilijöiden olevan pelkkää omaa etuaan ja rahaa tavoittelevia ahnureita muusta ihmiskunnasta poiketen.

Mutta Asiattoman näkökulmasta olennaista tässä on toinen asia: Patomäen luonnehdinta siitä, mitä taloustiede olettaa, on väärä. Tämä oli yksi seikoista, jonka toimme esille, laitoimme jopa linkin kolmeen kansantajuiseen asiaa koskevaan kirjoitukseen, tähäntähän ja tähän. Standarditeorian oletukset koskevat valintojen johdonmukaisuutta, eivät rahan tai muun oman edun maksimointia.  Patomäki siis on vastaavinaan meille inttämällä samaa virhettä, jonka toimme esille.

(Se kuinka itsekkäitä ihmiset ovat, on empiirinen kysymys. Patomäki viittaa kokeelliseen tutkimukseen. Ensimmäinen äskeisistä viittauksista sisältää yhteenvedon siitä, mitä tämä tutkimus sanoo itsekkyydestä.)

Patomäki ei siis vastannut yksilöityyn väitteeseemme siitä, että hän luonnehtii väärin standarditaloustieteen perusteita.

Patomäen 2. näkökohta: matemaattiset ja tilastolliset menetelmät

Toinen näkökulma, jonka Patomäki tuo esille, on matematiikan ja tilastotieteen käyttö taloustieteessä. Hän esittää sen ”kannustavan dogmatismiin”. Hän kertoo, että ”historialla, evidenssillä ja kyvyllä oikeasti ennakoida tulevaisuutta ei ole mitään väliä”. Kuten kirjoituksessa toimme esille, asia on juuri päinvastoin. Empiirinen tiede perustuu suureksi osaksi tilastolliseen mallintamiseen. Tilastollinen mallintaminen ja sen edellyttämä teorioiden matematisointi on monesti ainoa tapa käsitellä empiiristä evidenssiä, myös historiallista, jonka tiede tuntee. Matematiikka ei ole empiirisen tiedon vihollinen, vaan edellytys. Empiria on luonnollisesti myös dogmatismin vastalääke, dogmeja on mahdoton ylläpitää jos ne on empiirisesti kumottu.

Kehotimme Patomäkeä tutustumaan taloustieteen lippulaivajulkaisun American Economic Review’n (AER)  uusimpaan numeroon (aika helmikuu 2015). Lehden 14 artikkelista 11 oli empiirisiä, aiheina mm. yhteismetsät Etiopiassa, malarian hoito, työkokemuksen arvo. Kaikissa pyrkimys on mahdollisimman huolellisesti arvioida evidenssiä, historiallista ja muulla tavalla, esimerkiksi kokeellisesti hankittua. Tutkimuskysymykset ovat myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. On mahdotonta löytää erityistä dogmatismia, ja naurettavaa väittää että lähestymistapa ei välittäisi evidenssistä. Sen sijaan kaikki Patomäen kirjassa esittämä kritiikki on täysin teoreettista. Hänen oman ”teoriansa” tueksi ei esitetä mitään empiiristä näyttöä, eikä edes kuvailla miten tätä olisi mahdollista hankkia ilman turvautumista tavanomaisiin, Patomäen mielestä virheellisiin, empiirisen tieteen menetelmiin.

Korostimme kirjoituksessa myös sitä, että aivan samanlaisia empiirisiä menetelmiä (ja siis niihin pakosti liittyvää hypoteesien matemaattista esittämistä) käytetään kaikissa muissakin tieteissä, mukaanluettuna muissa yhteiskuntatieteissä. Liitimme kirjoitukseen linkit johtaviin politiikantutkimuksen ja sosiologian julkaisuihin, joiden sisällysluettelosta lukija, myös Patomäki ovat voineet varmistua, että näin todella on. Tässä on kaupan päälle vielä taloushistoriallisen julkaisun sisällysluettelo, jotta jokainen näkee että myös tällä tieteenalalla samoja tilastollisia menetelmiä sovelletaan laajasti. ”Historiallinen” lähestymistapa ei siis ole vaihtoehto tavanomaisille menetelmille, vaan yksi niiden sovelluksista.

Patomäki ei siis vastannut seuraaviin täysin yksilöityihin väitteisiimme: Matematiikka ja tilastollinen mallintaminen ovat empiirisen tiedonsaannin edellytys. On mahdotonta tehdä empiiristä tutkimusta ilman niitä. Tämän vuoksi kaikki yhteiskuntatieteet, ei pelkästään taloustiede, käyttävät näitä samoja menetelmiä.

Patomäki puhuu nimeltä mainiten AER:stä toisessa blogikirjoituksessaan. Hän toistaa kirjassaan esittämänsä lainauksen taloustieteilijä Mark Blaugilta. Patomäki sanoo lainauksen olevan ”viimeaikainen”. Tosiasiassa se on lähes 20 vuotta vanha. Blaug väittää AER:n olevan tylsä ja skolastinen. Keskustelimme kirjoituksessamme tästä ja kehotimme siis tutustumaan nykyiseen 20 vuotta vanhan lehden asemesta. Kuten yllä jo toistimme, lehti ei ole lainkaan tylsä eikä skolastinen, se puhuu todella relevanteista kysymyksistä ja on otteeltaan empiirinen. Tämän voi havaita kuka tahansa lukija itse.

Patomäki ei siis vastannut lainkaan yksilöityyn väitteeseemme: Mark Blaugin 20 vuotta vanha kirjoitus ei päde nykytaloustieteeseen (pätikö se 20 vuotta sitten on toinen kysymys). Taloustiede on korostetun empiiristä ja keskittyy tärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Patomäen 3. näkökohta: vaientaminen

Kolmas Patomäen ”näkökohta” liittyy ulkopuolisten poissulkemiseen. Hän väittää, että  ”ulkopuolisilla ei ole asiaa talouspuheeseen” ja että hänet yritetään jotenkin vaientaa. Twitter-tilinsä mukaan Patomäki on professori ja eduskuntapuolueen puoluehallituksen jäsen. Hänellä on useita suosittuja blogeja ja hänen mielipidekirjoituksiaan ja haastattelujaan julkaistaan lehdissä tämän tästä. Patomäki on vakioesiintyjä myös televisiossa. Hän on ehdolla eduskuntavaaleissa.

Patomäen vaientamiseen pyrkivän salaliiton täytyykin olla yksi historian huonoimmin onnistuneista. Erityisen epäuskottavaa on väittää, että Patomäki olisi tässä nimenomaisessa keskustelussa jonkinlainen uhri tai altavastaaja.

Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi
Patomäki kirjoitti kirjassaan, että ”vallitseva uusklassinen teoria ja sen oppikirjaversiot lähtevät liikkeelle tehokkaiden kilpailullisten markkinoiden hypoteesista”, jota ”edes rahoitusmarkkinakriisi ei pystynyt horjuttamaan”. Totesimme, että tämä on omituista puhetta. Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi nimenomaan tarkoittaa sitä, että ilman sisäpiirin tietoa on mahdotonta ennustaa rahoitusmarkkinoita niin, että saisi keskimäärin suurempia voittoja kuin muut. Ennustamalla rahoituskriisin olisi voinut tehdä paljon rahaa. Näin ollen tehokkaiden markkinoiden hypoteesi ennustaa, ettei rahoituskriisiä voitu ennustaa. Rahoituskriisin ennustamattomuus ei siis mitenkään kumoa tehokkaiden markkinoiden hypoteesia, koska se on täsmälleen hypoteesin mukainen tulos.

Patomäen ”vastaus” tähän on, että ensimmäisessä kirjoituksessaan hän sanoo täysin perustelematta, että väite on ”absurdi”. Toisessa kirjoituksessa hän tuo esille, että ”uusklassikot ovat maailmasta vieraantuneita”, kertoo että rahoituskriisi on kauhea asia, viittaa epämääräiseen Eugene Faman 40 vuotta vanhan artikkelin kritiikkiin unohtaen kaiken asiaa koskevan tutkimuksen seuraavien 40 vuoden aikana jne. jne. Mikään näistä asioista ei mitenkään vähennä sitä tosiasiaa, että kriisin ennustamattomuus on täysin sopusoinnussa tehokkaiden markkinoiden hypoteesin kanssa.

Patomäki toteaa:

Faman luonnehdissa (sic) tehokkuus samaistetaan siihen, että arvopapereiden hinnat heijastavat kaikkea mahdollista saatavilla olevaa informaatiota. Tämän luonnehdinnan mukaisesti voidaan ehkä ajatella Pursiaisen ja Vartiaisen [Hannu Vartiainen oli keskustellut samoista teemoista Facebookissa Patomäen kanssa] tavoin, että jos kriisin olisi voinut ennustaa, markkinat eivät olisi ”tehokkaat”. Minkä tahansa normaalin tehokkuuden määritelmän mukaan kriisi itsessään riittäisi osoittamaan, että vapaat rahoitusmarkkinat eivät toimi hyvin. 

Suomeksi sanottuna: jos käytetään sanaa tehokkuus niin kuin me olemme käyttäneet, asiat ovat juuri niin kuin me sanoimme ja täsmälleen päinvastoin kuin Patomäki väitti. Mutta jos käytetään sanaa tehokkuus jossain toisessa, tähän saakka tuntemattomassa merkityksessä, näin ei ole.

Patomäen puolustus siis on, että hän tarkoitti tehokkaiden markkinoiden hypoteesista puhuessaan koko ajan jotakin aivan eri asiaa kuin rahoitusteoriassa yleensä. Hän puhui hypoteesista, jonka muotoilussa käytetään samoja sanoja, mutta niillä on aivan erilaiset merkitykset; hänestä itsestään luontevammat. Tämä ei tunnu kovinkaan uskottavalta. Kirjassaan hän ei missään vaiheessa mainitse, että talouskriisi kumosi tehokkaiden markkinoiden hypoteesin, mutta jonkin ihan erilaisen, salaisen, tehokkaiden markkinoiden hypoteesin eikä sitä tavallista.

Patomäelle on muuten kohteliaasti kerrottu jo kauan aikaa sitten monista meidän esilletuomistamme asioista.

Niukkuus
Totesimme kirjoituksessa Patomäenkin siteeraamaa Lionel Robbinsia seuraten, että taloustieteessä niukkuus tarkoittaa sitä, että on pakko tehdä toisensa poissulkevia valintoja. Niukkuus siis määritellään näin. Patomäki vastaa:

Valitsemisen välttämättömyydestä ei seuraa yleismaailmallinen niukkuus Robbinsin tai uusklassisen talousteorian mielessä, vaikka Heikki Pursiainen mitä väittäisi. Marx, Veblen, Keynes, Galbraith ja vihreät kulutuskapitalismin kriitikot tietävät paremmin: maailmassa voi olla myös yltäkylläisyyttä ja tuhlausta. Tästä asiasta olen valmis järjestämään vaikka erillisen kahden tunnin julkisen debatin. 

Tätä on vaikea ymmärtää. Patomäki näyttää väittävän mustaa valkoiseksi. Robbinsin esseessä, jota Patomäki siteeraa, määritellään sivulta 12 alkaen niukkuus juuri toisensa poissulkevien valintojen tekemisenä. Näin se määritellään myös kaikissa taloustieteen oppikirjoissa. Tämä on siis niukkuuden taloustieteellinen määritelmä: jos joudutaan tekemään valintoja, on niukkuutta. Tuntuu naurettavalta väitellä määritelmien sisällöstä. Kai taloustieteilijät sentään tietävät, mitä heidän omissa oppikirjoissaan sanotaan, vaikka olisivat muuten aivan hulluja.

Se, että joku elää Patomäen mielestä yltäkylläisyydessä tai tuhlaa, ei mitenkään sulje pois niukkuutta siinä mielessä kuin taloustiede sanaa käyttää. Niukkuutta on esimerkiksi aina kun elinikä on rajallinen, kuten Robbins samoin kuin esimerkiksi Gary Becker toteavat. Ja miten ihmeessä sillä mitä Marx tai Veblen sanoivat voisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mikä on standarditaloustieteen määritelmien sisältö? Ainakaan Robbinsin määritelmään heillä ei voi olla mitään sanottavaa, koska kumpikin kuoli ennen Robbinsin esseen julkaisemista.

Patomäen ehdottama kaksituntinen väittely olisi maailman tylsin. Patomäki pauhaisi Marxista ja Veblenistä ja muusta epäolennaisesta. Toinen väittelijäparka yrittäisi sanoa, että näin näissä oppikirjoissa kyllä lukee. Yhtä hyvin voitaisiin väitellä siitä, millä sanoilla Seitsemän veljestä alkaa. Patomäki sanoo muuallakin, että hän haluaisi järjestää väittelytilaisuuksia jossa asioista puhuttaisiin kasvokkain. Tämä olisi epäluonteva tapa toimia. Väittelyn ”voittaminen” ei tarkoita sitä että olisi oikeassa sen paremmin kuin tappelunnujakan voittaminen.

Paljon parempi tapa keskustella tämäntapaisista asioista on tehdä se kirjallisesti. Me olemme esittäneet joukon tarkkoja ja yksilöityjä väitteitä Patomäen kirjasta. Hyvä tapa, ellei peräti suopea, aloittaa keskustelu on vastata niihin. Tällaista keskustelua Patomäki ei tähän asti ole ollut halukas käymään.

Tämä ei siis tarkoita sitä, ettemmekö voisi keskustella Patomäen kanssa kasvokkainkin jossakin sopivassa tilaisuudessa. Mutta tällaisessa keskustelussa on paljon vaikeampi ratkoa asioita kuin kirjallisesti, kuten on jo aiemmin nähty ja kuultu.

Käsitehistoria
Kirjoituksessa totesimme, että kun Patomäki kritisoi mielihyvään perustuvaa utiliteettiteoriaa, hän kritisoi karikatyyriä sata vuotta sitten hylätystä teoriasta. Mielihyvään perustuva utiliteettiteoria nimittäin hylättiin taloustieteessä jo kauan sitten (tosin neurotaloustiede on joidenkuiden mielestä sen uusi tuleminen). Patomäki vastaa tähän:

Uusklassinen taloustiede on ympäri maailmaa ollut hylkäämässä oppihistorian, uudet sukupolvet eivät sen vuoksi tiedä mistä heidän käsitteensä ovat peräisin, vaan luulevat niiden olevan universaaleja, kaikkialle päteviä. Yhteiskuntatieteilijät tietävät paremmin. Meille käsitehistoria on olennainen osa koulutusta ja yhteiskunnallista ymmärrystä. Käsitteillä on historia ja tulevaisuus – ja joissakin tapauksissa ei enää tulevaisuutta. 

Mutta ”vastaus” ei tietenkään liity mitenkään siihen, mitä kirjoitimme. Asian kannalta on yhdentekevää hylkääkö taloustiede käsitteitä liian usein tai väärin perustein. Tosiasia on, että standarditaloustiede on hylännyt mielihyväteorian ja siksi kun Patomäki kritisoi sitä, hän kritisoi jotain, mikä ei sisälly standarditeoriaan. On mahdotonta osoittaa jokin teoria vääräksi kritisoimalla asioita, jotka eivät sisälly siihen.

Rationaalinen valinta ja empiria
Kirjoituksessa totesimme, että mielihyvän asemesta nykyteorian lähtökohtana ovat ihmisten tekemät valinnat. Patomäki vastaa tähän siteeraamalla kirjaansa. Kirjassaan hän sanoo, ettei rationaalista valintaa / hyödyn maksimointia voida empiirisesti testata. Tämä ei pidä paikkaansa. Patomäki voi itse todeta tämän katsomalla esimerkiksi siteeraamastaan Varianin kirjasta, millaiset valinnat ovat mahdollisia rationaaliselle päätöksentekijälle. Kaikki eivät ole. Jos haluaa lyhyen jutun asiasta, voi vilkaista tätä. Tai jos haluaa oikeita empiirisiä tutkimuksia voi googlata (Google Scholarissa) esimerkiksi experimental economics rationality tai testing rationality jotain sellaista.

Itse asiassa koko Patomäen taloustieteen vastaisessa ristiretkessä ei olisi mitään järkeä, jos valintateorialla ei olisi empiirisiä seurauksia. Teorialla, jota ei voida empiirisesti testata, ei määritelmällisesti ole mitään väliä mihinkään. Empiiristen seurausten puute tarkoittaa sitä, että kaikki asiat tapahtuvat täsmälleen samalla tavalla maailmassa, jossa teoria on tosi kuin maailmassa, jossa teoria on epätosi.

Arvoteoria
Kirjoituksessa toteamme, että taloustieteellinen arvoteoria ei ole teoria siitä mikä on arvokasta jossain suurellisessa filosofisessa mielessä. Sen tarkoitus on selittää asioiden arvo sanan jokapäiväisessä merkityksessä, siis esimerkiksi miksi oluttuoppi on kahden kahvikupillisen arvoinen. Patomäki vastaa:

Tämähän vain todistaa kirjassani monta kertaa esittämäni pointin: uusklassinen taloustiede on sitoutunut subjektivistiseen arvoteoriaan. Oikeudenmukaisuus, demokratia ja kaksi kupillista kahvia voivat uusklassikoille olla sama asia, kunhan ihmiset ”saavat vapaasti valita”. Minusta ne eivät oikeasti ole sama asia.

Siis koska taloustieteen arvoteoria rajoittuu tarkastelemaan tiettyjä kysymyksiä, oikeudenmukaisuus, demokratia ja muut hienot asiat ovat taloustieteilijöille sama asia kuin kaksi kupillista kahvia? Päteekö sama myös esimerkiksi hyönteisiä koskeviin teorioihin? Koska entomologit tarkastelevat vain hyönteisiä, demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat heille yhtä tärkeitä kuin kärpäset? Patomäen vastauksen logiikka on aika uskomaton.

Miksi taloustieteilijät pitävät markkinoista?
Yksi tärkeä esimerkki Patomäen täydellisestä empiirisen kiinnostuksen puutteesta on se, että hän ei ymmärrä miksi taloustieteilijät pitävät markkinoista. Hän yrittää väittää, että se johtuu siitä, että loppujen lopuksi taloustieteilijät aina palaavat mielessään hyvinvointiteoreemojen mukaiseen täydellisen kilpailun malliin. Patomäki luettelee erilaisia taloustieteen omia teoriatuloksia epätäydellisesti toimivista markkinoista ja sanoo, että taloustieteilijöiden usko markkinoihin on dogmaattista.

Koko asia on Patomäen mielessä täysin teoreettinen. Mutta tärkein syy sille, miksi taloustieteilijät pitävät markkinoista ja markkinataloudesta on empiirinen. Markkinat oikeasti toimivat hyvin, tästä on runsaasti näyttöä. Näyttö markkinoiden varallisuutta luovasta toiminnasta on kerta kaikkiaan kiistatonta. Usko markkinoihin ei olekaan sokeaa ja teoreettista, vaan valikoivaa ja vahvasti empiiristä.  Tämä ei siis tarkoita sitä etteikö myös teoreettisia perusteita markkinoiden toimivuudelle ole. Patomäki unohtaa myös sen, että taloustieteessä on myös huomattava määrä teoreettisia ja empiirisiä tuloksia siitä, että poliittinen järjestelmä toimii tehottomasti.

Steve Keen
Patomäki siteeraa edelleen Steve Keeniä, joka on kiistatta osoitettu henkilöksi joka ei ymmärrä alkeismatematiikkaa eikä -taloustiedettä. Patomäki ei vieläkään vastaa, onko hän sitä mieltä että Keen on 1) varteenotettava ajattelija eikä siihen 2) uskooko hän, että Keen todella sortui alkeismatemaattisiin virheisiin ja silti siteeraa tätä.

Luettelo valikoiduista erisnimistä ja käsitteistä, joita Patomäki käyttää
Patomäki syyttää taloustiedettä liian teoreettiseksi ja Blaugin suulla skolastiseksi. Hän myös vaatii, että talousteoreettisten käsitteiden tulisi ”viitata todellisuuteen”. Hänen oma lähestymistapansa on kuitenkin pelkästään teoreettinen ja koostuu paljolti nimien ja taloustieteen kannalta epäolennaisten käsitteiden viljelystä. Valikoima Patomäen kahdessa blogikirjoituksessa käyttämiä erisnimiä ja käsitteitä:

Etiikka, polemisti, ad hominem -argumentti, epälegitiimi, käytännöllinen virhepäätelmä, vakuuttamisdialogi, hermeneutiikka, dogmatismi, tietoteoria, tieto-opillinen sulkeuma, eettinen dialogi, Marx, Veblen, Galbraith, oikeudenmukaisuus, demokratia, pluralismi, diskurssi, Hayek, utooppinen,  Jacques Derrida, dekonstruktionismi, binaariset vastakohdat, retoriikka, deliberatiivinen demokratia, tautologinen kehäpäätelmä, toteemipaalu, teknis-matemaattinen, atomistinen, TTIP, irrealistinen, Robinson, Hicks, Kaldor, holistinen, geohistoriallinen aika, reaalikausaatio, evolutionäärinen metafora, Martin Heidegger, instrumentaalinen tieteenteoria à la Milton Friedman, Aristoteles, vakaat frekvenssit, skolastinen.

Sanomattakin on selvää, ettei näistä juuri mikään liity mitenkään nykyaikaiseen taloustieteeseen.

Kysymyksiä Patomäelle. 

Lopuksi  Asiattoman alkuperäisen kirjoituksen pohjalta laadittu valikoitu joukko kysymyksiä Patomäelle. Niissä ei ole mitään viittausta Patomäen henkilöön. Jos Patomäkeä kiinnostaa keskustella, hän voi aloittaa vastaamalla joihinkin näistä kysymyksistä. Ohessa myös tulostettava pdf-versio kysymyksistä.

1. Kirjassasi väität (suora lainaus, numerointi Asiattoman):

“Käytännössä loogis-matemaattinen johtaminen onnistuu vain sellaisessa kuvitteellisessa suljetussa ”taloudessa”, jossa on 1) yksi ”edustava” kuluttaja, jonka preferenssit ovat sisäsyntyisiä, 2) jossa on tarjolla vain yhtä samanlaista hyödykettä, 3) jossa ei ole suurtuotannon etuja, jossa 4) mitään ei koskaan innovoida ja jossa 5) yritykset kilpailevat kaikki voittonsa pois.”

Osoitimme omassa kirjoituksessamme, että mikään näistä väitteistä ei pidä paikkaansa. Oletko edelleen sitä mieltä, että ylläesitetty pitää paikkansa? Voitko myös kertoa kirjallisuusviitteiden (mieluiten siteeraamasi Hal Varianin kirjan) avulla, mihin näkemyksesi perustuu.

2. Kirjassasi väität, että kysyntä- ja tarjontamalli ovat taloustieteen perustulosten pohjana. Kerroimme kirjoituksessa, että koko nykyaikainen yrityksen teoria perustuu malleihin, joissa tarjontakäyrä ja täydellinen kilpailu eivät ole lähtökohtana. Viittasimme toimialan taloustieteen ja yrityksen teorian johtavaan julkaisuun. Totesimme, että siteeraamassasi Varianin oppikirjassakaan juuri mikään ei perustu kysyntä- tarjontamalliin, vaan teoriaan, josta tämä on huomattava yksinkertaistus. Oletko edelleen sitä mieltä, että suuri osa talousteorian tuloksista perustuu kysyntä-tarjontakehikkoon? Jos olet, voitko osoittaa tämän (standarditaloustieteellisten), esim. Varianin kirjan kirjallisuusviitteiden avulla.

3. Tuotantoteknologian kehittyminen aikaansaa sen, että hinnat laskevat samaan aikaan kuin määrät kasvavat. Kirjassasi esität, että tämä on ristiriidassa kysyntä- tarjontakehikon kanssa. Kerroimme kirjallisuuteen viitaten, että tämäntyyppisten väitteiden osoittaminen vääräksi on alkeisoppikirjatehtävä. Alkeismallissa teknologista kehitystä kuvataan tarjontakäyrän siirtymiselle, joka johtaa juuri kuvaamaasi lopputulokseen. Voitko kertoa, oletko edelleen sitä mieltä, että teknologisen kehityksen vaikutus hintoihin ja määriin on ristiriidassa alkeismallin kanssa? Jos olet, anna asiaa koskevia (alkeisoppikirjatason) viittauksia.

4. Kirjassasi esität (kuvio 8), että ”realistinen” tarjontakäyrä on välillä nouseva, välillä laskeva, samoin kuin ”realistinen” kysyntäkäyrä. Kuvioon liittyviä kysymyksiä:
(a) Kuvaile mille oletuksille kuvio perustuu.
(b) Nouseva kysyntäkäyrä tarkoittaa, että ihmiset haluavat ostaa tavaraa enemmän silloin kuin se on kalliimpaa. Onko tämä mielekäs ajatus? Ostatko itse enemmän tavaraa, jos se on kalliimpaa?
(c) Laskeva tarjontakäyrä tarkoittaa, että ihmiset haluavat myydä tavaraa enemmän silloin, kun saavat siitä huonomman hinnan. Onko tämä mielekästä? Kasvaako oma myyntihalukkuutesi kun tarjottu hinta alenee?
(d) Kuvaile lyhyesti empiiristä näyttöä sille, että oma mallisi on oikea ja standardimalli väärä. Kerro vielä tarkemmin, miten empiiristä näyttöä on ylipäänsä mahdollista saada, koska tavanomaiset tilastolliset menetelmät ovat mielestäsi vääriä.
(e) Kuviossasi on ”tasapainoja”, joissa tarjontakäyrä ja kysyntäkäyrä leikkaavat niin, että tarjonta on laskeva ja kysyntä nouseva. Esitimme kirjoituksessa dialogin muodossa kuinka omituinen tämä tilanne on. Nimittäin tässä ”tasapainotilanteessa” myyjät haluaisivat koko ajan alhaisempaa ja ostajat korkeampaa hintaa. Onko tämä leikkauspiste mahdollinen tasapaino (tai tulema, jos vierastat tasapaino-nimitystä)? Miksi dialogissa kuvattu järjettömyys ei ole ongelma?
(f) Esität kirjassasi hiilidioksidiveroa tarkoituksena vähentää hiilidioksidipäästöjä. Veron toimiminen päästöjä vähentävänä keinona perustuu kuitenkin standardinomaiselle kysyntä-tarjontamallille, jossa hintojen nousu vähentää kysyntää. Jos hintojen nouseminen voi lisätä kysyntää, hiilidioksidivero voi lisätä hiilidioksidipäästöjä. Kuvaile, miksi hiilidioksidiveron toimivuus ei riipu standardioletuksista, vaan pätee myös omassa mallissasi.
(g) Totesimme että ”yliampuminen” ja ”vakaa tasapaino” eivät tarkoita mitään staattisen kysyntä-tarjontamallin yhteydessä vaan että ne liittyvät dynaamisiin malleihin. Näin ollen näillä käsitteillä puhuminen kysyntä-tarjontamallin yhteydessä ei tarkoita mitään. Mitä oikein tarkoitit?
(h) Väität, että kuviosi osoittaa, että markkinat voivat ajautua epäoptimaaliseen tilanteeseen? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä optimaalisuus tässä yhteydessä tarkoittaa? Et voi käyttää sitä missään talousteorian tavanomaisessa mielessä, koska olet eksplisiittisesti hylännyt tämän teorian kuviossa 8.

5. Kirjassasi ja blogikirjoituksissasi sanot, että matemaattinen teorisointi ja tilastollinen mallintaminen eivät sovellu yhteiskuntatieteisiin. Ne johtavat mielestäsi dogmaattisuuteen ja sen sellaiseen.
(a) Investointiohjelmasi perustuu kuitenkin ns. kerroinvaikutukseen. Ajatus on se, että on olemassa tietty luku, ”kerroin”, joka kertoo kuinka monta euroa lisää bkt:ta yksi julkinen menoeuro tuottaa. Kerroin on matemaattinen termi, joka viittaa kertolaskuun, joka on matemaattinen operaatio. Kerroinmallin ajatus esitetään yleensä yhtälön muodossa bkt:n muutos = kerroin x julkisten menojen muutos. Eikö tämä ole mielestäsi matemaattinen teoria, ja miksi ei? Miksei kerrointeoria kärsi samoista ongelmista kuin muut matemaattiset yhteiskuntatieteelliset teoriat?
(b) Investointiohjelmassa on järkeä vain tietyillä kertoimen arvoilla. Kirjassasi arvioit, että kerroin on vähintään 1.5, mutta voi olla myös yli 2. Kuinka kertoimen arvo voidaan mielestäsi selvittää? Yleensähän sitä yritetään arvioida empiirisillä tilastotieteellisillä menetelmillä (tuore suomenkielinen katsaus tässä). Mutta olet esittänyt, että näitä menetelmiä ei voida soveltaa taloustieteessä. Kuvaile empiirinen, ei-tilastotieteellinen ja ei-matemaattinen strategia, jolla matemaattisen kertoimen arvoa voidaan arvioida.

6. Edelleen matematiikasta ja tilastollisesta mallintamisesta. Kirjoituksessa oli linkki johtaviin politiikantutkimuksen ja sosiologian (ja tässä kirjoituksessa myös taloushistorian) julkaisuihin. Niissä kaikissa käytetään samanlaisia tilastollisia menetelmiä kuin empiirisessä taloustieteessä. Onko näiden menetelmien käyttö ja matemaattinen hypoteesien muodostaminen väärin myös näissä yhteiskuntatieteissä?

7. 7. Sanot, että taloustieteessä ”historialla, evidenssillä ja kyvyllä oikeasti ennakoida tulevaisuutta ei ole mitään väliä”. Olet sitä mieltä, että tilastollinen mallintaminen johtaa dogmaattisuuteen. Väität myös, että taloustiede on vieraantunut todellisuudesta. Kirjoituksessa oli linkki American Economic Review -aikakauskirjan uusimpaan numeroon. Siinä on kolme artikkelia, joista yksi käsittelee malarian hoitoa, toinen yhteismetsien hoitoa Etiopiassa, kolmas työkokemuksen arvoa työmarkkinoilla.
(a) Kerro, miten näissä artikkeleissa jätetään historia, evidenssi ja kyky ennakoida tulevaisuutta huomiotta.
(b) Kerro, miksi empiiriset tulokset eivät ole relevantteja, kerro millä tavalla aiheet ovat vieraantuneet todellisuudesta.
(c) Kuvaile, miksi artikkelit ovat dogmaattisia.
(d) Kerro myös kuinka artikkeleiden tutkimuskysymyksiä olisi mielestäsi pitänyt lähestyä, jos niitä ylipäänsä voi tai kannattaa tutkia.

8. Siteeraat kirjassasi Steve Keeniä. Keen on väittänyt osoittaneensa alkeistaloustieteen matemaattisia tuloksia vääriksi. Nämä väitteet on kiistatta osoitettu vääriksi.
(a) Oletko sitä mieltä, että Keen on oikeassa, ja alkeistaloustieteen matematiikka väärin? Siis väärin siinä mielessä, että niissä on matemaattisia virheitä?
(b)Oletko sitä mieltä että Keen on varteenotettava taloustieteen kriitikko huolimatta hänen suuruudenhulluista virheistään?

Asiaton kirjallisuuskatsaus: Suomen talouspolitiikan tulevaisuus

Aiempi blogikirjoitus, jossa todettiin Heikki Patomäen ymmärtäneen väärin yksinkertaiset taloudelliset käsitteet kuten bruttokansantuotteen, sai aikaan vauhdikasta keskustelua niin Asiattoman kommenttikentässä kuin muuallakin sosiaalisessa mediassa. Patomäen käsiteongelmat televisiossa liittyivät hänen uuteen kirjaansa ”Suomen talouspoliitikan tulevaisuus”. Kirja paitsi kuvailee Patomäen ohjelman maan talouden nostamiseksi, on myös jonkinlainen Vasemmistoliiton vaalikirja.

Patomäki itse kertoi Twitterissä ilmaisunsa olleen nasevaa eikä virheellistä. Blogissaan hän puhui tiivistämisestä. Patomäen kannattajat olivat sitä mieltä, että ”kirjassa kaikki on täysin oikein”. Koska kysymyksessä on (ainakin Asiattoman kannalta) merkittävä mediailmiö ja eduskuntapuolueen kampanjakirja, päätimme hankkia kirjan.

Oikeastaan mikään ei ole kirjassakaan oikein.

Kirjassaan Patomäki on vain vähän karkeistaen sitä mieltä että ihmiset haluavat ostaa sitä enemmän tavaraa, mitä kalliimpaa se on (kuvio 8), että yritykset haluavat myydä sitä enemmän tavaraa, mitä halvemmalla ne joutuvat myymään (kuvio 8), että työnteon lisääminen pienentää tuotantoa (loppuviite 53) ja että sata vuotta kaikissa yliopistoissa opetettu taloustieteen matematiikka on väärin (luku Uusklassinen talousteoria ja loppuviitteet 104-107).

Valitettavasti tavallisella Asiattoman blogikirjoituksella on mahdotonta tehdä oikeutta Patomäen kirjalle. Siksi tämä ei ole tavallinen blogikirjoitus. Itse asiassa suosittelemme, että kaikki paitsi kovapintaisimmat lukijamme jättävät lukematta suurimman osan jäljellä olevasta kirjoituksesta ja lukevat sen sijaan sieltä täältä. Kirjoituksen tarkoitus on kirjata ylös osa Patomäen kirjan sisältämästä harhatiedosta. Sen tarkoitus ei siis ole olla sujuva lukukokemus tai kirja-arvostelu, vaan pikemminkin luettelo.
Emme luonnollisestikaan elättele harhaluuloja siitä, että tällä vaatimattomalla kirjoituksella olisi mitään merkitystä. Patomäki ei varmaankaan muuta näkemyksiään, eikä hänen seuraajiensa innostus vähene. On kuitenkin aika pelottavaa, jos on käymässä niin, että suomalaisen vasemmiston talousajattelu ajautuu patomäkeläiseen suuntaan. Kunnollinen tiede ei tietenkään ole ristiriidassa vasemmistolaisuuden kanssa. Suomessakin on paljon järkeviä vasemmistolaisia talousajattelijoita. Patomäki ei kuitenkaan kuulu heihin. 
*** 
Tästä alkaa varsinainen Patomäen kirjan käsittely. Kuten sanottua, se on lähinnä luettelomainen esitys asioista, jotka ovat väärin Patomäen kirjan ensimmäisissä luvuissa. Pystyimme lukemaan kirjaa huolella lukuun lukuun Talousteorioista saakka. Se ei ole kattava edes näiden lukujen, saati koko kirjan osalta. Sisältö on tahallisesti rajattu vain asiavirheisiin, emme ota kantaa Patomäen investointiohjelmaan. Se voi tietenkin olla vaikka kuinka järkevä, vaikka perustuukin virheelliseen talousteorian ymmärtämiseen.
Lukuohje
Kuten sanottua, monikaan lukija tuskin jaksaa lukea koko kirjoitusta, eikä se ole tarkoituskaan. Mutta jotain kohtaa kannattaa ehkä vilkaista. Rakenne on seuraava. Ensimmäiseksi jutussa käsitellään tehokkaiden markkinoiden hypoteesia ja taloustieteen hyvinvointiteoreemoja. Patomäen mielestä nämä ovat sama asia, mutta näin ei todellisuudessa ole. Seuraavaksi todetaan, että toisin kuin Patomäki väittää, hänen ainoiksi järkeviksi valtavirtataloustieteilijöiksi nostamiensa Stiglitzin ja Krugmanin tuotanto ei poikkea valtavirrasta. He ovat tavallista parempia ekonomisteja, mutta  lähestymistavaltaan ihan samanlaisia kuin muutkin ekonomistit. Tämän jälkeen käsitellään niukkuuden käsitettä, josta Patomäki esittää virheellisen analyysin kirjassaan. Sitten on vuorossa taloustieteellinen valinta- ja arvoteoria, josta Patomäki esittää useita paikkansapitämättömiä väitteitä. Sitten ovat vuorossa kysyntä ja tarjonta, jota Patomäki käsittelee aika virheellisesti. Lopuksi käsitellään Patomäen suhdetta humpuukimaakari Steve Keeniin ja sitä, onko taloustiede pelkkää teoriaa.

Meillä on kirjan elektroninen versio, siksi sivunumeroviittauksia ei voida käyttää, vaan viittaamme lukujen ja osalukujen nimiin (esim. Johdanto) ja loppuviitteiden numeroihin.

Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi ja hyvinvointiteoreema.

Patomäki toteaa johdantoluvussa (Johdanto), että ”vallitseva uusklassinen teoria ja sen oppikirjaversiot lähtevät liikkeelle tehokkaiden kilpailullisten markkinoiden hypoteesista”, jota ”edes rahoitusmarkkinakriisi ei pystynyt horjuttamaan”. Loppuviitteessä 4 Patomäki tarkentaa käyttävänsä tehokkaiden markkinoiden hypoteesia ”laajassa merkityksessä”. Laajalla merkityksellä hän tarkoittaa sitä, että hänen mielestään yleistä tasapainoa koskeva ns. ensimmäinen hyvinvointiteoreema ja rahoitusmarkkinoita koskeva tehokkaiden markkinoiden hypoteesi ovat läheisiä sukulaisia, vaikka eivät olekaan tarkkaan ottaen samoja.

Patomäki ilmeisesti tarkoittaa jotain tällaista: 1) taloustiede lähtee yleensä siitä, että markkinat ovat kilpailullisia ja siksi tehokkaita, 2) rahoitusmarkkinoita koskeva tehokkaiden markkinoiden hypoteesi tarkoittaa suurin piirtein samaa kun yleistä tasapainoa koskeva ns. ensimmäinen hyvinvointiteoreema, 3) koska talouskriisiä ei voitu ennustaa, kaikki tehokkaita markkinoita koskevat hypoteesit ovat automaattisesti väärin ja 4) tämän vuoksi taloustiede on väärin.

Oikeastaan mikään tästä ei pidä paikkaansa, ei laajassa eikä suppeassa merkityksessä. Oppikirjoissa toki esitellään yleisen tasapainon teoria, ja oppikirjan tasosta riippuen kuvaillaan tai johdetaan Patomäen mainitsema ensimmäinen hyvinvointiteoreema. Teoreeman mukaan täydellisesti kilpailullisten markkinoiden yleinen tasapaino on Pareto-tehokas. Tasapainon olemassaolo ja sen tehokkuus on hieno matemaattinen teoreema ja peräisin 1950-luvulta.

Mutta on harhaanjohtavaa väittää, että taloustiede jotenkin pysähtyisi tai perustuisi tähän edes oppikirjoissa. Oppikirjoissa nimenomaan korostetaan teoreeman oletusten rajoittavuutta. Suuri osa nykyisten oppikirjojen sisällöstä keskittyy tilanteisiin, jossa teoreeman oletukset eivät ole voimassa. Syitä markkinoiden mahdolliseen epätehokkuuteen ovat mm. ulkoisvaikutukset, epäsymmetrinen informaatio, markkinavoima, etsintäkitka ja julkishyödykkeet.

Oppikirjoissa perehdytään huolella siihen, miksi ja minkälaisia tehottomuuksia nämä voivat aiheuttaa, kuinka tehottomuuden suuruutta voidaan mitata ja voidaanko tehottomuutta korjata politiikkatoimenpiteillä. Tämä on hyvin helppo varmistaa katsomalla oppikirjoja. Suosituin alkeistason oppikirja on tämä. Jos haluaa katsoa, mitä sanotaan taloustieteen oppikirjoissa, joita tutkijakoulutuksessa olevat ekonomistit lukevat, paras esimerkki on kenties tämä.

Siitä, etteivät kaikki hyvinvointiteoreeman oletukset ole voimassa ei myöskään seuraa se, etteivätkö markkinat olisi hyvä asia. Vaikka ne eivät olisikaan täydellisen tehokkaita, markkinat ovat kuitenkin usein parempi mekanismi kuin vaihtoehtoiset. (Esimerkiksi se, että Patomäki päättää mitä tehdään).  Oppikirjoissa puhutaan myös siitä, kuinka markkinoita (kuten huutokauppoja) ja muita mekanismeja voidaan suunnitella niin, että ne toimisivat mahdollisimman tehokkaasti. Tehottomuuksien suuruus on myös huomattavasti tärkeämpi asia kuin niiden olemassaolo.

Patomäen teoriapitoinen analyysi ei kriisin lisäksi käsittele mitään muuta empiiristä näyttöä. On olemassa valtavasti näyttöä siitä, kuinka hyvin markkinat toimivat käytännössä. Ajattele vaikka niitä monimutkaisia ketjuja, joiden ansiosta saat tietokoneen tms., jolta luet tätä juttua. On myös runsaasti näyttöä siitä, että vaihtoehtoiset järjestelmät tuottavat huonoja tuloksia.

Patomäki ei myöskään kerro, mikä hänen markkinoille vaihtoehtoinen mekanisminsa olisi. Vaihtoehtonahan ei tyypillisesti ole hippikommuuni, vaan jonkinlainen keskitetty poliittisesti ohjattu järjestelmä. Näiden tehottomuudesta on runsaasti sekä teoreettista että empiiristä näyttöä. Patomäki ei käsittele lainkaan näitä tehottomuuksia. Sen sijaan Patomäki sivuuttaa koko kysymyksen politiikan toiminnasta, esimerkiksi siitä, millaisia mahdollisuuksia hänen investointiohjelmallaan olisi toteutua halutussa muodossa, kun se altistettaisiin todellisille poliitikoille, byrokraateille ja lobbareille.

On siis sinänsä oikein sanoa, että lähes kaikki taloustieteilijät pitävät hyvin toimivista markkinoista, mutta tämä ei suinkaan seuraa sokeasta uskosta siihen että kaikki markkinat aina olisivat tehokkaita. Väittely markkinoiden toiminnasta käy myös kiivaana, elävänä ja taatusti Patomäen kirjaa korkeatasoisempana taloustieteen sisällä.

Patomäen toinen väite on, että ensimmäinen hyvinvointiteoreema ja rahoitusmarkkinoita koskeva tehokkaiden markkinoiden hypoteesi ovat lähes sama asia. Mahtipontinen väite vaatisi vähintäänkin paremmat perustelut. (Patomäki uhoaakin, että olisi pystynyt kirjoittamaan pitkän katsauksen näiden yhteydestä. Jäämme odottamaan tätä merkkiteosta. Patomäki myös esittää, että tehokkaiden markkinoiden hypoteesi on samanaikaisesti tautologinen ja monimielinen. Tätä on vaikea tulkita, mutta teorialla siis lienee useita erilaisia itsestäänselvästi tosia merkityksiä.) 
Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi on suurin piirtein seuraava: Ilman sisäpiirin tietoa on mahdotonta ennustaa rahoitusmarkkinoita niin, että saisi keskimäärin suurempia voittoja kuin muut. Yhteys hyvinvointiteoreemaan yleisen tasapainon Pareto-tehokkuudesta ei ole ainakaan Asiattoman väelle itsestäänselvä. Vielä vähemmän itsestäänselvää on se, että kriisin ennustamattomuus kumoaisi tehokkaiden markkinoiden hypoteesin. Jos kriisin olisi ennustanut, sillä olisi voinut tehdä julmetusti rahaa. Hypoteesi nimenomaan sanoo, että tällainen ennustaminen ja rahanteko on mahdotonta. Jos jotain, kriisin ennustamattomuus vahvistaa uskoa tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin.         

Ja vaikka kriisi olisikin tehnyt selvää tehokkaiden markkinoiden hypoteesista tai koko suhdannemakrosta, ei tällä olisi suurta vaikutusta taloustieteeseen. Toisin kuin Patomäen kiihkoilusta voisi luulla, suhdanteita ja rahoitusmarkkinoita koskeva makroteoria on mikroskooppisen (heh) pieni osa siitä, mitä taloustieteilijät tekevät. Tämän voi kuka tahansa todeta esimerkiksi katsomalla mitä aiheita käsiteltiin viimeksi maailman ja Euroopan suurimmissa taloustieteen konferensseissa. Hauskan listan tästä on tehnyt myös Steven Landsburg, joka vastasi kriisistä intoilevalle henkilölle luettelemalla kaikki asiat, joita hänen laitoksellaan Rochesterissa on viime aikoina tutkittu.

Krugmanin ja Stiglitzin tutkimukset eivät poikkea valtavirrasta (paitsi korkealta laadultaan)

Patomäki nostaa elävistä taloustieteilijöistä esille (Johdanto ja loppuviitteet) vain Paul Krugmanin ja Joseph Stiglitzin (muuten hänen taloustieteensä loppuu viimeistään Milton Friedmaniin).  Patomäki yrittää esittää, että nämä täysin valtavirtaan niin menetelmiltään kuin ajatuksiltaan kuuluvat tutkijat olisivat jotenkin hänen kanssaan samoilla linjoilla. Eivät ole. Molemmat ovat vasemmistolaisesti suuntautuneita, mutta tämä ei mitenkään tee heistä valtavirtataloustieteen ulkopuolisia. Valtavirtatatloustieteen piiriin mahtuu paljon todella erilaisia tutkijoita.

Patomäki esimerkiksi siteeraa useita kertoja Stiglitzin tuloksia markkinoiden tehottomuudesta kun markkinaosapuolilla on yksityistä tietoa. Nämä tulokset ovat osa standarditeoriaa ja itse asiassa muodostavat yhden merkittävän osan taloustieteen nykyisestä opetuksesta. Aivan samoin Krugmanin tieteelliset tulokset ovat osa valtavirtataloustiedettä. Kummankin käyttämien mallien oletukset ovat ihan yhtä ”epärealistisia” tai ”realistisia” kuin muidenkin merkittävien taloustieteilijöiden.

Patomäki esittää, että se, miten Krugmanin talousmaantieteellinen teoria syrjäytti vanhemman teorian, on merkki taloustieteen virheellisyydestä. Tosiasiassa se on merkki tieteellisestä kehityksestä, jota tapahtuu taloustieteessä kuten muissakin tieteissä. Sama erikoisuus kulkee läpi koko Patomäen kirjan. Hän siteeraa jatkuvasti taloustieteen sisäistä keskustelua ja pitää tieteen sisäisiä erimielisyyksiä tieteen heikkoutena. Mutta nämä erimielisyydet kuuluvat aivan tavanomaiseen tieteentekemiseen, jota ilman mitään kehitystä ei voisi olla.

Krugman ja Stiglitz käyttävät täsmälleen samoja käsitteitä, menetelmiä ja lähestymistapoja kuin muutkin ekonomistit, ja ovat sitä mieltä että heidän mielipiteensä ja tuloksensa seuraavat hyvästä ”valtavirta”taloustieteestä, sen sijaan että olisivat jotenkin sen kanssa ristiriidassa.

Niukkuus

Luvussa Nykyisen talouspolitiikan pääkäsitteet ja niiden ongelmat (jäljempänä Pääkäsitteet) Patomäki väittää analysoivansa taloustieteen peruskäsitteitä. Osaluvussa Niukkuus hän siteeraa Lionel Robbinsia (k. 1984, eli aika tuoretta tavaraa Patomäen maailmassa),  joka määrittelee taloustieteen tieteeksi joka tutkii inhimillistä käyttäytymistä niukkuuden vallitessa. Patomäen mukaan tämä määritelmä ”lähtee liikkeelle poissulkevasta yksityisestä omistamisesta, välttää tutkimasta mistä ihmisten halut ja toiveet tulevat ja samalla olettaa että ihmisten halut ja tarpeet ovat rajattomia”. Höpö höpö.

Jos Patomäki vaivautuisi lukemaan Robbinsia (tai mitä tahansa taloustieteen oppikirjaa), hän ymmärtäisi, että niukkuus siinä merkityksessä kuin taloustiede sanaa käyttää, on mukana kaikissa kuviteltavissa olevissa yhteiskunnissa, riippumatta omistussuhteista tai muusta sellaisesta. Niukkuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on pakko tehdä toisensa poissulkevia valintoja.

Maailmassa, jossa ei olisi niukkuutta, kaikki asiat, joilla olisi merkitystä jollekulle, olisi mahdollista toteuttaa samaan aikaan. Mitään taloudellista, mukaanluettuna poliittista päätöksentekoa ei tarvittaisi, koska mitään merkittäviä valintoja tai päätöksiä ei tarvitsisi tehdä. Ei tarvitsisi miettiä ostetaanko uudet kengät vai uusi takki, rakennetaanko sairaaloita vai päiväkoteja, konserttisaleja vai luistinratoja, korotetaanko eläkkeitä vai alennetaanko veroja, eikä edes ollako parisuhteessa Martin vain Pekan kanssa. Kaikki nämä päätökset ovat päätöksiä niukkuuden vallitessa.

Jos kuitenkin kuulostaa siltä, että maailma, jossa tuollaisia päätöksiä ei tarvitse tehdä, on aivan kulman takana, sekään ei tarkoita, että niukkuus on ohi. Yksi Robbinsin esimerkki niukkuudesta on päätös siitä, ryhtyäkö lukemaan filosofiaa vai matematiikkaa. Koska elämää on rajallinen määrä, on pakko valita. Niin kauan kuin ihmiset eivät elä ikuisesti, pysty olemaan useassa paikassa ja kaikkien kanssa samaan aikaan, niukkuus vallitsee ja päätöksiä on pakko tehdä. Samoin on tilaa  taloustieteelliselle analyysille Robbinsin mielessä. Patomäen väite “niukkuuden ongelma on vain väliaikainen”, on siis täyttä puppua.

Arvoteoria

Patomäki tarttuu myös taloustieteen arvoteoriaan samassa Niukkuus-osaluvussa. Hän ei pidä siitäkään, ainakaan siitä sata vuotta sitten hylätyn teorian karikatyyristä, jonka hän esittelee. Patomäki toteaa, että “kaikki halut ja tarpeet voidaan uusklassikoiden mukaan ymmärtää subjektiivisina preferensseinä, joiden suhteellinen arvo näkyy hintoina markkinoilla.” Tämä lause ei yksinkertaisesti tarkoita mitään. Esimerkiksi ilmaisu ”preferenssien suhteellinen arvo” on siansaksaa talousteorian näkökulmasta. Patomäki kenties yrittää sanoa jotakin jo aiemmin käsittelemästään yleisestä tasapainosta, mutta tämä on jo aika armeliasta tulkintaa.

Kritiikki ei hellitä. Lukija saa kuulla seuraavan tiivistelmän ”1870- ja 80-luvuilla luodusta” taloustieteen arvoteoriasta: “Mikä tahansa, mikä tuo mielihyvää jollekin, on tämän teorian mukaan hänelle arvokasta eikä mitään muuta arvon tai hyvän mittaria ole. Kaikki vaihto markkinoilla on aina vapaaehtoista ja määritelmän mukaan sen pitää hyödyttää molempia osapuolia.”

Nykyisen talousteorian lähtökohtana ei ole mielihyvä. Talousteorian lähtökohtana ovat ihmisten tekemät valinnat. Kaikki teoreettiset oletukset kohdistuvat suoraan valintoihin, niiden taustalla olevat psykologiset prosessit eivät kuulu standarditeoriaan lainkaan. Jos valinnat ovat johdonmukaisia, havaittujen valintojen perusteella voidaan ennustaa, mitä valitsija valitsisi joissakin toisissa olosuhteissa. Kiinnostuneen lukijan kannattaa lukea tämä ja tämä.

Tietyin edellytyksin valinnat voidaan yhtäpitävästi esittää ns. utiliteetti- tai hyötyfunktion avulla. Tämä esimerkiksi helpottaa teorianmuodostusta, koska valintakäyttäytymisen mallintamiseen utiliteetin avulla voidaan käyttää matemaattisen optimoinnin menetelmiä. Mutta utiliteettifunktiolla ei ole mitään mielihyvä- tai muutakaan tulkintaa. Se on vain yksi mahdollinen tapa kuvata valintoja, jotka ovat teorian perusta.

Valintateorian avulla voidaan mallintaa ihmisten vuorovaikutusta erilaisissa tilanteissa, esimerkiksi markkinoilla. Mutta markkinoiden olemassaolo tai vapaaehtoisuus ei mitenkään sisälly valintateoriaan. Sitä voidaan soveltaa myös tilanteissa, joihin liittyy pakkoa. Perusperiaate on se, että valintateoria kertoo mitä valitsija valitsisi missäkin tilanteessa. Se, millaisia valintatilanteita (myös tilanteita, joissa valinnanvapaus on rajallinen tai olematon) tarkastellaan, riippuu siitä, mitä halutaan mallintaa.

Oppikirjateoriassa kaikkea tarkastellaan valintojen kautta. Myös hyvinvointi määritellään valintojen kautta. Jos valitset A:n kun B:kin on tarjolla, hyvinvointisi lisääntyy. Perusteorian mukaan on väärin sanoa, että valitset A:n, koska saat siitä suuremman hyvinvoinnin. Sen sijaan pitää sanoa, että saat suuremman hyvinvoinnin, koska valitsit A:n. Teoriaa ja sen sananvalintoja voidaan kritisoida, mutta on selvää, ettei teorialla ole mitään tekemistä Patomäen luonnehdinnan kanssa. Jos ei pidä taloustieteen tavasta määritellä hyvinvointi, voi kutsua sitä vaikka nimellä e-hyvinvointi tai shmyvinvointi. Teoria ei siitä huonone.

Patomäki väittää myös, että “Jos mistään edistyksestä voidaan tällaisessa subjektivistisessa maailmassa puhua, edistystä on markkinoilla mitatun arvonlisäyksen kasvattaminen. ” Tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Edistystä standardilähestymistavan mukaan maailmassa on se, että ihmisten hyvinvointi kasvaa. Yksilön kannalta tilanne A on edistystä verrattuna tilanteeseen B, jos hän valitsisi A:n vaikka B:kin olisi tarjolla. Ihmiskunnan kannalta edistys on sitä, että edistystä on tapahtunut kaikkien tai monien yksilöiden kohdalla.

On ilmeistä, että markkinahyödykkeiden tuotanto on vain osa tätä analyysiä. Valtava vapaa-ajan kasvu ja sen laadun parantuminen Suomessa ja läntisessä maailmassa on ilmeistä edistystä. Jos ihmiset saavat saman tai paremman markkinahyödykkeiden kulutustason ja samaan aikaan voivat lisätä viulukonserttojen kuuntelua tai runouden lukemista, se on edistystä taloustieteen mielessä. Missä tahansa alkeisoppikirjassa kerrotaan tästä.

Monet taloustieteen tunnistamista perusongelmista itse asiassa liittyvät juuri siihen, että ihmiset ovat kiinnostuneita muustakin kuin markkinahyödykkeiden kulutuksesta. Esimerkiksi tuloverotuksen työntekoa vähentävä vaikutus johtuu siitä, että verotus kohdistuu vain markkinahyödykkeisiin, eikä kaikkeen muuhun hyvään joka on ihmisille tärkeää. Viihteellisen esityksen siitä, mistä taloustiede on kiinnostunut, löytää tämän kirjan luvusta 10.

Taloustiede ei siis suinkaan ole kiinnostunut tuotannon maksimoinnista tai ”kansantaloudesta”, vaikka monet poliitikot ja byrokraatit tuntuvat olevan. Näihin näyttäisi kuuluvan myös Patomäki itse. Vaikka hän raivoaa taloustieteen kuvitellusta markkinatuotantoa koskevasta pakkomielteestä, hänen kirjansa alussa esittämänsä ”Taloustilannekatsaus – Suomi vuonna 2015” ei puhu mistään muusta kuin tästä. Mitään kuvausta siitä, kuinka vapaa-aika, perhe-elämä, kulttuuri, ajankäyttö tms. on kehittynyt ei esitetä. Kirjan johdannossa toistuvat jatkuvasti sanat ”kasvu” ja ”työllisyys”.

Patomäestä poiketen taloustiede ei ole kiinnostunut kasvusta ja työllisyydestä muuta kuin siinä määrin kun ne edistävät ihmisten hyvinvointia. Kasvu on hyvä asia, jos ihmiset haluavat kasvua. Jos ihmiset haluavat kasvun asemesta viettää aikaa perheen kanssa, ekonomisti on tyytyväinen. Jos ihmiset haluavat kuluttaa enemmän markkinahyödykkeitä ja siksi tekevät enemmän töitä, työllisyyden lisääntyminen on hyvä asia. Jos ihmiset haluavat työnteon sijasta kuunnella vanhaa Deep Purplea, työllisyyden väheneminen on hyvä asia. Patomäen oma ajattelu siis rajoittuu markkinatuotantoon, mutta ei taloustieteen.

Patomäki julistaa, että taloustieteilijöiden mielestä ”on pelkkä subjektiivinen arvostuskysymys, saako jo yltäkylläisyydessä elävä ihminen vielä lisää (tai parempaa) ruokaa tai juomaa, vai saako hän mahdollisuuden toteuttaa itseään ja arvostusta sille, mitä tekee.” Itsensä toteuttaminen kuulostaa siltä kuin se tarkoittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka kullekin ihmiselle itselleen ovat kaikkein tärkeimpiä. Toisin sanoen niitä asioita, joita ihmiset tekevät saadessaan vapaasti valita. Itsensä toteuttaminen on siis täysin sopusoinnussa taloustieteellisen hyvinvointianalyysin kanssa, jos se ymmärretään näin.

Voi tietysti olla, että itsensä toteuttaminen on jotakin sellaista, mitä ihmiset itse eivät halua tehdä, mutta joka on jossain objektiivisessa mielessä (Patomäen mielestä?) arvokasta. Silloin ihmiset pitää pakottaa toteuttamaan itseään. Ihmisten pakottaminen itsensä toteuttamiseen on todella hyvinvointianalyysin näkökulmasta hyvinvointia alentavaa. Maailma, jossa Patomäki raahaa ihmiset väkisin ravintolasta hyvän ruoan ja juoman ääreltä toteuttamaan itseään heterodoksitaloustieteellisiin opintopiireihin ei ole hyvinvointianalyysin näkökulmasta tavoiteltava.

Yllä esitetty koskee siis tavanomaista taloudellista hyvinvointianalyysiä. Mutta jos ollaan ihan tarkkoja, taloustiede ei ole mitenkään sitoutunut siihen, että tämäntyyppistä hyvinvointianalyysiä pitää käyttää yhteiskunnallisten tulemien arvottamiseen, vaikka näin yleisesti tehdäänkin. Siksi ei olekaan mitään väliä kutsutaanko hyvinvointia hyvinvoinniksi vai joksikin ihan muuksi. Talousteoria pyrkii pohjimmiltaan selittämään yhteiskunnallisia ilmiöitä eikä arvottamaan niitä.

Hyvinvointianalyysiä pitää tässä ankarassa tulkinnassa ajatella vain välineenä yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiseen, ei niiden arvottamiseen. Esimerkiksi Pareto-tehokkuus ei siis sisällä mitään ajatusta siitä, että tehokas maailmantila olisi tavoiteltava. Ajatus on sen sijaan esimerkiksi se, että tehokkaat järjestelyt ovat pysyviä tavalla, jota tehottomat järjestelyt eivät ole, koska ei ole mitään muutosta, johon kaikki vapaaehtoisesti suostuisivat. Tehottomat järjestelyt puolestaan vaativat jonkin selityksen olemassaololleen. Huomattavasti Asiatonta paremmin tätä ja monta muuta kiinnostavaa asiaa käsitellään tässä.

Patomäki ei kokonaisuudessaan halua tai kykene ymmärtämään tätä. Siis sitä, mikä on taloustieteen yleensä ja erityisesti arvoteorian tavoite. Tarkoituksena ei ole kertoa mikä kaikki on arvokasta jossain suureellisessa filosofisessa mielessä. Talousteorian tarkoituksena on selittää asioiden arvo ihan jokapäiväisessä mielessä: siis esimerkiksi miksi auton arvo on 100 polkupyörää tai oluttuopin 2 kahvikupillista. Valintoihin perustuva teoria soveltuu juuri tähän tarkoitukseen. Jotta tuoppi voisi olla tässä mielessä 2 kertaa arvokkaampi kuin kahvikupponen, täytyy olla joku joka valitsee mieluummin oluen kuin kaksi kupillista kahvia, kun saa vapaasti valita.

Kysyntä ja tarjonta

Puhuessaan kysynnästä ja tarjonnasta (Pääkäsitteet-luvun osaluku Kysyntä ja Tarjonta) Patomäki ylittää itsensä. Hän esittää väitteitä, joiden kumoaminen voisi olla mikrotaloustieteen peruskurssin oppikirjan ensimmäisen luvun tehtävä (ja itse asiassa on, ks. luvun 1 tehtävä 8). Patomäki ei joko ymmärrä peruskurssitason taloustiedettä tai sitten hän johtaa lukijoita harhaan tahallaan.

Patomäki luonnehtii kysyntäkäyrän johtamista seuraavasti: (suora lainaus, numerointi Asiattoman): “Käytännössä loogis-matemaattinen johtaminen onnistuu vain sellaisessa kuvitteellisessa suljetussa ”taloudessa”, jossa on 1) yksi ”edustava” kuluttaja, jonka preferenssit ovat sisäsyntyisiä, 2) jossa on tarjolla vain yhtä samanlaista hyödykettä, 3) jossa ei ole suurtuotannon etuja, jossa 4) mitään ei koskaan innovoida ja jossa 5) yritykset kilpailevat kaikki voittonsa pois.”

Tässä on sekaisin kysyntä- ja tarjontakäyrien johtamiseen liittyviä asioita, joten niitä joudutaan käsittelemään yhtä aikaa. Ensimmäinen väite on väärin. Kuluttajan valintateoriassa kysyntäfunktio johdetaan jokaiselle kuluttajalle erikseen tämän preferensseistä. Koko talouden kysyntäfunktio saadaan laskemalla yhteen kaikkien talouden kuluttajien kysyntäfunktiot. Patomäen aiemmin kritisoimat yleinen tasapaino ja ensimmäinen hyvinvointiteoreema liittyvät nimenomaan tilanteeseen, jossa on useita kuluttajia, joilla kaikilla on eri preferenssit ja siksi eri kysyntäfunktiot.

Armelias tulkinta on, että Patomäki on yrittänyt lukea loppuviitteessä 35 siteeraamaansa Hal Varianin mikrotaloustieteen oppikirjaa. Hän on lukenut kohtaa, jossa kerrotaan edustavan kuluttajan olemassaolosta ja preferenssien ns. Gorman-muodosta ja tulkinnut asioita ”nasevaan” tapaansa. Tässä keskustelussa on kysymys siitä, milloin markkinakysyntä voidaan tulkita ikään kuin yhden ison kuluttajan kysynnäksi. Patomäki (ehkä) tulkitsee, että markkinakysyntä on olemassa vain tässä tapauksessa. Näin ei ole. Markkinakysyntä on olemassa yleisessä tapauksessa. Yleisessä tapauksessa tosin markkinakysynnän muutokset kuluttajien tulojen muuttuessa riippuvat paitsi tulomuutoksen keskimääräisestä suuruudesta, myös muutosten jakaumasta. Jos Patomäki tarkoitti tätä hänen olisi kannattanut sanoa niin. Myöhemmin hän sanookin jotain tämäntapaista, mutta kovin epämääräisesti.

Patomäki käyttää myös sanaa sisäsyntyinen tavanomaisesta täysin vastakkaisessa mielessä. Kysyntäteorian oletus on nimenomaan, että preferenssit ovat eksogeenisiä (tämän suora käännös olisi kai ulkosyntyinen), eivät endogeenisiä (sisäsyntyisiä).

Väite 2) on myös väärä. Perusmuotoinen kuluttajan valintateoria koskee tilannetta, jossa tarjolla on mielivaltainen äärellinen kokoelma erilaisia hyödykkeitä.

Tuotantoteoriaa koskeva 3) on edelleen väärä. Skaalaedut voivat aiheuttaa kyllä kaikenlaisia ongelmia esimerkiksi yleisen tasapainon olemassaolon suhteen. Tarjonta on mahdollista johtaa myös tässä tapauksessa, kunhan skaalaedut häviävät riittävän suurilla tuotantomäärillä (mikä tahansa muu olisi järjetöntä). Myös tämä tiedonjyvänen löytyy mistä tahansa alkeisoppikirjasta.

Kohta 4) on vain väärin. Kuten oppikirjoissa opetetaan, tarjontakäyrät ovat ehdollisia tietylle teknologialle. Innovaatio muuttaa teknologiaa, jolloin kuten alkeisoppikirjojen ensimmäisessä luvussa todetaan, käyrä siirtyy. Tarjontakäyrään perustuva analyysi ei siis edellytä, ettei koskaan innovoida. Itse asiassa yksi ensimmäisistä esimerkeistä missä tahansa alkeisoppikirjassa on sen tarkastelu, mitä tapahtuu markkinahinnalle, kun tulee uusi tuotantoteknologiaa koskeva innovaatio.

Kohta 5) ei pidä paikkaansa. Tarjontakäyrän johtaminen edellyttää, että yritys ottaa hinnan annettuna. Eräillä lisäoletuksilla (vapaa markkinoilletulo, samanlaiset kustannukset) tästä voi seurata, että yritykset saavat nollavoittoja, so. ne eivät saa ylisuuria voittoja. Nollavoitot tarkoittavat karkeasti sitä, että nollavoittoja saava kaivinkoneen omistaja ei saa kaivinkoneinvestoinnilleen enempää tuottoa kuin vastaava investointi esimerkiksi maansiirtokoneeseen tuottaisi.

Patomäki siteeraa sujuvasti Hal Varianin laajasti käytettyä mikrotalouden oppikirjaa. Kirja on liian korkeatasoinen Patomäelle, eikä pelkästään sanan perusmerkityksessä. On ilmeistä, ettei Patomäki ymmärrä Varianista paljoakaan. Mutta kirja on liian korkeatasoinen myös siinä mielessä, että Patomäen siteeraamat kohdat sisältävät aika edistyneen version mikroteoriasta, niin edistyneen, että kysyntäkäyrät ovat siitä huomattava yksinkertaistus. On aika höpsöä kritisoida kysyntäteorian palikkaversiota kysyntäteorian edistyneellä versiolla ja pitää tätä näyttönä kysyntäteorian ongelmista.

Vielä höpsömpää on kritisoida taloustiedettä tarjontakäyrän taustalla olevasta ajattelusta. Yritysten käyttäytymisestä on olemassa valtavasti tutkimustietoa (ks. esim. tämän aikakauskirjan kaikki numerot). Oikeastaan missään yritysten toimintaa koskevassa taloustieteellisessä kirjallisuudessa ei tuotantopäätöstä mallinneta sinänsä ihan ristiriidattoman tarjontakäyrän avulla. Mutta Patomäki ei tunne tai ainakaan mainitse tätäkään taloustieteellistä kirjallisuutta.

Mahdutettuaan pariin kappaleeseen uskomattoman määrän virheitä Patomäki tunnustaa:  “On tavaroita ja palveluksia, joiden kokonaiskysyntä näyttäisi reagoivan hintojen muutokseen ainakin jossain määrin teorian olettamalla tavalla.” Suomennettuna: joidenkin tavaroiden kysytty määrä pienenee, kun niiden hinnat nousevat jos kaikki muu pysyy ennallaan. Toisin kuin aiemmat väitteet, tämä on tietysti totta. Samalla tavalla totta on sanoa että on olemassa esineitä jotka näyttäisivät sateella ainakin jossakin määrin kastuvan.

Ei tarvitse olla taloustieteilijä tajutakseen, että hintojen nousun vaikutus kysyttyyn määrään on väistämättä lähes kaikissa kuviteltavissa tapauksissa negatiivinen. Joka kaipaa tarkkaa empiiristä näyttöä voi vaikka hakea Google Scholarista hakutermillä ”price elasticity of demand”. Kirjallisuutta on olemassa käsittämättömän paljon. Ja jos Patomäki itse lisää kysyntäänsä hintojen noustessa, hän ystävineen on tervetullut asioimaan Asiattoman Valintamyymälään. Takaamme, että hinnat siellä nousevat koko ajan.

Patomäki on siis valmis hylkäämään kaikille ilmeisen arkilogiikan hintojen ja kysytyn määrän yhteydestä. Lisätodisteena tälle hän kertoo: “Kun historiallinen aika tuodaan hyödykemarkkinoiden kuvaan mukaan, huomataan, että ajan myötä monien uusien tuotteiden ostetut ja myydyt määrät usein lisääntyvät suuresti samalla, kun hinnat alenevat.” Patomäki esittää, että tämä on todistusaineistoa kysyntä- ja tarjonta-analyysiä vastaan. Tämä on jo kerta kaikkiaan uskomatonta. Asia opetetaan ihan oikeasti taloustieteen perusteiden sivuaineopiskelijoille toisella luentokerralla. Patomäen osoittaminen vääräksi on mikroteorian alkeisoppikirjan ensimmäisen luvun tehtävä (kuten sanottua, luvun 1 tehtävä 8).

Patomäki sekoittaa keskenään kysyntäkäyrän ja tasapainohinnan. Tasapaino on kysyntä- ja tarjontakäyrän leikkauspisteessä. Se koostuu tasapainohinnasta ja -määrästä. Leikkauspisteitä on yksi, joten tasapainohinta ei voi muuttua, ellei joko kysyntä- tai tarjontakäyrä siirry. Tyypillinen tapaus, jota alkeiskirjoissa tarkastellaan, on juuri Patomäen esimerkki. Kun uuden hyödykkeen tuotantoteknologia kehittyy, tarjontakäyrä siirtyy oikealle. Tällöin hinta alenee ja myyty määrä lisääntyy. Päinvastoin kuin Patomäki väittää, hänen siteeraamansa esimerkki on täsmälleen alkeisteorian mukainen ja sitä opetetaan varmasti juuri tälläkin hetkellä jossakin luentosalissa jossakin päin maailmaa.

Patomäki esittää vielä pari muuta samanlaista, täsmälleen alkeisteorian mukaista esimerkkiä muka todisteena teoriaa vastaan. Loppuviitteessä 39 hän esittää vielä lisää triviaaleja esimerkkejä asioista, joita voidaan mallintaa tarjonta- tai kysyntäkäyrän siirtymisinä, kuten esimerkiksi ihmisten lisääntynyttä halua kulkea polkupyörällä. Koska tämä on niin uskomatonta, toistetaan asia. Patomäki ei ymmärrä alkeisoppikirjan alkeellisinta, yleensä ensimmäisessä luvussa esitettävää teoriaa. Silti hän esiintyy julkisesti talousteorian kriittisenä asiantuntijana.

Patomäen kirja on rakenteltaan sirpaleinen. Hän käsittelee kysyntää ja tarjontaa ensin Pääkäsitteet-luvussa, jota äsken käsiteltiin. Mutta hän palaa aiheeseen uudestaan luvun Talousteorioista osaluvussa Uusklassinen talousteoria. Tämän luvun sisältö on kysynnän ja tarjonnan osalta suureksi osaksi vanhan toistamista. Mukana on jotakin uutta: Patomäki kertoo virheellisen käsityksensä siitä, mitä tarkoitetaan pitkällä aikavälillä ja lyhyellä aikavälillä. Hän kritisoi staattista kysyntä-tarjontakehikkoa ja sitten hehkuttaa:

“Tuomalla aika mukaan vertailemalla kahta peräkkäistä ajatonta hetkeä voidaan osoittaa, että markkinamuutokset voivat johtaa myös sellaiseen sopeutumiseen, joka ”yliampuu” tai muutoin tekee poikkeaman vakaasta tasapainosta mahdolliseksi. Tästä tuloksesta voidaan puolestaan johtaa erottelu lyhyeen ja pitkään aikaväliin. Lyhyellä aikavälillä markkinat voivat poiketa optimaalisesta tasapainosta, mutta pitkällä aikavälillä hyvä tasapaino lopulta löytyy.”

Kuka tahansa taloustiedettä yhtään tunteva ymmärtää, että tämä on höpötystä. Jos puhutaan staattisesta kysyntä-tarjontamallista ei voi olla mitään yliampumista tai poikkeamaa vakaasta tasapainosta. Vakaa tasapaino ei edes tarkoita mitään staattisessa mallissa. On selvää, että Patomäen puhe liittyy johonkin epämääräiseen dynaamiseen malliin. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä staattisen kysyntä-tarjontamallin kanssa, jota Patomäki väittää kritisoivansa. Patomäen käyttämät sanat eivät siis edes tarkoita mitään siinä yhteydessä jossa Patomäki niitä käyttää.

Patomäki toistaa jo vääriksi todetut väitteensä siitä, että kysyntäkäyrä olisi olemassa vain jos on edustava kuluttaja ja yksi hyödyke. Hän myös väittää, että ”monet taloustieteen keskeisistä tuloksista” on johdettu kysyntä-tarjontakehikosta. Tämä on höpötystä: hän on itse toistuvasti siteerannut Varianin oppikirjaa, jota lukiessa pitäisi heti selvitä, että mitään siinä esitetyistä keskeisistä tuloksista ei ole johdettu kysyntä-tarjontakehikosta. Tämä kehikkoi on itse asiassa pedagoginen pula-ajan versio oikeasta teoriasta.

Patomäki väittää edelleen, että skaalatuotot pilaavat koko tavanomaisen mikroteorian. Näin ei luonnollisestikaan ole. Tämän olisi voinut tarkistaa vilkaisemalla oppikirjaa. On jokseenkin väsyttävää lukea Patomäen tekstiä, koska hän sekoittaa toisiinsa rajakustannukset ja keskimääräiset kustannukset. “Lyhyellä tähtäimellä rajakustannusten oletetaan olevan nousevia, kun taas pitkällä tähtäimellä tuotantokustannukset per yksikkö voivat laskea”. Rajakustannukset ja tuotantokustannukset per yksikkö eli keskimääräiset kustannukset ovat eri asia. Skaalatuotot liittyvät nimenomaan aleneviin keskimääräisiin kustannuksiin. Rajakustannukset voivat olla kasvavat, vaikka keskimääräiset kustannukset alenisivatkin. Jos Patomäki käyttäisi sekavan verbalisoinnin asemesta halveksimaansa matemaattista ilmaisutapaa, hän ei voisi sekoittaa asioita näin. Siinä yksi hyvä syy muotoilla teoriat formaalisti.

Kasvavat skaalatuotot (eli suurtuotannon edut) eivät pilaa mikroteoriaa, vaikka ne aiheuttavatkin päänvaivaa. Jos tulkitaan Patomäen sekavaa esitystä armeliaasti, hän tuntuu tarkoittavan jotakin seuraavanlaista. Hinnanottajayritykset toimivat vain alueella, jossa skaalatuotot ovat väheneviä. Mutta Patomäen mukaan skaalaedut voivat olla ikuisesti kasvavia, jolloin hinnanottajayritykset eivät toimi lainkaan. Patomäen mielestä tämän vuoksi koko tarjontateoria kaatuu.

Ensiksi on todettava, että skaalatuotot eivät järkevästi ajatellen voi olla kasvavia millä tahansa tuotannon tasolla. Kaikelle toiminnalle on olemassa taso, jonka jälkeen suurtuotannon etuja ei enää ole. Mutta tälläkään ei ole niin suurta väliä. On olemassa toimialoja, joilla suurtuotannon etuja on kaikilla käytännössä kiinnostavilla tuotantomäärillä. Tällaisella toimialalla hinnanottajayritys ei tarjoa hyödykettä. Tuloksena ei siis ole looginen ristiriita, vaan tarjontaa ei vain ole.

Jos tarjontaa kuitenkin empiirisesti havaitaan, tarjontakäyrä ei ole oikea tapa mallintaa tätä toimialaa. Mutta kukaan ei ajattelekaan, että olisi. Toimialoilla, joilla on merkittäviä skaalaetuja, voi olla vain harvoja yrityksiä, ääripäässä vain yksi. Kukaan taloustieteilijä ei sovella Patomäen esittämää teoriaa tällaisiin toimialoihin. Tarjontakäyrä kuvaa hinnanottajayrityksen käyttäytymistä, eikä hinnanottamiskäyttäytyminen ole järkevä lähtökohta tällaisten toimialojen mallintamiseen. Hakusana natural monopoly tuottaa taas tulvan kirjallisuutta tästä aiheesta. Mutta Patomäki ei näytä tuntevan tätäkään kirjallisuutta.

Tarjontakäyrällä on korkeintaan ajattelua auttava pedagoginen rooli tällaisten toimialojen ymmärtämisessä. Niiden varsinainen mallintaminen tapahtuu aivan toisenlaisilla menetelmillä. Tarjontakäyrä on yleisestikin, kuten jo mainittiin, lähinnä pedagoginen väline, eikä talousteorian viimeinen rintama. On naurettavaa samaistaa tarjontakäyrä ja moderni talousteoria, varsinkin kun käytössä on Varianin oppikirja, josta asian pitäisi välittömästi ilmetä.

Patomäki kruunaa esityksensä kuviolla 8, jossa hän esittää ”realistisemman kuvan kysynnästä ja tarjonnasta”. Kuviossa tarjontakäyrä on vähenevä ja kysyntäkäyrässä on sekä kasvavia että väheneviä osia. Käyrät leikkaavat useassa pisteessä. Patomäki sanoo, että kuvio perustuu hänen tekstissä esittämiinsä asioihin. Patomäen lähestymistapa on vähintään erikoinen: hän toisaalta halveksuu täsmällistä matemaattista ilmaisua, mutta tempaisee kuitenkin hatusta matemaattisen, kuvion muodossa esitetyn teorian, jonka väittää perustuvan epämääräiseen keskusteluun kustannuskäsitteistä, joita hän ei ymmärrä.

Patomäen kuvio ei tarkoita yhtään mitään. Tämä johtuu siitä, että kuviota ei ole johdettu mistään oletuksista, joten on mahdotonta sanoa mitä se kuvaa. Onko kysyntä- ja tarjontakäyrät ehdollistettu tietyille kiinnitetyille preferensseille, tuloille, tuotantoteknologialle, muiden hyödykkeiden ja tuotannontekijöiden hinnoille kuten tavanomaisessa analyysissä?  Mitä oikein oletetaan yritysten toiminnasta? Ei ainakaan tavanomaista voitonmaksimointia, koska muuten tarjontakäyrässä ei ole järkeä. Mitä oletetaan kuluttajien käyttäytymisestä? Jos käyrillä on tarkoitus olla mitään yhteyttä tavanomaiseen kysyntään ja tarjontaan, niissä ei ole järkeä.

Esimerkiksi toisen käyrien leikkauspisteen vasemmalla puolella kysyntä on kasvava ja tarjonta laskeva. Sovitaan, että kysymyksessä on tuoppien kysyntä ja tarjonta olutravintolassa. Seuraava keskustelu asiakkaan ja baarinomistajan välillä kuvaa mainittua kohtaa Patomäen käyrissä.

Baarimikko: Osta kaksi olutta, 5 euroa kappale.
Asiakas: Oletko hullu? En varmasti osta kahta ellei hinta ole vähintään 10 euroa kappale.
Baarimikko: Oletko itse hullu? En takuulla myy sinulle kahta 10 eurolla kipale. Tuohon kappalehintaan saat korkeintaan yhden. Myyn kaksi vain viitosella kappale.
jne.

Patomäen graafisessa analyysissä ei siis ole järkeä. Patomäen keskustelu omasta kuviostaan on myös lukukelvotonta tekstiä. Hän esimerkiksi toteaa kuvion osoittavan, että “vapaat markkinat voivat päätyä alioptimaaliseen tasapainoon.” On vaikea sanoa tarkoittaako hän tasapainoilla mitä tahansa leikkauspisteitä vai vain niitä, jotka eivät johda baarimikon ja asiakkaan väliseen absurdiin keskusteluun. Joka tapauksessa Patomäeltä unohtui kertoa, missä mielessä jotkut tasapainot ovat optimaalisia ja jotkut eivät. Tavanomaisia kriteerejä ei varmaankaan voida käyttää, koska teoriat, joille ne perustuvat on hylätty. Ainakaan niitä ei voida soveltaa tavanomaiseen tapaan. Optimaalisuus ei siis tarkoita yhtään mitään ilman uutta määritelmää. Patomäki sortuu omaan löysään teoretisointiinsa ja saa siksi aikaan vain lukijaa rasittavaa käsitemölinää.

Patomäki ja heterodoksimatemaatikko Steve Keen.

Lukijaa (jos tässä vaiheessa on yhtään lukijaa jäljellä, mitä epäilemme) on jo rasitettu kovasti Patomäen näkemyksellä kysynnästä ja tarjonnasta. Koko ”uusklassista” teoriaa kuvaava osaluku puhuu käytännössä vain tästä. Patomäki toistelee vanhoja väärinymmärryksiään ja tarjoaa muutaman uuden. On kenties aavistuksen mielenkiintoisempaa tarkastella sitä, mistä Patomäen virheet ovat peräisin. Yksi keskeinen syyllinen tähän paljastuu lukemalla Patomäen viittauksia. Loppuviitteistä 104-107 voi päätellä, että Patomäki perustaa tarkasteluistaan suuren osan Steve Keenin tuotantoon. Keen onkin Asiattoman lukijoille jo tuttu.

Ihminen, joka väittää, että taloustieteen oppikirjateoria on täysin epärelevanttia, on Asiattoman väen mielestä väärässä. Väite on kuitenkin koherentti ja asiasta voidaan keskustella. Mutta ihminen, joka väittää, että oppikirjateoria on matemaattisesti virheellinen, on joko todellisuudesta vieraantunut, täysin tietämätön, tai niin kyyninen, ettei tosiasioilla ole hänelle mitään merkitystä.

Yhtä järkevää olisi väittää, että oppikirjatason aritmetiikka olisi väärin tai että matematiikan laitoksen differentiaalilaskennan ykköskurssin sisältö on väärin. Teoria ei yksinkertaisesti ole matemaattisesti väärin. Sitä on opetettu vuosikymmeniä taloustieteen ja matematiikan laitoksilla. Jokainen, joka tietää mitään formaalista teorianmuodostuksesta ja siitä kuinka sitä kritisoidaan, ymmärtää ettei oppikirjataloustieteessä ole matemaattisia virheitä.

Steve Keen, jota Patomäki siis ahkerasti siteeraa, on kuuluisa nimenomaan siitä, että hän väitti löytäneensä oppikirjateoriasta matemaattisen virheen. Luonnollisesti tämä ei pitänyt paikkaansa. Virhe oli Keenin, joka ei osaa alkeismatematiikkaa. Patomäki siteeraa Keenin kirjaa laajalti (esim. loppuviitteet 104-107), ilmeisesti myös kohtaa, jossa tämä väittää osoittaneensa taloustieteen matemaattiset virheet. Tämä on kenties Patomäen kirjan synkintä antia. Tosiasioilla ei näytä olevan mitään väliä. Patomäki on valmis väittämään että yksi plus yksi ei ole kaksi, kunhan se tukee hänen ”argumenttiaan” taloustiedettä vastaan.

Henkilöä, joka siteeraa Steve Keeniä, ei voi ottaa vakavasti.

Taloustieteen matemaattisuus ja teoreettisuus


Kysyntä ja tarjonta -osaluvussa  Patomäki kritisoi taloustiedettä mm. seuraavasti: “Taloustieteilijät (ja varsinkin teoreetikot) saattavat kokea käytännölliset kiinnostuksen kohteet kokonaan turhiksi. Tieteelliseltä näyttävästä graafisesta ja matemaattisesta teoretisoinnista tulee tarkoitus itsessään.” Loppuviitteessä hän siteeraa Mark Blaugin 20 vuotta vanhaa juttua taloustieteen silloisesta tilasta ja perustelee myös tällä johtopäätöstä siitä, ettei ”käytäntö” kiinnosta taloustiedettä. Blaug valittaa mm. taloustieteen lippulaivajulkaisun American Economic Reviewin (AER) tylsyyttä ja ”skolastisuutta”.

On tarpeetonta ryhtyä käsittelemään tässä sitä, millainen taloustieteen ja AER:n tila oli 20 vuotta sitten. Mutta katsotaan AER:tä nyt. Uusimman numeron sisällysluettelossa on 14 artikkelia. Näistä 11:ssä on liitteenä tilastoaineisto, eli ne ovat luonteeltaan empiirisiä. Tämä kai on lähimpänä ”käytäntöä” mitä tieteessä päästään. Muutamia tutkimusaiheita: Etelävaltioista Pohjoisvaltioihin muuttaneiden mustien amerikkalaisten kuolleisuus, malarian hoitaminen, ympäristöriskit ja asuntojen hinnat, työkokemuksen vaikutus palkkaan.

Mielikuvitukseltaan rajoitetun Asiattoman väen on vaikea kuvitella mitään ”käytännöllisempiä” aiheita kuin nämä. Mitään blaugin tarkoittamaa skolastiikkaa ei ole havaittavissa. Patomäki ei taaskaan joko tiedä tai teeskentelee, ettei tiedä mitä taloustieteilijät tekevät. Taloustiedettä luonnehtii nykyisin voimakas empiirinen suuntautuminen. Itse asiassa niin vahva, että jotkut johtavat taloustieteilijät ovat huolissaan siitä, ettei teoriaa hyödynnetä tarpeeksi. Jos selaa kenties suosituinta esitystä empiirisestä taloustieteestä, on todella vaikeaa löytää mitään tukea Patomäen syytöksille liiasta teoriasta. Tilastotietoa empiirisen ja teoreettisen tutkimuksen määrästä taloustieteessä löytyy täältä.

Patomäki väittää, että matematiikan kieleen puettu teoria on jotenkin ”käytännön” vihollinen. Asia on juuri päinvastoin. Käytännöllinen eli empiirinen tutkimus edellyttää tilastotieteellisten menetelmien käyttöä. Jotta näitä kaikelle empiiriselle tieteelle yhteisiä menetelmiä voidaan käyttää, on tutkittavat hypoteesit pakko pukea matemaattiseen, tyypillisesti mallien parametrejä koskevien rajoitusten muotoon. Teorian matematisointi on siis edellytys hyvälle empiiriselle tutkimukselle. Eikä tämä muuten koske vain taloustiedettä. Myös sekä politiikan tutkimuksen että sosiologian parhaissa tutkimuksissa käytetään ihan samanlaisia menetelmiä.

Asiattoman väen voimat uupuivat ainakin vähäksi aikaa tähän. Emme päässeet Patomäen kirjassa edes puoleenväliin, emmekä pystyneet kommentoimaan kuin murto-osaa siitä mitä olisi pitänyt, edes siinä osassa josta kirjoitimme. Kenties Asiattoman Patomäki-sarja jatkuu joskus tulevaisuudessa.