Haaskataanko ruokaa alkuunkaan tarpeeksi?

Törmäsimme Asiattoman toimituksessa sattumalta erikoiseen ilmiöön. Kysymyksessä on ruuan haaskuun vastustaminen. Tässä ovat kunnostautuneet ainakin Vihreät nuoret ja Yle. Asiaa on tutkittu myös MTT:ssä. Ruuan haaskuu siis tarkoittaa sitä, että kaupat, ravintolat tai kotitaloudet heittävät tarpeetonta tai vanhentunutta ruokaa pois. Kaikissa mainituissa kirjoituksissa tätä pidetään erittäin pahana asiana. Mutta sitä se ei tietenkään ole. Ruokaa voidaan haaskata liikaa, sopivasti tai aivan liian vähän. Tarkastellaan asiaa esimerkin avulla.

Liisa myy voileipiä. Joka aamu Liisan täytyy päättää, kuinka monta voileipää hän tekee. Sitten hän pakkaa valmiit voileivät kärryyn ja menee myymään ne puistoon, jossa hän on ainoa voileipäkauppias. Liisa tietää varmasti, että pystyy myymään kanta-asiakkailleen, lähikoulun oppilaille, joka päivä 50 voileipää. Nämä koululaiset asuvat lähellä eivätkä jaksa mennä puistosta kauemmas voileivän perään, joten he ovat valmiita maksamaan voileivästä 5 euroa. Voileivän kustannus on 1 euro 10 senttiä, joten Liisa voi varmuudella myydä joka päivä viidellä eurolla 50 voileipää ja tehdä 195 euron voiton.

Mutta joskus puiston läpi oikaisee toisesta suuremmasta koulusta 100 koululaista. Tätä tapahtuu täysin sattumanvaraisesti, mutta keskimäärin joka toinen päivä. Koululaiset ovat läpikulkumatkalla, joten he eivät ole valmiita maksamaan leivästä 4 euroa enempää. Jos leipä maksaa tätä enemmän, he ostavat metroasemalta hampurilaisen.

Liisan täytyy päättää montako voileipää hän aamulla valmistaa. Jos hän valmistaa voileipiä vain kanta-asiakkailleen, yhtään voileipää ei mene hukkaan. Voitto on tällöin siis 195 euroa. Mutta Liisa voi myös valmistautua läpikulkumatkalla oleville tarjoiluun. Tällöin hän valmistaa 150 voileipää.

Hinnaksi hän voi panna vain 4 euroa. Liisa ei nimittäin pysty erottamaan koululaisia toisistaan eikä havaitse kummasta koulusta asiakkaat ovat, eikä hän havaitse kysynnän suuruutta ennen kuin jälkikäteen. Liisa myy keskimäärin joka toinen päivä 50 voileipää ja joka toinen päivä 150. Keskimäärin tämä on 100 voileipää. Kustannukset 150 voileivän valmistamisesta ovat 165 euroa. Liisan keskimääräinen voitto on siis 235 euroa. Liisa joutuu lisäksi heittämään joka toinen päivä 100 voileipää roskikseen.

Mitä Liisa tekee? Liisan voitto on suurempi silloin kun hän myy voileipiä kaikille. Näin ollen Liisa tekee joka päivä 150 voileipää ja myy niitä 4 euron hintaan. Keskimäärin joka toinen päivä Liisa joutuu heittämään 100 voileipää roskikseen. Joka toinen päivä Liisa myy kaikki 150 voileipää.

Nyt paikalliset aktivistit puuttuvat tähän uskomattomaan ruoan haaskuuseen. Valtuusto taipuu, ja ruoan haaskaamista estämään asetetaan haaskausmaksu. Liisa joutuu maksamaan euron maksun jokaista haaskattua voileipää kohden. Loppuuko haaskaaminen? Loppuu. Liisa joutuisi maksamaan joka toinen päivä 100 euron haaskausmaksun eli keskimäärin 50 euroa päivässä. Tämä tekee haaskaamisesta kannattamatonta. Liisa nostaa hintoja 5 euroon ja valmistaa vain 50 voileipää. Vain kanta-asiakkaat ostavat voileipiä, eikä mikään mene hukkaan.

Ovatko asiat nyt paremmin päin?

Eivät. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta myös läpikulkijoille pitäisi olla tarjolla voileipiä. Läpikulkijoille myydyistä leivistä saatava yhteiskunnallinen hyöty on maksuhalukkuuden ja kustannusten erotus. Koska Liisa pystyy myymään voileipiä kannattavasti läpikulkijoille ilman maksua, tämän täytyy olla positiivinen. Joka toinen päivä saadaan yhteiskunnallisia hyötyjä, joka toinen päivä tappiota haaskattujen leipien verran. Mutta hyödyt ovat keskimäärin suurempia kuin tappiot.

Kun haaskausmaksu asetetaan ja Liisa lakkaa myymästä läpikulkijoille, nämä hyödyt menetetään. Liisa haaskaa maksun vuoksi aivan liian vähän voileipiä. Kokonaishyvinvoinnin näkökulmasta voileipiä pitäisi haaskata enemmän. Leipien “haaskaamisen” lopettaminen itse asiassa tuhoaa hyvinvointia ja jos mikä on todellista haaskuuta.

Tarinassa on yleinen opetus. Kaikki haaskuulta näyttävä ei oikeasti ole pahaa. Kenenkään mielestä ei ole haaskuuta se, että palomiehet joutuvat olemaan toimettomina silloin kuin mikään ei satu palamaan. Aivan yhtä hassua on tulkita ruoan poisheittäminen pahaksi haaskuuksi.

Kommentit (38)
  1. Huhhuh! Olipas idioottimainen kirjoitus. Ruokahävikki annetaan ihmisille joilla ei ole rahaa sitä ostaa. Kaupat eivät menetä mitään siinä, että hävikki jaetaan köyhille. Haloo!

    1. Tämä ei ole aivan niinkään. Jos hävikki jaetaan köyhille "köyhien" määrä kasvaa sillä osa asiakkaista valitsee ilmaisjaon sen sijaan että maksaa ruoasta kassalla. Tämä vähentää kaupan myyntiä. Tärkein vasta-argumentti ovat mielestäni ulkoisvaikutukset eli maapallon resurssien haaskaaminen.

  2. Kalle Karppinen
    15.5.2015, 17:20

    Hmm…

    Oliskohan haaskuun vastustamisessa kuitenkin mikrotaloustieteen kannalta kyse vaikkapa siitä, että ruoan tuotanto aiheuttaa negatiivisia ulkoisvaikutuksia (mm. ilmastonmuutos, vesistöjen rehevöityminen, joidenkin mielestä myös eläinten hyvinvointi, yms), joiden kustannuksia tuottaja ei joudu (täysimääräisesti) maksamaan, ja siten optimoidessaan omaa tulostaan tuottaa enemmän kuin on yhteiskunnan kannalta optimaalista. Jos oletetaan että ulkoisvaikutusten sisäistäminen hiiliverolla tms maksuilla ei ole vielä poliittisesti nykypäivää, voi haaskausmaksu auttaa markkinaa hakeutumaan yhteiskunnan kannalta tehokkaampaan optimiin.

    Toinen näkökulma haaskuun vastustamiseen on, että voisi toivoa ruokakauppiaan pystyvän segmentoimaan asiakkaitaan paremmin, eli esimerkiksi myymään suurimman osan täyteen hintaan, ulkonäöllisesti huonot kappaleet vähän halvemmalla sotkettuna johonkin valmisruokaan, viimeistä myyntipäivää lähestyvät selkeällä alennuksella, ja viimeiset ylijäämät puoli-ilmaiseksi vaikka köyhien ruoka-apuun. Kauppiaan tulos paranee ja yhteiskunnallinen hyöty kasvaa. Teoriassa toki kauppias olisi jo tehnyt tuon segmentoinnin, jos se olisi kannattavaa, mutta epäilen että käytäntö ei ole ihan samalla sivulla.

    1. Segmentointi on vain toinen nimitys hintadiskriminaatiolle. Jos myyjä pystyy täydelliseen hintadiskriminointiin, lopputulema on tyypillisesti tehokas, mutta kuluttajille ei jää kuluttajaylijäämää lainkaan; kukin maksaa tuotteesta juuri sen verran kuin sitä arvostaa. Suurin osa taloustieteilijöistä, jotka sentään arvostavat tehokkuutta, ei pidä tällaista tulemaa erityisen toivottavana.

      klaus kultti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *