Friedmanista, Kantolasta, talouspuheesta ja talouspuhepuhetta puhuvista talouspuhetutkijoista

Sitra julkaisi äskettäin viestinnän tutkija Anu Kantolan kirjoittaman muistion Suomen talouspolitiikasta. On mahdollista, joskaan ei todennäköistä, että palaamme tähän muistioon tarkemmin myöhemmin. Mutta muistio herätti heti tuoreeltaan mielenkiintoisen keskustelun, kun Tommi Uschanov kirjoitti siitä Helsingin Sanomien kolumnissaan.

Uschanov huomautti, että Kantola oli virheellisesti sanonut Milton Friedmanin toimineen vahvan markan politiikan innoittajana. Friedman kannatti kiinteiden sijasta kelluvia valuuttakursseja. Kantola vastasi Uschanoville HS:n mielipidesivuilla.

Kantolan vastaus on jälleen yksi varoittava esimerkki yleistyneestä ns. talouspuhetutkimuksesta. Siinä talouspolitiikkaa analysoidaan puheen tai viestinnän tutkimuksen näkökulmasta ilman että sisältöä ymmärretään kunnolla. Asiaa on käsitelty aiemmin täällä, täällä ja täällä.

Seuraavassa kaksi suoraa sitaattia Kantolan vastauksesta.

”Monetarismi ei ollut vain oppi kelluvasta valuutasta. Monetarismin ytimenä oli valtioiden finanssi- ja valuuttapolitiikan suitsiminen ja rahapolitiikan vallan kasvattaminen. Sekä vakaa että kelluva valuutta saattoivat palvella tätä ideaa viemällä valtiolta valuuttapolitiikan mahdollisuuden”
—-
”Ja, toisin kuin Uschanov väittää, edes Friedman itse ei kannattanut vain kelluvia valuuttoja. Monet taloustieteilijät, esimerkiksi Steve Hanke Johns Hopkinsin yliopistosta, ovat nostaneet esiin, että juuri se on yleinen väärinkäsitys. Friedman hyväksyi myös kiinteän valuutan, joka vei valtiolta mahdollisuuden valuuttapolitiikkaan.”

Kantola ilmeisesti viittaa tähän Cato-instituutin sivuilla olevaan Steve Hanken kirjoitukseen. (Harvoin muuten näkee suomalaisten viestinnän tutkijoiden siteeraavan Cato-instituutin tuotoksia, mikä hupaisana yksityiskohtana mainittakoon.)

Kantola ei ole tainnut ihan ymmärtää lukemaansa. Hän väittää, että kiinteä valuuttakurssi vie valtiolta valuuttakurssipolitiikan mahdollisuuden. Mutta valuuttakurssipolitiikka on määritelmällisesti valuutan arvoon vaikuttamista. Valuuttakurssin pitäminen kiinteästi halutulla tasolla on varmaankin historiallisesti yleisin valuuttakurssipolitiikan muoto.

Kantola sanoo siis tiivistettynä, että tavanomaisimman valuuttakurssipolitiikan harjoittaminen vie valtiolta mahdollisuuden harjoittaa valuuttakurssipolitiikkaa. Yhtä järkevää olisi sanoa, että vuokrasääntely vie valtiolta mahdollisuuden säännellä vuokria.

Toinen Kantolan väite on, että vakaa valuuttakurssi palvelee Friedmanin tavoittelemaa rahapolitiikan korostamista finanssi- ja valuuttapolitiikan kustannuksella. Kantolan siteeraama Hanke todella kertoo, että Friedmanille kelpasi myös kiinteä valuuttakurssi. Friedmanin mukaan tämän hintana on kuitenkin se, ettei rahapolitiikkaa voida harjoittaa lainkaan.

Friedman tunnisti kaksi järkevää politiikkayhdistelmää. Ensimmäinen on kelluva valuuttakurssi ja mahdollisuus harjoittaa rahapolitiikkaa. Toinen vaihtoehto on kiinteä valuuttakurssi, eikä lainkaan rahapolitiikkaa.

Asiat ovat siis täsmälleen päinvastoin kuin Kantola väittää. Kantola sanoo, että Friedmanin mukaan kiinteä kurssi vie mahdollisuuden valuuttakurssipolitiikalta ja korostaa rahapolitiikkaa. Todellisuudessa friedmanilainen kiinteä kurssi tarkoittaa, että harjoitetaan vain ja ainoastaan valuuttapolitiikkaa eikä lainkaan rahapolitiikkaa.

Palataan vielä noihin kahteen Friedmanin mukaan mielekkääseen politiikkayhdistelmään. Hanke siis toteaa, että Friedman piti järkevänä kahta ”ääripäätä”: kelluvia kursseja, jotka sopeutuvat rahapolitiikkaan tai kiinteitä kursseja, joihin rahan määrä sopeutuu. Jälkimmäisessä kiinteän kurssin tapauksessa rahapolitiikka on ”autopilotilla”, eikä aktiivista rahapolitiikkaa harjoiteta.

Mutta Friedman ei pitänyt järkevänä sekasysteemejä, joissa valtio yrittää samanaikaisesti harjoittaa valuutan arvoon vaikuttavaa valuuttakurssipolitiikkaa ja rahan määrään tai korkoon vaikuttavaa rahapolitiikkaa. Vahvan markan politiikka oli kuitenkin juuri tällaista. Jos Friedman oli tämän politiikan innoittajana, silloin Friedmania oli luettu Kantolan tyyliin, eli huolimattomasti.

Kantolan vastine on siis jokseenkin surullista luettavaa. Paitsi ettei siinä vastata Tommi Uschanovin osuvaan kritiikkiin, näyttää siltä että taloudelliset peruskäsitteet ovat Kantolalle epäselviä.

Asia on surullinen myös toisella tavalla. Talouspuhetutkimus kääntää usein keskustelun siihen mitä joku ammoin kuollut hieno ihminen todella sanoi tai ei sanonut. Kiinnostavin talouskeskustelu keskittyy kuitenkin uuteen tutkimukseen ja sitä käydään elävien ihmisten kesken. Juuri sellaista keskustelua kiistelty Friedman itsekin kävi aikoinaan.

Voitontavoittelu ei tee yksityisestä sote-tuotannosta julkista kalliimpaa

Sote-uudistuksen yhteydessä kuulee jatkuvasti väitettävän, että yksityisesti tuotettu palvelu on välttämättä kalliimpi kuin julkisesti. Tämä johtuu kuulemma siitä, että yksityisen palvelun on tuotettava voittoa, mutta julkisen ei. Julkisen palvelutuottajan on maksettava vain kustannukset, mutta yksityisen on lisättävä päälle vielä voitto. Ajatus kuulostaa kenties ensi alkuun järkevältä, mutta se on silti väärä1.

Tarkastellaan asiaa esimerkkikunta Asiattomalan näkokulmasta. Asiattomala voi joko tuottaa terveyskeskuspalvelun itse tai ostaa sen yksityiseltä palvelutuottaja Kimalaiselta. Kimalainen on voittoa tavoitteleva pörssiyritys. Sen pitää tuottaa omistajilleen sama tuotto kuin pörssiyritysten yleensä, tai kukaan ei sijoita siihen. Sanotaan nyt, että tuo tuotto on vaikka sitten 10 %, eikä puhuta mistään riskistä tai eräistä muista tärkeistä asioista, jotka eivät kuulu tähän.

Nyt julkisen tuotannon halpuuden puolestapuhujien logiikka menee suurin piirtein näin. Jos Asiattomala tuottaa itse terveyskeskuspalvelut, se tai pikemminkin kuntalaiset joutuvat maksamaan vain palvelun kustannukset, kuten palkat, vuokrat ja niin edelleen. Sanotaan että näiden summa on vaikka miljoona euroa. Jos kunta ostaa palvelut Kimalaiselta, sen täytyy saada näiden kustannuksen lisäksi miljoonalle vielä tuo 10 % tuotto. Kimalaisen hinta on siis 1 100 000.

Mutta mietitään asiaa vähän pidemmälle. Mitkä ovat itse tuotettujen terveyspalvelujen todelliset kustannukset Asiattomalalle? Jos kunta ei perustaisi terveyskeskusta, se voisi käyttää miljoona euroa johonkin muuhun. Esimerkiksi sijoittaa ne kuntalaisten puolesta Kimalaiseen tai muihin pörssiyhtiöihin. Tai jättää ne kuntalaisten taskuun näiden itse sijoitettavaksi. Tällöin kunta tai kuntalaiset saisivat rahoille 10 % tuoton. Tuotto menetetään, kun rahat sijoitetaan pörssin asemesta terveyskeskukseen. Toisin sanoen kunnalle terveyskeskuspalveluiden tuotannosta tuleva kokonaiskustannus on miljoona euroa ynnä varojen menetetty tuotto 100 000 euroa.

Kustannus on täsmälleen sama kuin Kimalaiselle maksettu hinta.

Kun kustannukset lasketaan oikein, yksityinen ja julkinen palvelutuotanto eivät eroa kustannuksiltaan toisistaan voittomarginaalin vuoksi. Myös kunta joutuu maksamaan sijoitettujen rahojen tuoton menetettyinä tuloina. Kustannukset voivat erota muista syistä, tehokkuuserojen tai erilaisten kannustimien vuoksi. Joskus viranomaistyö voi olla tehokkaampaa, toisinaan taas yksityinen tuotanto. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä voitontavoittelun kanssa.

1 Kirjoituksen aihe on ollut Asiattoman toimituksessa pinnalla jo pitkään. Sitä on käsitelty aiemmin luonnoksissa jotka eivät päätyneet julkaistavaksi asti. Kyllä, meillä on karsintaa. Siksi julkaisemme tämän täysin poikkeuksellisesti kummankin katsastajan yhteispostauksena.