Alempien pörssikurssien puolesta!

Keskustelu talouspolitiikasta käy kuumana ja paremman sanan puutteessa aika monipuolisena. Yksi yllättävä käänne on ollut keskustelu liian suurista osingoista. Erityisesti työntekijäjärjestöt ovat puhuneet osinkojen määrän alentamisesta monessa yhteydessä, ainakin STTK , Ammattiliitto Pro ja SAK ovat keskustelleet asiasta. Osingot olivat esillä myös työntekijöiden mielenosoituksessa, samoin kuin hiljattain Ylen Ykkösaamussa, jossa toimittaja kyseli niistä Suomen pankin pääjohtajalta. Haastattelusta itsestään puolestaan keskusteltiin kiivaasti sosiaalisessa mediassa.

Taustalla on katkeruus siitä, että jotkut yritykset ovat irtisanoneet työntekijöitä samaan aikaan kun ne ovat jakaneet suuria osinkoja. Ajatuksena tuntuu olevan, että jos pörssiyritykset eivät maksa osinkoja, niin rikkaat omistajat rikastuvat vähän vähemmän ja työpaikkoja on vastaavasti enemmän.

Tässä ei ole hirveästi järkeä. Osingonjako on vain omistajien omaisuuslajin muuttamista, eikä vaikuta omaisuuden suuruuteen.

Ajatellaan nyt vaikka Asiattoman toimituksen kaljakaveria Riitta Rikasta. Riitta omistaa pörssiyhtiö Rahakone Oyj:stä yhden prosentin. Yhtiön markkina-arvo on 100 miljoonaa, joten Riitan omistuksen arvo on miljoona euroa. Onnentyttö tuo Riitta, eikä silti ikinä tarjoa.

Yhtiöllä on sitä paitsi ollut hyvä vuosi. Vielä vuosi sitten sen markkina-arvo oli vain 80 miljoonaa. Riitan omistuksen arvo on siis noussut 200 000 euroa vuoden aikana. Kuten sanottua, Riitta on onnentyttö.

Menestyksen vuoksi yhtiö harkitsi 10 miljoonan suuruisten osinkojen jakamista. Riitan osuus osinkopotista olisi ollut yksi prosentti, eli 100 000 euroa.

Mutta kielteisen julkisuuden vuoksi Rahakone Oyj päättikin olla maksamatta osinkoa. Ovatko Riitta ja muut rikkaat tämän vuoksi jotenkin köyhempiä tai siirtyykö varallisuutta heiltä joillekin muille? Eivät ja ei.

Rahakone Oyj:n markkina-arvo koostuu kaikesta yhtiön omistamasta varallisuudesta ja tietysti ennen kaikkea sen tulevien voittojen odotetusta arvosta. Jos yhtiön varallisuuden arvo muuttuu, yhtiön arvo muuttuu saman verran. Tämän ymmärtäminen ei vaadi kovin hienostunutta talousajattelua. Jos myyt asunnon kanssa 30 000 euron autotallin, myyntihinta on 30 000 euroa korkeampi kuin ilman autotallia.

Samoin jos yhtiö maksaa ulos osinkoja 10 miljoonaa, sillä on 10 miljoonaa vähemmän varallisuutta. Näin ollen sen markkina-arvo on 10 miljoonaa alempi kuin se ilman osingonmaksua olisi ollut. Toisin sanoen jos Rahakone Oyj olisi maksanut osinkoa, sen arvo olisi ollut osingon irtoamisen jälkeen nykyisen 100 miljoonan asemesta 90 miljoonaa. Riitan potin arvo olisi ollut miljoonan sijasta 900 000 ja arvonnousu siis vain 100 000 euroa.

Yhtiön menestys on siis ilman osinkoja rikastuttanut Riittaa 200 000 eurolla osakkeen arvonnousun vuoksi. Osingonjako olisi puolestaan tarkoittanut, että Riitta olisi saanut 100 000 euroa osinkona ja vai 100 000 euroa osakkeiden arvonnousuna, yhteensä tuo sama 200 000. Summa ei muutu osingonjaon peruuttamisen vuoksi, vain omaisuuslaji muuttuu.

Riitan ja muiden rikkaiden kannalta on siis ihan sama, jakaako Rahakone Oyj osinkoa vai ei. Riitta rikastuu ihan yhtä paljon osingosta riippumatta. Jos Riitta haluaa osingon suuruisen rahan käteisenä, hän voi myydä sopivan määrän osakkeita. Jos ei, hän voi jättää myymättä.

Verotus tietysti monimutkaistaa äskeistä jonkin verran. Osingonmaksusta joutuu maksamaan verot heti, toisin kuin arvonnoususta. Osinkojen ja luovutusvoittojen verotus on vähän erilaista. Mutta mikään tästä ei vaikuta olennaisesti johtopäätökseen. Osingon jakaminen on tapa muuttaa omistajien varallisuuslajia, ei varallisuuden määrää.

Siksi osingonmaksusta valittamisessa ei ole järkeä. Ilmeisesti osinkokriitikkojen ajatus on, että pörssiyritysten pitäisi siirtää omistajien varallisuutta työntekijöille pitämällä palkkalistoilla kannattamattomia työntekijöitä. Toinen ajatus on se, että osingonjaon sijasta varat pitäisi käyttää isänmaallisesti investointeihin.

Mutta kuten nähtiin, osingonjaon vähentäminen ei mitenkään vaikuta omistajien varallisuuteen. Siksi se ei vaikuta työllistämisen tai investointien kannustimiinkaan. Jos jakamattomille osinkorahoille ei ole järkevää investointikohdetta yhtiön sisällä, yhtiö voi sijoittaa ne rahoitusmarkkinoille yhtä hyvin kuin Riitta itsekin.

On siis ihan sama tapahtuuko omistajien rikastuminen osinkojen vai osakkeen arvonnousun kautta. Jos todella ollaan sitä mieltä, että omistajien pitäisi nipistää omasta varallisuudestaan isänmaallisten tarkoitusten hyväksi, ei voida tuijottaa pelkkää osingonmaksua. Huomio täytyy kiinnittää yhtä hyvin yhtiön osakkeen arvonnousun kautta tapahtuvaan voitonjakoon.

Näin ollen liiallisia osinkoja kritisoivien tahojen täytyy alkaa myös vahtia pörssikursseja. Yhtiön osakekurssin nousu on ihan yhtä hyvä todiste omistajien rikastumisesta työntekijöiden kustannuksella kuin osingonjakokin. Menestyminen pörssissä on yhtä epäisänmaallista kuin osinkojen jakaminen. Pörssikurssin romahtaminen puolestaan voi hyvinkin olla merkki omistajien poikkeuksellisesta isänmaallisuudesta. Jäämme odottamaan tätä keskustelua.

Marimekon toppatakit

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla kerrotaan uudesta Marimekon historiaa käsittelevästä kirjasta. Kirjan on kirjoittanut joukko nuoria tutkivia journalisteja.
Yksi kirjan suurista paljastuksista on, että Marimekko väittää ottavansa yhteiskuntavastuun tosissaan, mutta sen kiinalaisen tehtaan työolot ovatkin surkeat. Tehtaassa tehdään työtä toppatakit päällä, koska siellä on niin kylmä. Tämän paljastaminen on ehkä joidenkin mielestä ansiokasta journalismia, mutta se ei kerro oikeastaan yhtään mitään oikeasti tärkeistä asioista.
Kenellekään ei ole uutinen, että köyhissä maissa on surkeat palkat ja työolot. Uutinen ei myöskään ole se, että köyhissä maissa myös monikansallisten yritysten tarjoamat työolot ja palkat ovat surkeita, jos niitä verrataan rikkaisiin maihin.
Todellinen uutinen ainakin suomalaisen median kuluttajalle olisi se, että Marimekon kaltaiset yritykset tarjoavat työntekijöilleen paremman elintason, kuin heillä olisi ilman Marimekon tehdasta. Todellinen uutinen olisi kertoa, miten huonosti Marimekon työtekijöillä menisi, jos Marimekko ei työllistäisi heitä.
Koska nuoret journalismin toivot eivät asiaa pohdi, jää asian analysointi Asiattoman kontolle. Mitä tapahtuisi, jos Marimekko ja muut monikansalliset yritykset sulkisivat tehtaansa köyhissä maissa?
Tehtaiden sulkemisen myötä työntekijöiltä suljetaan pois mahdollisuus, jonka he ovat vapaaehtoisesti valinneet. Kyllä, vapaaehtoisesti. Työntekijöiden vaihtoehdot ovat niin huonot, että toppatakki päällä tehtävä tehdastyö on heille kaikkia muita vaihtoehtoja parempi. Työntekijöiden todellinen ongelma on köyhyys, eikä tehtaiden sulkeminen ratkaise sitä mitenkään. Päinvastoin, tehtaiden sulkeminen tuomitsisi yhä useamman syvempään köyhyyteen.
Entä jos vain nostetaankin työntekijöiden palkkoja tai parannetaan työoloja?
On periaatteessa helppoa säätää laki, joka kieltää matalapalkkaiset työt tai huonot työolot. On kuitenkin mahdotonta säätää lakia, joka pakottaa yritykset tarjoamaan työtä näissä olosuhteissa. Monet hyvää tarkoittavat säännöt johtavat nimenomaan työpaikkojen katoamiseen nostamalla työllistämisen kustannuksia. Minimipalkkojen korotukset ja paremmat työolot ehkä auttavat osaa työntekijöistä, mutta vievät työpaikat kaikkein köyhimmiltä.
On myös ymmärrettävä, että työolojen parantaminen esimerkiksi lainsäädännön avulla ei välttämättä paranna työntekijöiden asemaa. Tämä johtuu siitä, että työpaikan houkuttelevuus riippuu paitsi palkasta myös työoloista. Jos yritykset pakotetaan tarjoamaan paremmat työolot, voivat ne alentaa palkkoja täsmälleen niin paljon, että työntekijöiden hyvinvointi ei muutu. Työntekijöiden kannalta on yhdentekevää, saavatko he hyvät työolot huonolla palkalla vai huonot työolot hyvällä palkalla. (Työsuojelua muuten tarkasteltiin Asiattoman aiemmassa kirjoituksessa yksityiskohtaisemmin.)

Hesarin jutun (ja ilmeisesti myös kirjan, jota Asiaton ei ole lukenut) ongelma on yleinen suomalaisessa mediassa. Lukijoille kerrotaan vain tarinan yksi puoli eli tässä tapauksessa työntekijöiden kehnot palkat ja työolot. Analyysi jätetään siis täysin kesken.

Maailmassa esiintyvä köyhyys on tietenkin kammottavaa. Jopa niin kammottavaa, että sitä on vaikea edes ajatella saati tarkastella analyyttisesti. Jos kuitenkin on huolestunut maailman köyhimmistä, on pakko. Tai Paul Krugmanin sanoin: se on moraalinen velvollisuus.