Palkka-ale: Kaisa Kuponginleikkaaja ja Tiina Toimari

Johtajien vapaaehtoinen palkanalennus on herättänyt runsaasti keskustelua. Keskustelua ei ole luonnehtinut ainakaan taloustieteellinen analyysi. Yleisradion aamu-tv:ssäkin asiasta jutteli  mediatutkijasta, entisestä poliitikosta ja lukijoillemme aiemmin tutusta ”taloustutkijasta” koostuva porukka. Yhtään ekonomistia ei ollut kutsuttu. 

On vaikea sanoa tarkasti, kuinka johtajien vapaaehtoinen palkanalennus vaikuttaisi. Mutta tarkastellaan asian yhtä kiinnostavaa puolta esimerkin avulla.
Kaisa Kuponginleikkaaja on todella rikas. Hän omistaa makkaratehtaan, jossa voidaan valmistaa valtavasti makkaraa. Kaisa ei halua johtaa tehtaan päivittäistä toimintaa, vaan palkkaa toimitusjohtajan.
Kaisa rekrytoi toimitusjohtajaksi Tiina Toimarin. Tiina on hyvin palkattu. Sanokaamme että Tiina saa palkkaa 500 000 euroa vuodessa. Kaisa kerta kaikkiaan tarvitsee pätevän toimitusjohtajan, ja joutuu palkkaamaan Tiinan, olipa hinta kuinka suolainen tahansa. Tiina siis on myös aika hyvin toimeentuleva. Hän ei luonnollisesti ole kuitenkaan läheskään yhtä rikas kuin Kaisa, jonka renki hän on.
Kaisa ja Tiina joutuvat nyt miettimään, kuinka paljon makkaraa pitää tuottaa ja millä hinnalla myydä. Yhden makkaran tuottaminen maksaa euron. Jos makkaran hinnan nostaa kovin korkeaksi, kustakin makkarasta saa paljon rahaa. Mutta makkaraa menee kaupaksi vähän ja voitot ovat pienet.
Jos makkaran hinnan laskee lähelle euroa, sitä menee kaupaksi paljon, mutta kustakin makkarasta saa hyvin vähän rahaa. Voitot ovat tässäkin tapauksessa pienet.
Aikansa pohdittuaan Kaisa ja Tiina löytävät oikean hinnan. Se löytyy jostakin äskeisten tapausten välistä. Tällä hinnalla makkaraa menee kaupaksi aika paljon, ja jokaisesta makkarasta saa hyvän katteen. Hinta on paras mahdollinen siinä mielessä, että sillä puristetaan tehtaasta suurin mahdollinen voitto.
Tiina saa voitoista 500 000 euroa ja loppu menee Kaisalle osinkoina ja osakkeiden arvonnousuna.
Hauskanpito ei kuitenkaan jatku ikuisesti. Johtajien palkanalennustalkoot alkavat. Kaikkien johtajien on yleisen mielipiteen vuoksi alennettava palkkojaan 5 %. Tiinan kohdalla alennus on 25 000 euroa vuodessa. Tiinaa luonnollisesti harmittaa. Tuo 25 000 on hänen vuotuisen Havaijille suuntautuvan golf- ja luau-matkansa hinta. Matka jää siis väliin tänä vuonna.
Mutta kuinka Tiinan palkanalennus vaikuttaa makkarantuotantoon? Ei mitenkään. Makkaran hinnoittelua koskevassa laskelmassa ei ollut mukana Tiinan palkkaa ollenkaan. Tiinan palkka ei vaikuta makkaran hinnoitteluun eikä tuotantoon lainkaan. Suurimman mahdollisen voiton tuottava hinta ei riipu Tiinan palkasta.
Tehtaassa tehdään ihan yhtä paljon makkaraa ja sitä myydään ihan samalla hinnalla. Makkaranostajat eivät siis edes huomaa mitään tapahtuneen. Luonnollisesti myös tehtaan tuottama voitto on edelleen sama.
Ainoa mihin palkanalennus vaikuttaa, on voitonjako. Tiina saa voitosta 25 000 euroa vähemmän ja Kaisa vastaavasti 25 000 enemmän. Tiinan sijasta Havaijille possujuhliin lähteekin häntä vielä huomattavasti rikkaampi Kaisa. Tiinan palkanalennus on lisännyt taloudellista epätasa-arvoa, koska 25 000 euroa varallisuutta on siirtynyt rikkaalta Tiinalta vielä rikkaammalle Kaisalle. 
Tietysti jos makkaratehtaan omistaa Kaisan sijasta pörssiyhtiö, Tiinan palkanalennuksen vaikutus tulonjakoon on erilainen. Tulonsiirto on tässä tapauksessa Tiinalta osakkeenomistajille, joista suuri osa on Tiinaa köyhempiä. Jos yksi omistajista on eläkeyhtiö, niin tulonsiirron saavat eläkeläiset. 
Pörssisijoittajat eivät kuitenkaan ole erityisen köyhiä ja eläkeyhtiöidenkin kautta eniten hyötyvät ne joiden eläkkeet ovat suurimmat. Tässä hajautetun omistamisenkaan tapauksessa siis palkka-ale ei hyödytä mitenkään huono-osaisia.
Tarinan tärkein opetus on kuitenkin se, että ihmiskunta ei kokonaisuutena ole yhtään rikkaampi Tiinan palkanalennuksen vuoksi. Yhtä ainutta uutta makkaraa ei synny maailmaan Tiinan uhrauksen seurauksena.

Talouspuhepuhe

Helsingin Sanomissa haastateltiin vähän aikaa sitten kahta mediatutkijaa. Mediatutkijat pöyristelivät sitä, että taloustieteen professori oli HSTV:ssä sanonut taloustieteilijöiden olevan riippumattomia. Keskustelu on osa muodissa olevaa puhetta ”talouspuheesta”, jota kaiketi täytyy kutsua talouspuhepuheeksi.

Tutkijat sanoivat, että on mahdotonta että kukaan ihmistieteiden parissa työskentelevä olisi neutraali. Mediatutkijoiden mielestä kaikkeen tutkimukseen sisältyy arvovalintoja. He ovat tietenkin oikeassa. Kaikilla on arvonsa ja uskomuksensa. Ne vaikuttavat siihen mitä kukin tutkii ja sanoo. Kaikilla on myös omat yksityiset intressinsä, ja totuudessa pysyminen on vaikeaa jos oma etu kannustaa valehtelemaan.

Taloustieteilijät tietävät tämän ja ovat ottaneet asian vakavasti. Päivittelyn sijasta taloustiede onkin yrittänyt mallintaa asiaa ja tutkia, mitä siitä seuraa. Tämä tutkimus on ollut niin moninaista ja vaikuttanut niin laajasti koko tieteeseen, että sitä on jokseenkin mahdotonta vetää yhteen parissa kappaleessa.

Yksi paikka aloittaa on esimerkiksi subjektiivisen todennäköisyyden teoria. Klassista tämän alan kamaa on myös Robert Aumannin teoreema siitä, onko mahdollista olla samaa mieltä siitä, että ollaan eri mieltä. Tulos käsittelee tilannetta, jossa kaikkien priorit eli karkeasti ennakkokäsitykset maailman menosta ovat samoja. Yhteisten priorien järkevyys on sekin asia, josta on keskusteltu taloustieteessä. Jos se ei pidä paikkaansa, kaksi rationaalista totuuteen pyrkivää päätöksentekijää voi päätyä saman informaation perusteella erilaisiin johtopäätöksiin.

Äskeiset jutut siis käsittelevät suurin piirtein sitä, miten informaatiota käsitellään rationaalisesti. Oma kysymyksensä on se, milloin ihmisillä on kannustin paljastaa totuudenmukaisesti mitä ajattelevat. Yksi esimerkki tästä on ns. cheap talk, miksi ihmiset joskus puhuvat totta vaikka ei ole pakko.

Yksi merkittävä taloustieteessä tarkasteltu ongelma koskee sitä, miten hyviä asioita voidaan jakaa tehokkaasti tilanteessa, jossa ihmisillä on kannustin valehdella omista tarpeistaan ja mieltymyksistään. Yksi kiinnostava ratkaisu on Vickrey-Groves-Clarke -päätöksentekomekanismi. Vickrey-Groves-Clarke -tulos kertoo, että varsin monenlaisia jako-ongelmia voidaan ratkaista tehokkaasti sopivan päätöksentekojärjestelmän avulla, vieläpä sellaisen, jossa kaikkien osallistujien kannattaa puhua totta.  

Taloustieteilijät ovat myös perinteisesti suhtautuneet hyvin kielteisesti haastattelututkimuksiin juuri siitä syystä, että kenelläkään ei ole erityisen hyviä kannustimia puhua niissä totta. Tutkimus on keskittynyt ihmisten tekemiin valintoihin puheiden asemesta, koska valintojen seurausten kanssa pitää elää. Valinnat puhuvat rehellisempää kieltä kuin sanat. Asenne on ehkä vähän muuttunut viime aikoina.

Suomessa arvovalintojen vaikutuksesta tutkimukseen on puhunut Markus Jäntti. Hän muistuttaa, että tilastollisen tunnusluvun valinta riippuu arvioijan tappiofunktiosta. Vaikka tämä liian usein unohtuukin, on sekin ihan ekonometrian oppikirjan peruskamaa.

Ylläolevan tylsän ja todella epätäydellisen luettelon tarkoitus on perustella ensimmäistä tämän kirjoituksen viestiä. Se, että ihmiset eivät ole arvovapaita ja että heidän uskomuksensa poikkeavat toisistaan, ei ole voivottelun paikka tai syy antautua hällä väliä -meiningin valtaan. Päinvastoin, arvojen ja uskomusten olemassaolo on syy ajatella ja mallintaa niitä huolellisesti. Se on syy ottaa nämä asiat huomioon yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehtäessä ja tietysti myös tieteellistä näyttöä tai asiantuntijoiden mielipiteitä arvioidessa.

Ihmisten itsekkäiden intressien olemassaolo on puolestaan syy yrittää löytää päätöksentekomekanismeja, jotka toimivat hyvin ihmisten itsekkäistä pyrinnöistä huolimatta.

Mediatutkijat korostavat myös luonnontieteiden ja ihmistieteiden eroja. Asiattoman toimitus ei jaksa nyt käydä ties kuinka monetta kertaa keskustelua siitä, miten keinotekoinen tämä erottelu on. Hyväksytään siis nyt vain ajatus, että taloustieteen ja politiikan läheinen yhteys aikaansaa sen, että taloustieteilijöiden uskomukset, preferenssit ja omaneduntavoittelu vaikuttavat erityisen suurella todennäköisyydellä näiden esittämiin tuloksiin ja suosituksiin.

Tarkoittaako tämä sitä, että on syytä alentaa taloustieteellisen tutkimuksen arviointistandardeja verrattuna luonnontieteisiin? Ei, standardien pitää päinvastoin olla tiukemmat. Tämä on kirjoituksen toinen viesti. Taloustieteen tutkimusmenetelmiä, aineistoja ja teorianmuodostusta pitää tarkastella poikkeuksellisen ankarasti, koska koko ajan kalvaa epäilys arvovalinnoista tai tahallisesta sumuttamisesta. Jokaiselta talouspoliittisen suosituksen antajalta pitää aina kysyä, mihin tutkimuksiin ja tuloksiin suositus perustuu.

Jokaista suosittelijaa, jolla ei ole tarjota omista tai muiden tutkimuksista koostuvaa lähdeluetteloa, täytyy lähtökohtaisesti pitää huruakkana tai -ukkona, riippumatta siitä kuinka hieno ihminen on kysymyksessä. Jos lähdeluettelossa olevat tutkimukset eivät nauti tiedeyhteisössä yleistä hyväksyntää, niin suosituksille ei pidä antaa painoarvoa. ”Tutkimukset”, joihin uskoo vain pieni sisäänpäin kääntynyt klikki, eivät ole ”eri koulukuntaa”, vaan roskaa.

Samoin jos suositukset eivät perustu päättelyyn, jonka jokainen asiantuntija voi toistaa saman aineiston avulla, kysymys on hörhöilystä. Tämä sulkee pois esimerkiksi ”historiallis-institutionaaliset” menetelmät, joissa tuijotetaan yhtä tilastoa ja arvataan jotain.

Arvojen, intressien ja uskomusten olemassaolo ei siis ole syy voivotella tai alentaa standardeja. Se on syy tutkia näitä asioita ja korottaa standardeja. Se ei myöskään ole syy laventaa asiantuntemuksen määritelmää, vaan tiukentaa sitä.