Chez Liisa ja lakimies Leena

Liisa aikoo perustaa fine dining -ravintolan, Chez Liisan. Projekti on vaativa. Liisan kaikki aika menee ravintolatilaa remontoidessa, kalusteita hankkiessa ja henkilökuntaa rekrytoidessa. Liisa ei siis voi olla samaan aikaan muissa töissä. Hän on irtisanoutunut aikaisemmasta työstään apulaiskeittiömestarina, eikä hänellä siis ole juurikaan tuloja. Liisa joutuu elämään ravintolan perustamista varten ottamallaan suurehkolla lainalla. Elämä ilman tuloja on vaatimatonta.

Ravintolan perustaminen ja alkuun saattaminen kestää joitakin vuosia. Tämän jälkeen Liisa laskee ansaitsevansa joka kuukausi 3000 euroa enemmän kuin aikaisemmin. Lisäksi hänestä tulee arvostettu ravintoloitsija. Näistä syistä ravintolaprojekti on Liisan mielestä enemmän kuin kannattava.

Esitetään seuraavaksi muutama älyttömältä kuulostava kysymys. Onko Liisa köyhä tai ”syvästi pienituloinen”? Pitäisikö Liisan alhaisten tulojensa vuoksi saada ravintolan alkutaipaleen ajaksi merkittäviä julkisia tulonsiirtoja, vaikka hänestä tulee ravintolan valmistuttua rikas? Onko väärin, että Liisa joutuu ottamaan lainaa ravintolan perustamista varten? Pitäisikö valtion peräti antaa ravintola Liisalle ilmaiseksi?

Suurin osa järkevistä ihmisistä vastaa kieltävästi kaikkiin näihin kysymyksiin. Liisa ei ole köyhä, vaan hän investoi ravintolaan, joka tekee hänet rikkaaksi. Alhainen tulotaso johtuu siitä, että Liisa ei voi samaan aikaan olla muualla töissä. Osa ravintolainvestoinnista muodostuu hänen ravintolaprojektiinsa käyttämästään työajasta.

Ei tietenkään ole väärin, että Liisa joutuu lainaamaan rahaa hankkiakseen jotain, jonka avulla hän myöhemmin rikastuu. Lainaaminen investointeja vartenhan juuri on pääomamarkkinoiden olemassaolon syy. Tietenkään ravintolaa ei pidä antaa Liisalle ilmaiseksi. Ravintolan perustamisessa on järkeä vain, jos se tuottaa niin hyvin, että sitä varten tehdyt rahalliset ja muut uhraukset kannattavat.

Jostain syystä tämä järki kaikkoaa, kun ravintolainvestoinnin asemesta on kysymys yliopistotutkinnosta. Lehdissä on viime aikoina pöyristelty, miten opiskelijat ovat ”kaikkein pienituloisimpia” tai että ”nuoruus on köyhyyden aikaa”. Vaalien alla monet politiikot ovat tehneet ”koulutuslupauksia”, joissa luvataan, että yliopistokoulutus säilyy maksuttomana.

Mutta yliopistotutkinnon hankkiminen on samanlainen asia kuin Liisan ravintolaprojekti. Liisan ystävän Leenan opiskelu yliopistossa on yhtä lailla investointia pääomaan, joka tekee Leenasta varakkaan. Leenan pienituloisuus johtuu siitä, että hän joutuu käyttämään aikansa opiskeluun samalla tavalla kuin Liisa ravintolan remontointiin.

Leena ei ole köyhä, kuten ei Liisakaan: kumpikin on valinnut vähäksi aikaa alhaisen tulotason saadakseen myöhemmin korkeamman. Liisa ei tarvitse merkittäviä tulonsiirtoja, koska hän on vain väliaikaisesti pienituloinen. On täysin luonnollista, että Liisa ottaa lainaa investointiaan varten. Aivan samalla tavalla on luonnollista, että Leena lainaa rahaa omaa investointiaan varten.

Kaikki ovat sitä mieltä, että Liisan kannattaa perustaa ravintola vain jos se on uhratun ajan ja rahan arvoista. Aivan samoin Leenan kannattaa hankkia tutkinto vain, jos sen tuotolla voidaan kattaa tutkinnon kustannukset siihen uhrattu aika mukaanlukien.

Kukaan ei ole sitä mieltä, että Liisan pitäisi saada ilmaiseksi ravintola, joka tekee hänestä rikkaan. Samaa päättelyä tulee soveltaa Leenan tutkintoon, joka samalla tavalla tekee hänestä rikkaan.

Onnelliset

Perjantaina vietettiin YK:n lanseeraamaan onnellisuuden päivää. Helsingin Sanomissa oli juhlapäivän kunniaksi onnellisuutta käsittelevä juttu, joka sisälsi useita mielenkiintoisia näkökohtia. Jutussa mainitaan mm. pinttynyt väärinkäsitys siitä, että raha ei lisää onnellisuutta tietyn rajan jälkeen.  Väärinkäsitykseen voi tutustua  tarkemmin esimerkiksi tämän kirjoituksen ja siinä esiintyvien linkkien avulla.

Asiattoman mielestä jutun mielenkiintoisin osa koskee kuitenkin politiikkaa. Toimittaja nimittäin mainitsee, että onnelisuuden pitäisi olla yhteiskunnan ”kovin tavoite”. Olisiko tämä järkevää?

Onnellisuus on hyvin epäselvä käsite. Yleensä onnellisuutta mitatataan kyselytutkimuksilla, joissa kysymykset koskevat sitä, miten onnelliseksi tai  tyytyväiseksi ihmiset itse kokevat elämänsä. Selvyyden vuoksi tässä kirjoituksessa onnellisuus-sanaa käytetään kuvaamaan ihmisten vastauksia juuri tällaisiin kysymyksiin.

Asiaton suhtautuu terveellä varauksella siihen, mitä ihmiset sanovat. Olemme pikemminkin sitä mieltä, että parhaiten ihmisten mieltymyksistä ja tavoitteista oppii tarkastelemalla heidän valintojaan.

Jos onnellisuus todella on ihmisten lopullinen tavoite, täytyy sen näkyä ihmisten käyttäytymisessä. Ihmisten tulisi tehdä systemaattisesti sellaisia valintoja, jotka maksimoivat heidän onnellisuutensa. Jos ihmiset tekevät valintoja, jotka eivät maksimoi onnellisuutta, tai jos he ovat valmiita vähentämään onnellisuuttaan, jos saavat vastineeksi jotain muuta, onnellisuus ei voi olla heidän ainoa tavoitteensa.

Tuoreessa tutkimuksessa tarkasteltiin ihmisten asuinpaikkavalintoja ja kaupunkien välisiä eroja onnellisuudessa. Lyhykäisyydessään tutkimuksen idea on se, että alueellinen väestörakenne muodostuu pitkällä aikavälillä sellaiseksi, että kukaan ei pysty parantamaan asemaansa muuttamalla. Etenkin alueelliset erot asumiskustannuksissa ylläpitävät tätä alueellista väestörakennetta. Jos ihmiset välittävät vain onnellisuudestaan, alueellisia onnellisuuseroja ei pitäisi olla, koska ihmiset voivat vapaasti muuttaa onnellisemmille alueille.

Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että kyselyiden mukaan Yhdysvalloissa on selviä alueellisia onnellisuuseroja ja että nämä erot säilyvät, vaikka huomioidaan vastaajien taustatekijät, kuten ikä, tulot ja koulutus. Jos ihmiset maksimoivat onnellisuuttaan, heidän tulisi asua tai muuttaa niihin kaupunkeihin, joissa he omien sanojensa mukaan ovat onnellisimmillaan.

Asuinpaikan valinnan perusteella näyttää siis siltä, että ihmiset eivät systemaattisesti maksimoi onnellisuuttaan. Jonkin muun kuin onnellisuuden tavoittelun täytyy siis selittää ihmisten valinnat.

Mitä nämä muut tekijät sitten ovat? Ainakin onnettomilla alueilla on korkeat palkat verrattuna alueen hintatasoon ja erityisesti asumiskustannuksiin. Tulos voidaan tulkita niin, että ihmiset ovat valmiita luopumaan onnellisuudesta, jos hinta on oikea.

Onnellisuus näyttäisi olevan vain yksi kokonaishyvinvoinnin osatekijä, eikä onnellisuuden maksimointia siten kannata ottaa politiikan ainoaksi ohjenuoraksi.

Perhe on pahin

Perheyritys voi saada sukupolvenvaihdoksen yhteydessä verohelpotusta. Tämä tarkoittaa sitä, että perheen sisällä tapahtuva omaisuuden siirto saa kevyemmän verokohtelun kun perheen ulkopuolelle tapahtuva. Sukupolvenvaihdokseen liittyvään perintöverotukseen suunnitellaan parhaillaan lisäalennusta, tosin esitys saattaa vielä kaatua eduskunnassa. Ei siis kenties ole liian myöhäistä muistuttaa, miksi perheyritysten sukupolvenvaihdoksia ei pidä tukea.

Perheyritykset ovat julkisuudessa suosittuja. Niitä pidetään kasvottomien pörssiyritysten söpöinä vastakohtina. Helsingin sanomien kolumnisti esimerkiksi luonnehti taannoin perheyrityksiä seuraavasti: ”Perheyritykseen on sitoutunut sellaista pääomaa, jota on vaikea mitata rahassa: tahtoa, perinteitä, osaamista, velvoitteita. Sanalla sanoen kunniaa.”

Kolumnisti ei ole ihan oikeassa. Kunnia ja sen sellaiset meitä hienompien ihmisten asiat eivät ole pääomaa. Sen sijaan niitä on helppoa mitata rahassa. Tarkastellaan asiaa esimerkin avulla. Suvun patriarkka tehtailija Teräs miettii yrityksensä myymistä pörssiyhtiö Kasvoton Oyj:lle. Yritys on Kasvoton Oyj:n omistajille 100 miljoonan arvoinen. 

Mutta jos Kasvoton Oyj ostaa yrityksen, Teräksen suvun perijästä Kullervo Teräksestä ei tule johtajaa. Kullervon johdossa yrityksen arvo on vain 90 miljoonaa, koska suoraan sanottuna Kullervo on parempi kuluttamaan varallisuutta kuin luomaan sitä. Perheen kunnia, perinteet ja jatkuvuus kuitenkin saavat Teräkset pitämään yrityksen suvussa. Toisin sanoen tehtailija Teräs perillisineen maksaa 10 miljoonaa kunniasta ja jatkuvuudesta. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, Asiattoman puolesta kukin käyttäköön varallisuuttaan miten haluaa. Mutta ei tässä ole mitään erityisen hyvääkään: tilanne on sama kuin jos tehtailija olisi ostanut pojalleen 10 miljoonan lätkävarusteet.

Jotta asia ei jäisi epäselväksi, korostetaan sitä, että Teräkset todella käyttävät ihan oikeaa varallisuutta Kullervon johtajaksi saamiseen. Jos Teräkset olisivat suvun jatkuvuuden asemesta arvostaneet isoa nuotiota, he olisivat voineet polttaa yhden kymmenestä tehtaastaan ja myydä loput 90 miljoonalla Kasvoton Oyj:lle, joka olisi joutunut rakentamaan tehtaan uudestaan. Tulos olisi sama: Teräkset olisivat kuluttaneet varallisuutta 10 miljoonan edestä arvostamaansa asiaan. Asiattoman avomielinen väki joutuisi tällöinkin toteamaan, että kukin käyttäköön varallisuuttaan miten haluaa. Mutta on epäselvää, riemuitsisivatko kolumnisti ja muut perheyrityksiä fanittavat.

Perheyritysten taipumus pitää omistus suvussa on siis kulutusta, ei varallisuuden luomista.

Miten tämä sitten liittyy sukupolvenvaihdoksen verokohteluun? Ehkä Teräksen suku ei haluakaan kuluttaa varallisuutta perheen kunniaan, vaan haluaa suurimman mahdollisen tuoton omaisuudelleen. Näin ollen suku myy yrityksen Kasvottomalle. Paitsi tietenkin jos verottaja kohtelee myyntiä Kasvottomalle eri tavalla kuin siirtoa Kullervolle. Jos verohelpotus on niin suuri, että Kullervon aikaansaama 10 miljoonan arvonalennus kompensoituu, kunniasta viis veisaavakin Teräksen suku siirtää tehtaat Kullervolle. Koska edes Teräkset eivät välitä mitään kunniasta, varallisuutta tuhoutuu 10 miljoonaa ilman, että kukaan saa mitään. Tuloksena on siis iso nuotio.