Tuopin jäljet

Alkoholimainonnan kielto ja keskustapuolueen keskiolutsekoilu ovat pitäneet alkoholipolitiikkaa keskustelussa. Keskustelu rajoittuu kuten aina täysin alkoholin haittoihin ja niiden ehkäisyyn kieltojen ja verotuksen avulla. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on ennustettavasti aina ja kaikkien kieltojen kannalla. Mutta yllättävää kyllä, mainontakiellon puolustajia on myös nuorekkaassa Nyt-liitteessä.

Lähes kaikki tuntuvat Suomessa olevan sitä mieltä, että kireän alkoholipolitiikan päähyöty on alkoholinkulutuksen vähentyminen. Todellisuudessa alkoholinkäytön vähentyminen on kuitenkin alkoholipolitiikan kustannus, ei hyöty. Vähentynyt kulutus on se hinta, joka joudutaan maksamaan alkoholin haittojen ehkäisystä alkoholipoliittisilla toimenpiteillä. Eli kun poliitikot ja terveysväki tavoittelevat alkoholin kulutuksen vähentämistä, he yrittävät maksimoida alkoholipolitiikasta aiheutuvat haitat.

Jos tämä kuulostaa hassulta, niin vaihdetaan alkoholin tilalle jokin muu asia, vaikkapa pyöräily. Ajatellaan, että pyöräilyn aiheuttamia vammoja halutaan vähentää esimerkiksi kypäräpakon tai pakollisten turvalaitteiden avulla. Mutta nämä nostavat pyöräilyn hintaa ja siksi vähentävät pyöräilyä. Nyt kaikki ymmärtävät, että pyöräilyn väheneminen on kypäräpakon kustannus, ei hyöty. Kypäräpakon aikaansaamia terveyshyötyjä pitää punnita vähentyneen pyöräilyn haittoja vastaan. Mutta alkoholi on hyödyke siinä kuin pyöräilykin ja aivan sama taloudellinen logiikka pätee siihen.

Niille, jotka haluavat miettiä asiaa vähän tarkemmin sitä voidaan valaista tarinan avulla. Tarina saattaa kuulostaa uskollisimmille lukijoille tutulta. Asta omistaa baarin. Oluttuopin kustannus on Astalle 3 euroa. Leena on baarin asiakas. Hän on valmis maksamaan ensimmäisestä tuopista 7 euroa ja toisesta 5 euroa. Asta myy tuoppeja hintaan 4 euroa. Alkoholimyynnin yhteiskunnallinen hyöty muodostuu Astan saamista voitoista ja Leenan saamasta ylijäämästä (siis maksuhalukkuuden ja hinnan erotuksesta). Ensimmäisestä tuopista hyöty on 7 – 3 = 4 euroa ja toisesta 2 euroa, siis yhteensä 6 euroa.

Valtio asettaa alkoholille veron, jonka suuruus on 3 euroa / tuoppi. Veron jälkeen ei ole mitään hintaa, jolla Asta suostuisi myymään toisen tuopin ja Leena ostamaan. Leena ostaa vain yhden tuopin, ja yhteiskunnallinen hyvinvointi on enää 4 euroa (josta 3 euroa on veroa). Yhteiskunnallinen hyvinvointi siis alenee 2 eurolla. Tämä on verotuksen hyvinvointitappio, josta on puhuttu jo aiemmin toisaalla. Ja kuten kirjoituksen alussa esitettiin, hyvinvointitappio johtuu alkoholin kulutuksen vähentymisestä. Vähentyminen on siis kustannus, ei hyöty.

Nyt terveyden edistäjät sanovat, että tässä ei ole otettu huomioon alkoholin haittoja. Näiden saamiseksi mukaan esitellään Liisa, joka on myös baarin asiakas. Liisa on Leenan identtinen kaksonen ja hänen maksuhalukkuutensa on sama kuin Leenan. Ilman veroa alkoholimyynnistä Liisalle saadaan siis samat 6 euron hyödyt. Ongelma on se, että Liisa rikkoo 5 euron arvoisen ikkunan jos hän juo kaksi tuoppia. Yhden tuopin jälkeen Liisa on lauhkea kuin lammas.  Liisan alkoholinkäytöstä tulee vähemmän yhteiskunnallisia hyötyjä kuin Leenan. Hyödyt ovat kahden tuopin kulutuksesta syntyneen hyödyn ja rikotun ikkunan arvon erotus eli 1 euro.

Nyt veron asettaminen on yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Liisa ja Leena kumpikin juovat veron vallitessa vain yhden tuopin, mikä vähentää hyvinvointia yhteensä 4 euroa. Mutta ikkuna säästyy, joten hyvinvointitappion vastapainoksi saadaan 5 euron hyvinvoinnin lisäys. Alkoholipolitiikka siis lisää hyvinvointia 1 euron verran.

Mutta yksi asia pysyy täsmälleen samana aiempaan liisattomaan tilanteeseen verrattuna: alkoholin kulutuksen väheneminen on edelleen alkoholipolitiikan kustannus, ei hyöty. Kun järkevä politiikantekijä arvioi alkoholiveron hyötyjä ja kustannuksia, hyöty on säästynyt ikkuna. Mutta  kustannus on menetetyn kulutuksen arvo. Järkevä politiikantekijä siis pyrkii saavuttamaan tavoitteet niin, että alkoholin kulutus vähenee mahdollisimman vähän, ei mahdollisimman paljon. Jos ikkunan voi esimerkiksi säästää säätämällä Liisalle vahingonkorvausvastuu niin, että tämä itse päättää juoda vain yhden tuopin, mutta Leena juo edelleen kaksi, tämä politiikka on parempi kuin veron asettaminen molemmille juojille. Jos politiikantekijä pystyy säästämään ikkunan ilman että Liisakaan vähentää juomista, tämä on vieläkin parempi tulos.

Pieni Patomäki-sarja osa III: Vastaamatta jääneitä kysymyksiä

Asiattoman kirjoitus, jossa käsiteltiin Heikki Patomäen kirjan Suomen talouspolitiikan tulevaisuus sisältämää taloustieteen kritiikkiä, oli raskassoutuisesta aiheestaan huolimatta yllättävän suosittu. Kommentteja tuli paljon kommenttikenttään.

Patomäki itse myös vastasi melko nopeasti ensin Facebookissa ja sitten blogissaan otsikolla Kuinka käy sivistynyt keskustelu taloustieteilijältä?  Niille jotka eivät sitä heti tajunneet, ajatus on että Asiattoman kirjoitus oli moukkamaista Patomäen henkilön arvostelua nimimerkin takaa. Pian tämän jälkeen ilmestyi uusi kirjoitus Keskustelu talousteoriasta jatkuu: asiallinen vastaus asiattomiin väitteisiin ”virheistä”. Kumpaakin kirjoitusta luonnehtii se, että Patomäki jättää vastaamatta lähes kaikkiin Asiattoman kirjallisuuskatsauksen yksilöityihin väitteisiin.

Keskeistä Asiattoman kirjoituksessa oli se, että perehdyimme kirjaan huolellisesti ja esitimme joukon yksilöityjä ja täsmällisiä havaintoja Patomäen kirjassa olevista virheistä, käsitteellisistä sekaannuksista ja huonosta teorianmuodostuksesta. Kirjoitus oli rakennettu niin, että siihen olisi mahdollisimman helppo vastata. Patomäki olisi voinut käydä kirjoituksen luku luvulta, kappale kappaleelta läpi ja vastata kuhunkin esitettyyn tarkkaan väitteeseen yhtä tarkasti. Jos hän ei olisi jaksanut käsitellä koko pitkää kirjoitusta, hän olisi voinut vastata esimerkiksi kymmeneen ensimmäiseen väitteeseen ja osoittaa, että me, eikä hän, olimme väärässä.

Mutta Patomäki ei tehnyt näin. Hänen kaksi ”vastaustaan” sisältävät lähinnä lisää käsitesoppaa ja tyhjää retoriikkaa. Kirjoituksissa jätetään yksinkertaisesti vastaamatta meidän esittämiimme huomioihin.  Koska tämä on (meille) tärkeä asia, tämän kirjoituksen lopussa on lueteltu uudestaan valikoima kysymyksiä, joita esitimme, mutta joihin Patomäki ei vastannut. Jokainen lukija voi itse tarkastaa luettelosta, mitä esitimme ja vastasiko Patomäki. Ennen tätä luetteloa, katsaus siihen, mitä Patomäki sanoi kahdessa kirjoituksessaan.

Varoitus: Kirjoitus on taas epätavallisen pitkä ja raskas, siis Asiattoman yleiseen kepeään tyyliin verrattuna.

Sivistynyt keskustelu ja suopeus

Patomäki puhuu ensimmäisessä kirjoituksessaan ”hyökkäyksestä”. Hän myös kertoo törmänneensä ”aggressiiviseen ad hominem” -argumentointiin vain taloustietelijöiden keskuudessa. Patomäki sanoo, että aitoa keskustelua ”määrittelee yhteinen pyrkimys totuuteen”. Hän peräänkuuluttaa ”suopeuden periaatetta”, joka ”edellyttää puhujan tai kirjoittajan mielipiteiden tulkitsemista järkiperäisenä ja perusteltuna”.  

Samalla kun toteaa nämä ”sivistyneen” keskustelun pelisäännöt, Patomäki esimerkiksi 1) kertoo, kenen ”alaisuudessa” Asiattoman kirjoittajat toimivat ja siis vihjaa, että olemme jonkun muun käskyläisiä, 2) väittää täysin yksilöimättä, että monet taloustieteilijät ovat ”vihamielisiä demokratialle” ja 3) yhdistää taloustieteen (ja siis meidät siinä mukana) Chilen edesmenneeseen diktaattoriin Augusto Pinochetiin.

Vaatii edelleen aikamoista ponnistelua löytää Patomäen kirjan taloustiedettä käsittelevästä osasta hänen toisilta vaatimaansa suopeutta. Hänhän väittää, että kokonainen tieteenala ja sen harjoittajat ovat täysin väärässä. Patomäki myös suopeilee Twitterissä, että taloustiede on ”hulluutta”. Onkin ilmeistä, että suopeuden vaatimus koskee vain Patomäen kriitikkoja, ei häntä itseään. Olemme Asiattomassa sitä mieltä, että meidän kirjoituksemme tyyli oli vähintään yhtä sivistynyttä ja suopeaa kuin hänen keskustelutapansa.

Kirjoituksessa oli kysymys tosiseikkojen tarkastamisesta, ei kirja-arvostelusta

Mutta tämä on tietysti pikkuseikka. Pääasia on se, että suhtauduimme vakavasti Patomäen kirjan sisältöön. Tämä jos mikä on todellista suopeutta. Perehdyimme kirjaan ja esitimme siitä hyvin täsmällisiä ja huolellisesti perusteltuja näkemyksiä. Yksikään niistä ei liittynyt Patomäen henkilöön.   Patomäki esittää, ettei kirjoitus täytä kirja-arvion vaatimuksia. Teimme kirjoituksessa kuitenkin täysin selväksi, ettei kysymys olekaan kirja-arviosta, vaan fact checking -tyyppisestä kirjoituksesta.

Kirjoitus rajoittui Patomäen taloustiedettä koskevien väitteiden todenperäisyyden, käsitteiden oikeellisuuden ja Patomäen oman teorian järkevyyden arviointiin. Kun joku väittää, että kokonainen tieteenala on väärin, tällainen arviointi on meistä aivan soveliasta toimintaa.

Patomäen 1. näkökohta: homo oeconomicus

Patomäki tuo ensimmäisessä kirjoituksessaan esille ”kolme näkökohtaa” taloustieteeseen. Ensimmäinen näkökohta on se, että homo oeconomicus -oletus on huono yleinen teoria käyttäytymisestä, mutta soveltuu taloustieteilijöihin. Oletus tarkoittaa Patomäen mukaan oletusta ”rahassa tai muuten helposti mitattavaa omaa etuaa maksimoivasta ihmisestä”. Toisin sanoen suopeuden hengessä Patomäki kertoo taloustieteilijöiden olevan pelkkää omaa etuaan ja rahaa tavoittelevia ahnureita muusta ihmiskunnasta poiketen.

Mutta Asiattoman näkökulmasta olennaista tässä on toinen asia: Patomäen luonnehdinta siitä, mitä taloustiede olettaa, on väärä. Tämä oli yksi seikoista, jonka toimme esille, laitoimme jopa linkin kolmeen kansantajuiseen asiaa koskevaan kirjoitukseen, tähäntähän ja tähän. Standarditeorian oletukset koskevat valintojen johdonmukaisuutta, eivät rahan tai muun oman edun maksimointia.  Patomäki siis on vastaavinaan meille inttämällä samaa virhettä, jonka toimme esille.

(Se kuinka itsekkäitä ihmiset ovat, on empiirinen kysymys. Patomäki viittaa kokeelliseen tutkimukseen. Ensimmäinen äskeisistä viittauksista sisältää yhteenvedon siitä, mitä tämä tutkimus sanoo itsekkyydestä.)

Patomäki ei siis vastannut yksilöityyn väitteeseemme siitä, että hän luonnehtii väärin standarditaloustieteen perusteita.

Patomäen 2. näkökohta: matemaattiset ja tilastolliset menetelmät

Toinen näkökulma, jonka Patomäki tuo esille, on matematiikan ja tilastotieteen käyttö taloustieteessä. Hän esittää sen ”kannustavan dogmatismiin”. Hän kertoo, että ”historialla, evidenssillä ja kyvyllä oikeasti ennakoida tulevaisuutta ei ole mitään väliä”. Kuten kirjoituksessa toimme esille, asia on juuri päinvastoin. Empiirinen tiede perustuu suureksi osaksi tilastolliseen mallintamiseen. Tilastollinen mallintaminen ja sen edellyttämä teorioiden matematisointi on monesti ainoa tapa käsitellä empiiristä evidenssiä, myös historiallista, jonka tiede tuntee. Matematiikka ei ole empiirisen tiedon vihollinen, vaan edellytys. Empiria on luonnollisesti myös dogmatismin vastalääke, dogmeja on mahdoton ylläpitää jos ne on empiirisesti kumottu.

Kehotimme Patomäkeä tutustumaan taloustieteen lippulaivajulkaisun American Economic Review’n (AER)  uusimpaan numeroon (aika helmikuu 2015). Lehden 14 artikkelista 11 oli empiirisiä, aiheina mm. yhteismetsät Etiopiassa, malarian hoito, työkokemuksen arvo. Kaikissa pyrkimys on mahdollisimman huolellisesti arvioida evidenssiä, historiallista ja muulla tavalla, esimerkiksi kokeellisesti hankittua. Tutkimuskysymykset ovat myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. On mahdotonta löytää erityistä dogmatismia, ja naurettavaa väittää että lähestymistapa ei välittäisi evidenssistä. Sen sijaan kaikki Patomäen kirjassa esittämä kritiikki on täysin teoreettista. Hänen oman ”teoriansa” tueksi ei esitetä mitään empiiristä näyttöä, eikä edes kuvailla miten tätä olisi mahdollista hankkia ilman turvautumista tavanomaisiin, Patomäen mielestä virheellisiin, empiirisen tieteen menetelmiin.

Korostimme kirjoituksessa myös sitä, että aivan samanlaisia empiirisiä menetelmiä (ja siis niihin pakosti liittyvää hypoteesien matemaattista esittämistä) käytetään kaikissa muissakin tieteissä, mukaanluettuna muissa yhteiskuntatieteissä. Liitimme kirjoitukseen linkit johtaviin politiikantutkimuksen ja sosiologian julkaisuihin, joiden sisällysluettelosta lukija, myös Patomäki ovat voineet varmistua, että näin todella on. Tässä on kaupan päälle vielä taloushistoriallisen julkaisun sisällysluettelo, jotta jokainen näkee että myös tällä tieteenalalla samoja tilastollisia menetelmiä sovelletaan laajasti. ”Historiallinen” lähestymistapa ei siis ole vaihtoehto tavanomaisille menetelmille, vaan yksi niiden sovelluksista.

Patomäki ei siis vastannut seuraaviin täysin yksilöityihin väitteisiimme: Matematiikka ja tilastollinen mallintaminen ovat empiirisen tiedonsaannin edellytys. On mahdotonta tehdä empiiristä tutkimusta ilman niitä. Tämän vuoksi kaikki yhteiskuntatieteet, ei pelkästään taloustiede, käyttävät näitä samoja menetelmiä.

Patomäki puhuu nimeltä mainiten AER:stä toisessa blogikirjoituksessaan. Hän toistaa kirjassaan esittämänsä lainauksen taloustieteilijä Mark Blaugilta. Patomäki sanoo lainauksen olevan ”viimeaikainen”. Tosiasiassa se on lähes 20 vuotta vanha. Blaug väittää AER:n olevan tylsä ja skolastinen. Keskustelimme kirjoituksessamme tästä ja kehotimme siis tutustumaan nykyiseen 20 vuotta vanhan lehden asemesta. Kuten yllä jo toistimme, lehti ei ole lainkaan tylsä eikä skolastinen, se puhuu todella relevanteista kysymyksistä ja on otteeltaan empiirinen. Tämän voi havaita kuka tahansa lukija itse.

Patomäki ei siis vastannut lainkaan yksilöityyn väitteeseemme: Mark Blaugin 20 vuotta vanha kirjoitus ei päde nykytaloustieteeseen (pätikö se 20 vuotta sitten on toinen kysymys). Taloustiede on korostetun empiiristä ja keskittyy tärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Patomäen 3. näkökohta: vaientaminen

Kolmas Patomäen ”näkökohta” liittyy ulkopuolisten poissulkemiseen. Hän väittää, että  ”ulkopuolisilla ei ole asiaa talouspuheeseen” ja että hänet yritetään jotenkin vaientaa. Twitter-tilinsä mukaan Patomäki on professori ja eduskuntapuolueen puoluehallituksen jäsen. Hänellä on useita suosittuja blogeja ja hänen mielipidekirjoituksiaan ja haastattelujaan julkaistaan lehdissä tämän tästä. Patomäki on vakioesiintyjä myös televisiossa. Hän on ehdolla eduskuntavaaleissa.

Patomäen vaientamiseen pyrkivän salaliiton täytyykin olla yksi historian huonoimmin onnistuneista. Erityisen epäuskottavaa on väittää, että Patomäki olisi tässä nimenomaisessa keskustelussa jonkinlainen uhri tai altavastaaja.

Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi
Patomäki kirjoitti kirjassaan, että ”vallitseva uusklassinen teoria ja sen oppikirjaversiot lähtevät liikkeelle tehokkaiden kilpailullisten markkinoiden hypoteesista”, jota ”edes rahoitusmarkkinakriisi ei pystynyt horjuttamaan”. Totesimme, että tämä on omituista puhetta. Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi nimenomaan tarkoittaa sitä, että ilman sisäpiirin tietoa on mahdotonta ennustaa rahoitusmarkkinoita niin, että saisi keskimäärin suurempia voittoja kuin muut. Ennustamalla rahoituskriisin olisi voinut tehdä paljon rahaa. Näin ollen tehokkaiden markkinoiden hypoteesi ennustaa, ettei rahoituskriisiä voitu ennustaa. Rahoituskriisin ennustamattomuus ei siis mitenkään kumoa tehokkaiden markkinoiden hypoteesia, koska se on täsmälleen hypoteesin mukainen tulos.

Patomäen ”vastaus” tähän on, että ensimmäisessä kirjoituksessaan hän sanoo täysin perustelematta, että väite on ”absurdi”. Toisessa kirjoituksessa hän tuo esille, että ”uusklassikot ovat maailmasta vieraantuneita”, kertoo että rahoituskriisi on kauhea asia, viittaa epämääräiseen Eugene Faman 40 vuotta vanhan artikkelin kritiikkiin unohtaen kaiken asiaa koskevan tutkimuksen seuraavien 40 vuoden aikana jne. jne. Mikään näistä asioista ei mitenkään vähennä sitä tosiasiaa, että kriisin ennustamattomuus on täysin sopusoinnussa tehokkaiden markkinoiden hypoteesin kanssa.

Patomäki toteaa:

Faman luonnehdissa (sic) tehokkuus samaistetaan siihen, että arvopapereiden hinnat heijastavat kaikkea mahdollista saatavilla olevaa informaatiota. Tämän luonnehdinnan mukaisesti voidaan ehkä ajatella Pursiaisen ja Vartiaisen [Hannu Vartiainen oli keskustellut samoista teemoista Facebookissa Patomäen kanssa] tavoin, että jos kriisin olisi voinut ennustaa, markkinat eivät olisi ”tehokkaat”. Minkä tahansa normaalin tehokkuuden määritelmän mukaan kriisi itsessään riittäisi osoittamaan, että vapaat rahoitusmarkkinat eivät toimi hyvin. 

Suomeksi sanottuna: jos käytetään sanaa tehokkuus niin kuin me olemme käyttäneet, asiat ovat juuri niin kuin me sanoimme ja täsmälleen päinvastoin kuin Patomäki väitti. Mutta jos käytetään sanaa tehokkuus jossain toisessa, tähän saakka tuntemattomassa merkityksessä, näin ei ole.

Patomäen puolustus siis on, että hän tarkoitti tehokkaiden markkinoiden hypoteesista puhuessaan koko ajan jotakin aivan eri asiaa kuin rahoitusteoriassa yleensä. Hän puhui hypoteesista, jonka muotoilussa käytetään samoja sanoja, mutta niillä on aivan erilaiset merkitykset; hänestä itsestään luontevammat. Tämä ei tunnu kovinkaan uskottavalta. Kirjassaan hän ei missään vaiheessa mainitse, että talouskriisi kumosi tehokkaiden markkinoiden hypoteesin, mutta jonkin ihan erilaisen, salaisen, tehokkaiden markkinoiden hypoteesin eikä sitä tavallista.

Patomäelle on muuten kohteliaasti kerrottu jo kauan aikaa sitten monista meidän esilletuomistamme asioista.

Niukkuus
Totesimme kirjoituksessa Patomäenkin siteeraamaa Lionel Robbinsia seuraten, että taloustieteessä niukkuus tarkoittaa sitä, että on pakko tehdä toisensa poissulkevia valintoja. Niukkuus siis määritellään näin. Patomäki vastaa:

Valitsemisen välttämättömyydestä ei seuraa yleismaailmallinen niukkuus Robbinsin tai uusklassisen talousteorian mielessä, vaikka Heikki Pursiainen mitä väittäisi. Marx, Veblen, Keynes, Galbraith ja vihreät kulutuskapitalismin kriitikot tietävät paremmin: maailmassa voi olla myös yltäkylläisyyttä ja tuhlausta. Tästä asiasta olen valmis järjestämään vaikka erillisen kahden tunnin julkisen debatin. 

Tätä on vaikea ymmärtää. Patomäki näyttää väittävän mustaa valkoiseksi. Robbinsin esseessä, jota Patomäki siteeraa, määritellään sivulta 12 alkaen niukkuus juuri toisensa poissulkevien valintojen tekemisenä. Näin se määritellään myös kaikissa taloustieteen oppikirjoissa. Tämä on siis niukkuuden taloustieteellinen määritelmä: jos joudutaan tekemään valintoja, on niukkuutta. Tuntuu naurettavalta väitellä määritelmien sisällöstä. Kai taloustieteilijät sentään tietävät, mitä heidän omissa oppikirjoissaan sanotaan, vaikka olisivat muuten aivan hulluja.

Se, että joku elää Patomäen mielestä yltäkylläisyydessä tai tuhlaa, ei mitenkään sulje pois niukkuutta siinä mielessä kuin taloustiede sanaa käyttää. Niukkuutta on esimerkiksi aina kun elinikä on rajallinen, kuten Robbins samoin kuin esimerkiksi Gary Becker toteavat. Ja miten ihmeessä sillä mitä Marx tai Veblen sanoivat voisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mikä on standarditaloustieteen määritelmien sisältö? Ainakaan Robbinsin määritelmään heillä ei voi olla mitään sanottavaa, koska kumpikin kuoli ennen Robbinsin esseen julkaisemista.

Patomäen ehdottama kaksituntinen väittely olisi maailman tylsin. Patomäki pauhaisi Marxista ja Veblenistä ja muusta epäolennaisesta. Toinen väittelijäparka yrittäisi sanoa, että näin näissä oppikirjoissa kyllä lukee. Yhtä hyvin voitaisiin väitellä siitä, millä sanoilla Seitsemän veljestä alkaa. Patomäki sanoo muuallakin, että hän haluaisi järjestää väittelytilaisuuksia jossa asioista puhuttaisiin kasvokkain. Tämä olisi epäluonteva tapa toimia. Väittelyn ”voittaminen” ei tarkoita sitä että olisi oikeassa sen paremmin kuin tappelunnujakan voittaminen.

Paljon parempi tapa keskustella tämäntapaisista asioista on tehdä se kirjallisesti. Me olemme esittäneet joukon tarkkoja ja yksilöityjä väitteitä Patomäen kirjasta. Hyvä tapa, ellei peräti suopea, aloittaa keskustelu on vastata niihin. Tällaista keskustelua Patomäki ei tähän asti ole ollut halukas käymään.

Tämä ei siis tarkoita sitä, ettemmekö voisi keskustella Patomäen kanssa kasvokkainkin jossakin sopivassa tilaisuudessa. Mutta tällaisessa keskustelussa on paljon vaikeampi ratkoa asioita kuin kirjallisesti, kuten on jo aiemmin nähty ja kuultu.

Käsitehistoria
Kirjoituksessa totesimme, että kun Patomäki kritisoi mielihyvään perustuvaa utiliteettiteoriaa, hän kritisoi karikatyyriä sata vuotta sitten hylätystä teoriasta. Mielihyvään perustuva utiliteettiteoria nimittäin hylättiin taloustieteessä jo kauan sitten (tosin neurotaloustiede on joidenkuiden mielestä sen uusi tuleminen). Patomäki vastaa tähän:

Uusklassinen taloustiede on ympäri maailmaa ollut hylkäämässä oppihistorian, uudet sukupolvet eivät sen vuoksi tiedä mistä heidän käsitteensä ovat peräisin, vaan luulevat niiden olevan universaaleja, kaikkialle päteviä. Yhteiskuntatieteilijät tietävät paremmin. Meille käsitehistoria on olennainen osa koulutusta ja yhteiskunnallista ymmärrystä. Käsitteillä on historia ja tulevaisuus – ja joissakin tapauksissa ei enää tulevaisuutta. 

Mutta ”vastaus” ei tietenkään liity mitenkään siihen, mitä kirjoitimme. Asian kannalta on yhdentekevää hylkääkö taloustiede käsitteitä liian usein tai väärin perustein. Tosiasia on, että standarditaloustiede on hylännyt mielihyväteorian ja siksi kun Patomäki kritisoi sitä, hän kritisoi jotain, mikä ei sisälly standarditeoriaan. On mahdotonta osoittaa jokin teoria vääräksi kritisoimalla asioita, jotka eivät sisälly siihen.

Rationaalinen valinta ja empiria
Kirjoituksessa totesimme, että mielihyvän asemesta nykyteorian lähtökohtana ovat ihmisten tekemät valinnat. Patomäki vastaa tähän siteeraamalla kirjaansa. Kirjassaan hän sanoo, ettei rationaalista valintaa / hyödyn maksimointia voida empiirisesti testata. Tämä ei pidä paikkaansa. Patomäki voi itse todeta tämän katsomalla esimerkiksi siteeraamastaan Varianin kirjasta, millaiset valinnat ovat mahdollisia rationaaliselle päätöksentekijälle. Kaikki eivät ole. Jos haluaa lyhyen jutun asiasta, voi vilkaista tätä. Tai jos haluaa oikeita empiirisiä tutkimuksia voi googlata (Google Scholarissa) esimerkiksi experimental economics rationality tai testing rationality jotain sellaista.

Itse asiassa koko Patomäen taloustieteen vastaisessa ristiretkessä ei olisi mitään järkeä, jos valintateorialla ei olisi empiirisiä seurauksia. Teorialla, jota ei voida empiirisesti testata, ei määritelmällisesti ole mitään väliä mihinkään. Empiiristen seurausten puute tarkoittaa sitä, että kaikki asiat tapahtuvat täsmälleen samalla tavalla maailmassa, jossa teoria on tosi kuin maailmassa, jossa teoria on epätosi.

Arvoteoria
Kirjoituksessa toteamme, että taloustieteellinen arvoteoria ei ole teoria siitä mikä on arvokasta jossain suurellisessa filosofisessa mielessä. Sen tarkoitus on selittää asioiden arvo sanan jokapäiväisessä merkityksessä, siis esimerkiksi miksi oluttuoppi on kahden kahvikupillisen arvoinen. Patomäki vastaa:

Tämähän vain todistaa kirjassani monta kertaa esittämäni pointin: uusklassinen taloustiede on sitoutunut subjektivistiseen arvoteoriaan. Oikeudenmukaisuus, demokratia ja kaksi kupillista kahvia voivat uusklassikoille olla sama asia, kunhan ihmiset ”saavat vapaasti valita”. Minusta ne eivät oikeasti ole sama asia.

Siis koska taloustieteen arvoteoria rajoittuu tarkastelemaan tiettyjä kysymyksiä, oikeudenmukaisuus, demokratia ja muut hienot asiat ovat taloustieteilijöille sama asia kuin kaksi kupillista kahvia? Päteekö sama myös esimerkiksi hyönteisiä koskeviin teorioihin? Koska entomologit tarkastelevat vain hyönteisiä, demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat heille yhtä tärkeitä kuin kärpäset? Patomäen vastauksen logiikka on aika uskomaton.

Miksi taloustieteilijät pitävät markkinoista?
Yksi tärkeä esimerkki Patomäen täydellisestä empiirisen kiinnostuksen puutteesta on se, että hän ei ymmärrä miksi taloustieteilijät pitävät markkinoista. Hän yrittää väittää, että se johtuu siitä, että loppujen lopuksi taloustieteilijät aina palaavat mielessään hyvinvointiteoreemojen mukaiseen täydellisen kilpailun malliin. Patomäki luettelee erilaisia taloustieteen omia teoriatuloksia epätäydellisesti toimivista markkinoista ja sanoo, että taloustieteilijöiden usko markkinoihin on dogmaattista.

Koko asia on Patomäen mielessä täysin teoreettinen. Mutta tärkein syy sille, miksi taloustieteilijät pitävät markkinoista ja markkinataloudesta on empiirinen. Markkinat oikeasti toimivat hyvin, tästä on runsaasti näyttöä. Näyttö markkinoiden varallisuutta luovasta toiminnasta on kerta kaikkiaan kiistatonta. Usko markkinoihin ei olekaan sokeaa ja teoreettista, vaan valikoivaa ja vahvasti empiiristä.  Tämä ei siis tarkoita sitä etteikö myös teoreettisia perusteita markkinoiden toimivuudelle ole. Patomäki unohtaa myös sen, että taloustieteessä on myös huomattava määrä teoreettisia ja empiirisiä tuloksia siitä, että poliittinen järjestelmä toimii tehottomasti.

Steve Keen
Patomäki siteeraa edelleen Steve Keeniä, joka on kiistatta osoitettu henkilöksi joka ei ymmärrä alkeismatematiikkaa eikä -taloustiedettä. Patomäki ei vieläkään vastaa, onko hän sitä mieltä että Keen on 1) varteenotettava ajattelija eikä siihen 2) uskooko hän, että Keen todella sortui alkeismatemaattisiin virheisiin ja silti siteeraa tätä.

Luettelo valikoiduista erisnimistä ja käsitteistä, joita Patomäki käyttää
Patomäki syyttää taloustiedettä liian teoreettiseksi ja Blaugin suulla skolastiseksi. Hän myös vaatii, että talousteoreettisten käsitteiden tulisi ”viitata todellisuuteen”. Hänen oma lähestymistapansa on kuitenkin pelkästään teoreettinen ja koostuu paljolti nimien ja taloustieteen kannalta epäolennaisten käsitteiden viljelystä. Valikoima Patomäen kahdessa blogikirjoituksessa käyttämiä erisnimiä ja käsitteitä:

Etiikka, polemisti, ad hominem -argumentti, epälegitiimi, käytännöllinen virhepäätelmä, vakuuttamisdialogi, hermeneutiikka, dogmatismi, tietoteoria, tieto-opillinen sulkeuma, eettinen dialogi, Marx, Veblen, Galbraith, oikeudenmukaisuus, demokratia, pluralismi, diskurssi, Hayek, utooppinen,  Jacques Derrida, dekonstruktionismi, binaariset vastakohdat, retoriikka, deliberatiivinen demokratia, tautologinen kehäpäätelmä, toteemipaalu, teknis-matemaattinen, atomistinen, TTIP, irrealistinen, Robinson, Hicks, Kaldor, holistinen, geohistoriallinen aika, reaalikausaatio, evolutionäärinen metafora, Martin Heidegger, instrumentaalinen tieteenteoria à la Milton Friedman, Aristoteles, vakaat frekvenssit, skolastinen.

Sanomattakin on selvää, ettei näistä juuri mikään liity mitenkään nykyaikaiseen taloustieteeseen.

Kysymyksiä Patomäelle. 

Lopuksi  Asiattoman alkuperäisen kirjoituksen pohjalta laadittu valikoitu joukko kysymyksiä Patomäelle. Niissä ei ole mitään viittausta Patomäen henkilöön. Jos Patomäkeä kiinnostaa keskustella, hän voi aloittaa vastaamalla joihinkin näistä kysymyksistä. Ohessa myös tulostettava pdf-versio kysymyksistä.

1. Kirjassasi väität (suora lainaus, numerointi Asiattoman):

“Käytännössä loogis-matemaattinen johtaminen onnistuu vain sellaisessa kuvitteellisessa suljetussa ”taloudessa”, jossa on 1) yksi ”edustava” kuluttaja, jonka preferenssit ovat sisäsyntyisiä, 2) jossa on tarjolla vain yhtä samanlaista hyödykettä, 3) jossa ei ole suurtuotannon etuja, jossa 4) mitään ei koskaan innovoida ja jossa 5) yritykset kilpailevat kaikki voittonsa pois.”

Osoitimme omassa kirjoituksessamme, että mikään näistä väitteistä ei pidä paikkaansa. Oletko edelleen sitä mieltä, että ylläesitetty pitää paikkansa? Voitko myös kertoa kirjallisuusviitteiden (mieluiten siteeraamasi Hal Varianin kirjan) avulla, mihin näkemyksesi perustuu.

2. Kirjassasi väität, että kysyntä- ja tarjontamalli ovat taloustieteen perustulosten pohjana. Kerroimme kirjoituksessa, että koko nykyaikainen yrityksen teoria perustuu malleihin, joissa tarjontakäyrä ja täydellinen kilpailu eivät ole lähtökohtana. Viittasimme toimialan taloustieteen ja yrityksen teorian johtavaan julkaisuun. Totesimme, että siteeraamassasi Varianin oppikirjassakaan juuri mikään ei perustu kysyntä- tarjontamalliin, vaan teoriaan, josta tämä on huomattava yksinkertaistus. Oletko edelleen sitä mieltä, että suuri osa talousteorian tuloksista perustuu kysyntä-tarjontakehikkoon? Jos olet, voitko osoittaa tämän (standarditaloustieteellisten), esim. Varianin kirjan kirjallisuusviitteiden avulla.

3. Tuotantoteknologian kehittyminen aikaansaa sen, että hinnat laskevat samaan aikaan kuin määrät kasvavat. Kirjassasi esität, että tämä on ristiriidassa kysyntä- tarjontakehikon kanssa. Kerroimme kirjallisuuteen viitaten, että tämäntyyppisten väitteiden osoittaminen vääräksi on alkeisoppikirjatehtävä. Alkeismallissa teknologista kehitystä kuvataan tarjontakäyrän siirtymiselle, joka johtaa juuri kuvaamaasi lopputulokseen. Voitko kertoa, oletko edelleen sitä mieltä, että teknologisen kehityksen vaikutus hintoihin ja määriin on ristiriidassa alkeismallin kanssa? Jos olet, anna asiaa koskevia (alkeisoppikirjatason) viittauksia.

4. Kirjassasi esität (kuvio 8), että ”realistinen” tarjontakäyrä on välillä nouseva, välillä laskeva, samoin kuin ”realistinen” kysyntäkäyrä. Kuvioon liittyviä kysymyksiä:
(a) Kuvaile mille oletuksille kuvio perustuu.
(b) Nouseva kysyntäkäyrä tarkoittaa, että ihmiset haluavat ostaa tavaraa enemmän silloin kuin se on kalliimpaa. Onko tämä mielekäs ajatus? Ostatko itse enemmän tavaraa, jos se on kalliimpaa?
(c) Laskeva tarjontakäyrä tarkoittaa, että ihmiset haluavat myydä tavaraa enemmän silloin, kun saavat siitä huonomman hinnan. Onko tämä mielekästä? Kasvaako oma myyntihalukkuutesi kun tarjottu hinta alenee?
(d) Kuvaile lyhyesti empiiristä näyttöä sille, että oma mallisi on oikea ja standardimalli väärä. Kerro vielä tarkemmin, miten empiiristä näyttöä on ylipäänsä mahdollista saada, koska tavanomaiset tilastolliset menetelmät ovat mielestäsi vääriä.
(e) Kuviossasi on ”tasapainoja”, joissa tarjontakäyrä ja kysyntäkäyrä leikkaavat niin, että tarjonta on laskeva ja kysyntä nouseva. Esitimme kirjoituksessa dialogin muodossa kuinka omituinen tämä tilanne on. Nimittäin tässä ”tasapainotilanteessa” myyjät haluaisivat koko ajan alhaisempaa ja ostajat korkeampaa hintaa. Onko tämä leikkauspiste mahdollinen tasapaino (tai tulema, jos vierastat tasapaino-nimitystä)? Miksi dialogissa kuvattu järjettömyys ei ole ongelma?
(f) Esität kirjassasi hiilidioksidiveroa tarkoituksena vähentää hiilidioksidipäästöjä. Veron toimiminen päästöjä vähentävänä keinona perustuu kuitenkin standardinomaiselle kysyntä-tarjontamallille, jossa hintojen nousu vähentää kysyntää. Jos hintojen nouseminen voi lisätä kysyntää, hiilidioksidivero voi lisätä hiilidioksidipäästöjä. Kuvaile, miksi hiilidioksidiveron toimivuus ei riipu standardioletuksista, vaan pätee myös omassa mallissasi.
(g) Totesimme että ”yliampuminen” ja ”vakaa tasapaino” eivät tarkoita mitään staattisen kysyntä-tarjontamallin yhteydessä vaan että ne liittyvät dynaamisiin malleihin. Näin ollen näillä käsitteillä puhuminen kysyntä-tarjontamallin yhteydessä ei tarkoita mitään. Mitä oikein tarkoitit?
(h) Väität, että kuviosi osoittaa, että markkinat voivat ajautua epäoptimaaliseen tilanteeseen? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä optimaalisuus tässä yhteydessä tarkoittaa? Et voi käyttää sitä missään talousteorian tavanomaisessa mielessä, koska olet eksplisiittisesti hylännyt tämän teorian kuviossa 8.

5. Kirjassasi ja blogikirjoituksissasi sanot, että matemaattinen teorisointi ja tilastollinen mallintaminen eivät sovellu yhteiskuntatieteisiin. Ne johtavat mielestäsi dogmaattisuuteen ja sen sellaiseen.
(a) Investointiohjelmasi perustuu kuitenkin ns. kerroinvaikutukseen. Ajatus on se, että on olemassa tietty luku, ”kerroin”, joka kertoo kuinka monta euroa lisää bkt:ta yksi julkinen menoeuro tuottaa. Kerroin on matemaattinen termi, joka viittaa kertolaskuun, joka on matemaattinen operaatio. Kerroinmallin ajatus esitetään yleensä yhtälön muodossa bkt:n muutos = kerroin x julkisten menojen muutos. Eikö tämä ole mielestäsi matemaattinen teoria, ja miksi ei? Miksei kerrointeoria kärsi samoista ongelmista kuin muut matemaattiset yhteiskuntatieteelliset teoriat?
(b) Investointiohjelmassa on järkeä vain tietyillä kertoimen arvoilla. Kirjassasi arvioit, että kerroin on vähintään 1.5, mutta voi olla myös yli 2. Kuinka kertoimen arvo voidaan mielestäsi selvittää? Yleensähän sitä yritetään arvioida empiirisillä tilastotieteellisillä menetelmillä (tuore suomenkielinen katsaus tässä). Mutta olet esittänyt, että näitä menetelmiä ei voida soveltaa taloustieteessä. Kuvaile empiirinen, ei-tilastotieteellinen ja ei-matemaattinen strategia, jolla matemaattisen kertoimen arvoa voidaan arvioida.

6. Edelleen matematiikasta ja tilastollisesta mallintamisesta. Kirjoituksessa oli linkki johtaviin politiikantutkimuksen ja sosiologian (ja tässä kirjoituksessa myös taloushistorian) julkaisuihin. Niissä kaikissa käytetään samanlaisia tilastollisia menetelmiä kuin empiirisessä taloustieteessä. Onko näiden menetelmien käyttö ja matemaattinen hypoteesien muodostaminen väärin myös näissä yhteiskuntatieteissä?

7. 7. Sanot, että taloustieteessä ”historialla, evidenssillä ja kyvyllä oikeasti ennakoida tulevaisuutta ei ole mitään väliä”. Olet sitä mieltä, että tilastollinen mallintaminen johtaa dogmaattisuuteen. Väität myös, että taloustiede on vieraantunut todellisuudesta. Kirjoituksessa oli linkki American Economic Review -aikakauskirjan uusimpaan numeroon. Siinä on kolme artikkelia, joista yksi käsittelee malarian hoitoa, toinen yhteismetsien hoitoa Etiopiassa, kolmas työkokemuksen arvoa työmarkkinoilla.
(a) Kerro, miten näissä artikkeleissa jätetään historia, evidenssi ja kyky ennakoida tulevaisuutta huomiotta.
(b) Kerro, miksi empiiriset tulokset eivät ole relevantteja, kerro millä tavalla aiheet ovat vieraantuneet todellisuudesta.
(c) Kuvaile, miksi artikkelit ovat dogmaattisia.
(d) Kerro myös kuinka artikkeleiden tutkimuskysymyksiä olisi mielestäsi pitänyt lähestyä, jos niitä ylipäänsä voi tai kannattaa tutkia.

8. Siteeraat kirjassasi Steve Keeniä. Keen on väittänyt osoittaneensa alkeistaloustieteen matemaattisia tuloksia vääriksi. Nämä väitteet on kiistatta osoitettu vääriksi.
(a) Oletko sitä mieltä, että Keen on oikeassa, ja alkeistaloustieteen matematiikka väärin? Siis väärin siinä mielessä, että niissä on matemaattisia virheitä?
(b)Oletko sitä mieltä että Keen on varteenotettava taloustieteen kriitikko huolimatta hänen suuruudenhulluista virheistään?

Korkeaa kaupunkikulttuuria

Helsingin Sanomien kulttuurisivujen jutussa haukuttiin kilpaa pilvenpiirtäjiä. Esimerkiksi Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston päällikkö lupaa, että Helsingin keskustan ”horisontaalisuus” tullaan säilyttämään. Syy on se, että päällikkö tykkää siitä ja että näin on ollut sata vuotta. Emme tiedä, pitäisikö kaupungin korkealla virkamiehellä olla parempia argumentteja vai ei.

Paljon parempaan eivät pysty jutussa haastatellut arkkitehditkään. Tornit ovat kuulemma jo tavanomaisia, eikä niistä oikein enää saa imagohyötyä. Vaikka kulttuurisivujen äärellä ollaankin, Asiattoman kirjoittajien mielestä keskustelusta puuttuu jokin ilmeinen näkökohta.

Onneksi jutun toimittaja sentään on hereillä ja mainitsee asuntojen määrän, mutta valitettavasti tämäkin osuus on hämmentävää luettavaa. Jutussa kerrotaan, että

”Nykyään pilvenpiirtäjiä puolustetaan pitkälti kaupungin tiivistämisen argumentilla. Jotkut väittävät tornien olevan ekologisesti järkeviä ja ratkaisevan asuntopulan jopa Helsingissä, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa. Mitä korkeammalle mennään, sitä kalliimmaksi neliöt tulevat.”

On vaikea ymmärtää, mitä toimittaja hakee. Korkeat rakennukset mahdollistavat sen, että asuntoja voidaan rakentaa paljon sinne, missä ihmiset haluavat asua. Jos tämä ei ratkaise asuntopulaa (mitä se ikinä tarkoittaakaan) tai korkeiden asumiskustannusten ongelmaa, niin mikä sitten? Asiattoman uskolliset lukijat ehkä muistavat, mitä ongelmia rakennuskorkeuden rajoittamisella on.

Korkea rakentaminen on myös ekologista. Se estää kaupunkialueen leviämistä ja vähentää liikennettä. Mitä enemmän korkeita rakennuksia on, sitä enemmän on koskematonta luontoa.

Arvoitukseksi jää myös se, miksi neliöhintojen nousu on ongelmallista. Asunnon neliöhinta kertoo asunnon laadusta tai asunnonostajien maksuhalukkuudesta. Jos 16. kerroksessa sijaitsevan asunnon myyntihinta on korkeampi kuin täsmälleen samanlaisen asunnon 15. kerroksessa, 16. kerroksen asunnon täytyy olla asunnonostajien mielestä parempi.

Tämä tekstintulkinta voi kuitenkin olla väärä. Myöhemmin jutussa nimittäin todetaan, että

”Mitä korkeammalle mennään, sitä suuremmaksi nousee neliöhinta muun muassa paloturvamääräysten takia.”

Tämän perusteella neliöhinta ei ehkä tarkoitakaan myyntihintaa vaan rakennuskustannusta. Tämä (toivottavasti suopeusperiaatteen toteuttava) tulkinta ei kuitenkaan muuta väitettä yhtään vähemmän kummalliseksi. Tuskinpa voittoa tavoittelevia rakennusliikkeitä tarvitsee suojella. On vaikea uskoa, että ne rakentaisivat asuntoja, joiden rakennuskustannukset ylittävät myyntihinnan.

Tai kenties taustalla on ajatus, että rakennuskustannusten nousu automaattisesti nostaa myös myyntihintoja ja tämä on jotenkin paha asia. Näin ei tietenkään ole. Rakennuskustannukset nostavat hintoja ainoastaan, jos kustannusten nousun myötä asunnosta tulee parempi.

Tämän voi helposti todeta pohtimalla esimerkkiä, jossa rakennusvirasto määrää, että tästä lähtien kaikki rakennukset on rakennettava varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Määräyksen mukaan ensimäisen rakennuskerran jälkeen rakennuksen täytyy pysyä pystyssä viikko. Jos näin käy, rakennus voidaan purkaa ja rakentaa uudelleen täsmälleen samanlaisena, minkä jälkeen asunnot voi myydä.

Jokainen voi tykönään pohtia, saisiko rakennusliike myytyä kahdesti rakennetun talon asunnot kalliimmalla hinnalla kuin viereisellä tontilla sijaitsevan täsmälleen samanlaisen, mutta uhkarohkeasti vain yhteen kertaan rakennetun rakennuksen.

Jutussa ollaan myös huolissaan siitä, että korkeiden rakennusten myötä asuinalueista saattaa tulla epäviihtyisiä. Viihtyisyys on tietysti pitkälti makuasia, mutta nopean katsauksen tiheästi rakennettuihin alueisiin, kuten New Yorkiin tai Hong Kongiin, luulisi paljastavan jotain. Ovatko nämä paikkoja, joissa ihmiset eivät halua asua tai vierailla?

Toisaalta voidaan kysyä, että mitä sitten, jos uudesta asuinalueesta tulee jonkun mielestä epäviihtyisä? Kuka tästä kärsii? Ei ainakaan asunnonostajat, koska jos alue on ikävä, ovat myös hinnat alhaisemmat. Toisaalta kenenkään ei ole pakko mennä asumaan korkeisiin rakennuksiin tai niiden lähistölle. Korkeiden rakennusten lähistölle varmaankin valikoituu ihmisiä, joita ne eivät häiritse.

Juttu on myös ikävällä tavalla asenteellinen. Puhutaan torni-intoilijoista, horisontaalisen taivaslinjan rikkoutumisesta ja Kalasataman tornien jyräämisestä pikavauhtia poliittisen lupaprosessin läpi. (Tämä taitaa muuten olla ensimäinen juttu ikinä, jossa Helsingin kaavoitusprosessia on moitittu liian rivakaksi.) Jutun sankareita ovat horisontaalisuuden kannattajat. Asiattoman asuntopoliittinen siipi on esittänyt arvionsa myös tästä kapeasta näkemyksestä.