Asiattoman normitalkoot: hyödyllisiä normeja vastaan!

Sääntelyn purkamista eli ns. normitalkoita koskeva julkinen keskustelu on ollut vilkasta, mutta ei aina korkeatasoista. Sääntelyn purkamista kannattavat puhuvat enimmäkseen ”turhista” normeista, joiden purkamista on vaikea järkiperäisesti vastustaa. Esimerkiksi kokoomuksen Lasse Männistön ja Sanni Grahn-Laaksosen luettelossa anniskeluun liittyvien pikkumaisten määräysten osuus on aika suuri. Vastustajat puolestaan pitävät normitalkoita tekosyynä hyödyllisen työmarkkinoita ja ympäristöä koskevan sääntelyn purkamiselle. Yksi kolumnisti pitää normitalkoita jopa uhkana demokratialle.

Millaisia sitten ovat huono sääntely tai huonot normit? Yksinkertaisesti sellaisia, joiden aiheuttamat kustannukset ovat suuremmat kuin hyödyt. Tämä ei suinkaan tarkoita pelkästään turhia normeja tai sellaisia joita kukaan järkevä ihminen ei vastusta. Itse asiassa yksi luonteva tapa ajatella erilaisia haitallisia normeja on katsoa ketkä niitä vastustavat ja ketkä puolustavat.

Normit, joita vain byrokraatit voivat rakastaa. Suuri osa normitalkoolaisten turhista normeista osuu tähän joukkoon. Esimerkkejä ovat pikkumaiset anniskelusäännöt ja ”kuittii tarttetko” -laki, joka pakottaa ihmiset käymään päivittäin useita puuduttavia, tositteita koskevia minikeskusteluja. Kukaan ei ole osoittanut, että näistä säännöistä olisi merkittävää hyötyä muille kuin niitä toimeenpaneville byrokraateille.

Turhat normit voivat joskus aiheuttaa merkittäviä yhteiskunnallisia haittoja. Usein turhat normit ovat kuitenkin pelkästään turhia: niistä seuraa lähinnä pientä kiusaa, kuten kuuluisasta tähtisadetikkusäännöstä tai tilaviinien anniskelunormeista. Koska haitta on pieni, on purkamisesta saatava hyöty pieni.

Pelkästään turhia normeja purkamalla ei siis pitkälle pötkitä.

Haitalliset normit, joita toiset rakastavat ja toiset eivät. Normi on haitallinen, jos siitä seuraavat kustannukset ylittävät hyödyt. Haitat ja hyödyt kohdistuvat usein eri tahoille. Tämä tarkoittaa sitä, että koko yhteiskunnan kannalta haitallinen normi saattaa olla hyvinkin hyödyllinen joillekin ihmisryhmille. Se vain sattuu olemaan vielä enemmän haitallinen muille. Tällaisia voivat olla esimerkiksi ympäristö- ja työsuojelusäännöt. Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson kysyy blogissaan / kolumnissaan työelämää, vanhustenhoitoa ja ympäristönsuojelua koskevista normeista:

Kenen näkökulmasta nämä lait ovat “turhia”? Ei (sic) ainakaan palkansaajien, vanhusten tai ympäristön. 

Andersson on oikeassa, normit eivät olekaan turhia niille jotka hyötyvät niistä. Mutta ne eivät ole turhia myöskään niiden näkökulmasta, joille niistä on kustannuksia, esimerkiksi yritysten omistajille ja työntekijöille. Toisin kuin Andersson esittää, kysymys ei ole siitä onko normeista suuria hyötyjä joillekuille vaan siitä kuinka suuria nämä hyödyt ovat verrattuna kustannuksiin.

Haitalliset normit, joita kukaan ei vastusta. Jonkin verran yllättävä haitallisten normien tyyppi on sellainen, jota kukaan ei vastusta. Tällainen normi on sellainen, jonka hyödyt koituvat pienelle tai suositulle ihmisryhmälle, mutta haitat leviävät laajalle yhteiskuntaan. Esimerkiksi uusien yritysten markkinoilletuloa vaikeuttavat työ- tai laatusäännöt voivat olla tällaisia, samoin elintarviketuontia rajoittavat säännöt. Yksi merkittävimmistä tähän ryhmään kuuluvista sääntelymuodoista on kaavoitus.

Sääntelystä hyötyvät yritykset tai asukkaat tunnistavat helposti hyötynsä ja ajavat näyttävästi normien säilyttämistä. On paljon vaikeampi huomata kärsivänsä siitä, että jotakin kilpailevaa hyödykettä ei koskaan tullut markkinoille tai että uutta asuinaluetta ei rakennettu. Haitan kärsijät eivät siis edes välttämättä tiedä kärsivänsä haittaa.

Jos normitalkoista siis halutaan suuria hyötyjä, ei voida rajoittua vain turhien normien purkamiseen. Täytyy olla valmis myös purkamaan hyödyllisiä, mutta ei tarpeeksi hyödyllisiä normeja. Tämä aiheuttaa väistämättä sen, että on purettava normeja, joiden purkamista monet vastustavat. On jopa purettava normeja, joiden purkamista kukaan ei kannata.

Asiaton maahanmuuttokeskustelu

Pääministeri ennusti Huomenta Suomen haastattelussa maahanmuutosta tulevan eduskuntavaaliteeman. Maahanmuutosta ovat toivoneet vaaliteemaa myös ns. maahanmuuttokriitikot. Jos eduskunnassa käyty keskustelu paperittomien terveydenhuollosta oli esimerkki tulevasta vaalidebatista, odotettavissa on selkäpiitä karmiva kevät. Keskustelu maahanmuutosta ei aina ole ollut ihan noin kolkkoa, mutta aika yksipuolista se on silti Suomessa ollut.

Monet työperäiseen maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvat korostavat, että tarvitsemme maahanmuuttajia esimerkiksi vanhoja ja sairaita hoitamaan. Näissä keskusteluissa mainitaan usein huonoksi kääntyvä huoltosuhde, jota korjaamaan maahanmuuttajat tulisivat. Toinen yleinen keskustelunaihe on maahanmuuttajien vaikutus julkistalouteen. Huolellisia laskelmia on esitetty siitä, kuinka paljon julkisia palveluita tulevat maahanmuuttajat käyttävät ja kuinka paljon veroja he

maksavat.
Julkistalouden lisäksi maahanmuuttokeskustelussa tuodaan monesti esiin muitakin maahanmuutosta tämänhetkisille suomalaisille koituvia kustannuksia ja hyötyjä. Kustannuksiin kuuluvat esimerkiksi maahnmuuttajien mahdolliset vaikutukset suomalaisten työllisyyteen ja palkkoihin. Vastaavana hyötynä on tietenkin suomalaisten yritysten saama edullinen työvoima.  
Kaikki yllä mainitut kustannukset ja hyödyt ovat tärkeitä asioita, joista on hyvä käydä keskustelua. Mutta pelkästään niistä puhuminen ei riitä. Maahanmuuton tarkastelu pelkästään nykyisten suomalaisten hyötyjen ja kustannusten näkökulmasta muistuttaa tarpeettoman paljon orjanomistajan laskelmia. Maahanmuuttajia ei tarkastella ihmisinä, vain resursseina meille muille. Maahanmuuton hyödyt ovat nykyisten suomalaisten hyötyjä ja kaikki maahanmuuttajan kulutus pelkkää kustannusta. Tämä on paitsi epämiellyttävää, myös huonoa taloudellista ajattelua.   
Maahanmuuton suurin hyöty ihmiskunnalle on maahanmuuttajan ja hänen perheensä hyvinvoinnin lisäys. Tämä lisäys on usein todella merkittävä. Tulotaso Suomessa voi olla moninkertainen lähtömaahan verrattuna. Tulojen nousu johtuu siitä, että maahanmuuttajan tuottavuus Suomessa on moninkertainen lähtömaahan verrattuna. Se ei siis ole pois keneltäkään, vaan johtuu siitä että maailman hyvinvointi on kasvanut. Vaikka otettaisiin huomioon muuttamiseen liittyvät kustannukset (myös psyykkiset), maahanmuuttajien hyvinvoinnin lisäys jättää helposti varjoon muut hyödyt ja kustannukset.
Maahanmuuton taloudellinen arviointi pitää tehdä niin, että se ottaa huomioon maahanmuuttajat samanlaisina ihmisinä kuin nykyiset suomalaiset. Näin tehdään muidenkin uusien työmarkkinoille tulijoiden, kuten esimerkiksi nuorten kohdalla. Kukaan ei kysy, pitäisikö vastavalmistuneiden nuorten päästä mukaan työmarkkinoille, koska tästä voi olla kustannuksia nykyisille työntekijöille.

Taloudellista kokonaisarviota maahanmuuton vaikutuksista ei ole Suomessa vielä tehty, mutta on etukäteen jo aika ilmeistä, että sellaisen tuloksena olisi suositus nykyistä huomattavasti avoimemmasta maahanmuuttopolitiikasta. Itse asiassa on vaikea keksiä hyviä syitä, miksi suurinta osaa Suomeen haluavista ei pitäisi toivottaa tervetulleeksi.

Kaiken maailmanpolitiikan professori

Ei enempää eikä vähempää kuin maailmanpolitiikan (kyllä, ihan koko maailman) professori Heikki Patomäki on julkaissut uuden kirjan, jota hän kuluneella viikolla ylpeänä esitteli Huomenta Suomessa.

Haastattelussa Patomäki kritisoi muun muassa bruttokansantuotteen (BKT) ja kestävyysvajeen mittaamista. Onhan näiden mittaaminen eittämättä maailmanpolitiikan keskiössä.

Aluksi Patomäki toteaa, että  BKT mittaa pelkästään yksityisiä markkinatransaktioita. Tästä syystä Patomäen mielestä BKT kasvaa, jos julkiset palvelut yksityistetään. Tämä on tietysti täyttä puppua. BKT:hen lasketaan mukaan myös julkinen kulutus. Julkisen sektorin arvonlisää on toki vaikea mitata, mutta BKT:hen se lasketaan joka tapauksessa.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun Patomäki kompastelee talouden peruskäsitteiden kanssa. Kannattaa kuunnella esimerkiksi tämä keskustelu, jossa Patomäki osoittaa muun muassa, että hän ei tiedä, mitä Pareto-tehokkuus tarkoittaa (alkaen 7.20). Tosin Patomäki on tässäkin keskustelussa niin täydellisen sekava, että on erittäin vaikea ymmärtää, mitä hän lopulta tarkoittaa.

Seuraavaksi Patomäki kertoo mielestään hauskan esimerkin siitä, miten hölmö mittari BKT on. Esimerkissä Helsingin keskustaan syntyy ruuhka, jolloin bensiinin kulutus ja sitä myötä BKT kasvaa. Haa! Ruuhkassa on ikävä istua, mutta silti BKT kasvaa, joten BKT:ssa täytyy olla joku syvällinen valuvika.

Sen lisäksi, että esimerkki ei ole erityisen hauska, se on täysin alytön. Järkevä tapa ajatella ruuhkan vaikutusta BKT:hen on verrata tilannetta, jossa ihmiset istuvat ruuhkassa tilanteeseen, jossa ruuhkaa ei ole. Ruuhkassa bensiiniä kulutetaan enemmän kuin ilman ruuhkaa, mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että BKT olisi ruuhkan takia suurempi. Ilman ruuhkaa autoilijoiden bensarahat säästyvät ja he käyttävät ne johonkin muuhun, kuten vaatteisiin, ruokaan tai elokuviin.

BKT on siis molemmissa tilanteissa suurin piirtein sama. Patomäki syyllistyy niin sanottuun rikotun ikkunan harhaan. Ainakaan Patomäki ei voi puolustautua sillä, että kyseinen harhakuvitelma olisi uusinta uutta taloustieteessä, koska ensimmäisenä sen esitti Frederic Bastiat 1850-luvulla.

Mielenkiintoista kyllä, Patomäki käyttää myöhemmin haastattelussa BKT:ta omien politiikkaehdotustensa perustelemiseksi. Patomäen kannattaisi ehkä päättää, onko BKT hölmö mittari vai ei.

BKT:n lisäksi Patomäki puhuu höpöjä kestävyysvajeesta. Patomäki esimerkiksi sekoittaa keskenään lyhyen aikavälin ekonometrisen ennustamisen ja pitkän aikavälin skenaariot. Ekonometrialla kun ei ole mitään tekemistä kestävyysvajearvioiden kanssa.

Patomäen mielestä kestävyysvajetta ei ole järkevää pohtia, koska kestävyysvaje häviää, jos talous kasvaa tarpeeksi nopeasti. Mutta kun juuri tämä on skenaarioiden tekemisen pointti. Skenaarioiden avulla tarkastellaan, mitä tapahtuu julkisen sektorin tuloille ja menoille erilaisilla talouskasvu-, väestörakenne- tai julkisen sektorin kustannusvaihtoehdoilla. Nopealla talouskasvulla kestävyysvajetta ei ehkä ole ja hitaalla vaje on suuri.

Patomäen puheet ovat hämmentäviä. Joko Patomäki ei oikeasti ymmärrä taloustieteen ja -politiikan peruskäsitteitä tai hän ymmärtää, mutta vääristää niitä tarkoituksella. Molemmat vaihtoehdot ovat melko huolestuttavia, koska haastattelun mukaan Patomäen kirja luo taustaa Vasemmistoliiton eduskuntavaaliohjelmalle. Vasemmistoliiton kaltainen merkittävä eduskuntapuolue ansaitsee parempaa talousosaamista talouspolitiikkansa tueksi.