Never Mind The Bollocks ilmestyi tasan 40 vuotta sitten. Ja teki minusta minut.
Olin odottanut sitä aamua.
Sitä kalseana noussutta aamua lokakuussa tasan 40 vuotta sitten.
Sinä aamuna ei tullut mieleenkään mennä kouluun.
Sinä aamuna Helsingin Sokos -tavaratalon pohjakerroksen levyosastolla olisi kuunneltavissa Sex Pistolsin Never Mind The Bollocks.
Tai ostetttavissa, jos tarkkoja ollaan, mutta minulla ei ollut siihen varaa.
”Perjantaina se on täällä”, oli levymyyjä juorunnut kanta-asiakkaalleen pari päivää aikaisemmin.
Jos nyt kanta-asiakkaaksi voidaan nimittää pojankloppia, jolla harvoin on rahaa ostaa mitään, mutta sitäkin enemmän aikaa istua tiskin äärellä kuulokkeet korvillaan levyuutuuksia kuunnellen ja niistä myyjän kanssa höpötellen.
Tuohon aikaan oli tapana, että levyjä sai kuunnella muutaman biisin ennen ostopäätöksen tekoa.
Mutta vain muutaman.
Siinä kuunnellesani minulla oli usein tapana myös lehteillä Soundia. Se oli silloisia Suosikki- ja Help-nuortenlehtiä selkeästi rokimpaa ja roisimpaa luettavaa.
Soundin sivuilla oltiin jo julistettu, että Sex Pistols muuttasi rock´n rollin.
Se muutti paljon muutakin.
Joku frendi oli saanut äänitettyä c-kasetille maistiaisiksi biisin tai kaksi kohuttujen brittipunkkareiden debyytti-lp:ltä. Anarchy in the UK -sinkku oli ilmestynyt jo melkein vuotta aiemmin, marraskuussa 1976. Olin jossakin kuullut myös 1977 ennen älppyä singleillä ilmestyneet God Save Queen-, Pretty Vacant- ja Holidays in the Sun -rymistelyt.
Ne olivat kovaa kamaa!
Onneksi levymyyjä oli tullut jo tutuksi.
Hän antoi ikäistään kypsemmältä vaikuttaneelle 13-vuotiaalle maihari-teinille kuulokkeet eikä vastoin ohjeita pyytänyt niitä pois, ennen kuin skloddi oli kuunnellut koko älppärin. Ensimmäisestä biisistä viimeiseen.
Holiday in the Sunista EMIin.
Teini oli toltaltaan.
Kokonaisuutena vinyyli oli Vitun Kovaa Kamaa!
Ja on vieläkin.
Kuuntele vaikka.
En oikein saanut pläjäyksen jälkeen sanaa suustani.
Mutisin kiitoksen vain poistuakseni muutamaa kerrosta ylemmäksi Sokoksen legendaariseen baariin hörppäämään kupposen teetä ja polttamaan Belmontin.
Jos toisenkin.
Näin teinit tekivät 70-luvulla.
Tai jotkut teinit.
Sellaiset vähän kapinalliset.
Hetki oli paitsi tupakansavuinen myös hiljainen ja merkityksellinen.
Silloin tiesin, että viimeistään nyt oli lapsuus osaltani loppu.
Poikkihuilu sai jäädä.
Se pitäisi myydä.
Ja ostaa basso.
Alkoi punk.
Rikas elämä.
Keikat, koulu, opiskelu. Kaikkien tyylilajina punk.
Sex Pistols teki teinistä bändinsä sanoittajan ja sen myötä kirjoittajan.
Kirjoittajasta tuli copywriter.
Copysta tuli mainosmies ja suunnittelija.
Mainosmiehestä isä ja aviomies.
Sekä monipuolisempi kirjoittaja.
Ehkäpä ilman sitä syksyistä aamua lokakuussa 1977 Helsingin Sokoksen kellarikerroksessa nykyisyydestäni ei mikään – ei duuni, ei perhe, ei puoliso, ei harrastukset, ei luottamushommelit – olisi kuten nyt on.
Ilman sitä levymyyjää, joka tulkitsi sääntöjä vähän löysemmin.
Kiitos Sinulle Sokoksen levymyyjä, kuka sitten oletkin.
Olen sinulle paljosta velkaa.
Elämä on jännä yhtälö. Pohditaan sitä täällä.
Anzio