Paluu balzacilaiseen aikaan?

Olen lukenut vuoden tärkeimmän kirjan, ainakin itselleni tärkeimmän. Näin uskallan sanoa, vaikka eletään vasta huhtikuun loppua. Kirja on Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century (alkuteos Le capital au XXI siécle), yli kuusisataa sivuinen järkäle, jossa on tiheään ladottua tekstiä ynnä runsaasti graafeja, taulukoita ja alaviitteitä.

Vaativasta luku-urakasta huolimatta olen kirjasta innoissani, enkä ole suinkaan ainoa, keikkuuhan Capital in the Twenty-First Century bestsellerlistoilla ja Pikettyä, 42-vuotiasta ranskalaista taloustieteen professoria, luonnehditaan maailman lehdissä alansa rokkistaraksi. Piketty ei ole mikään puoskari tai populisti, sillä hänen magnum opuksensa on saanut valtaosin kiittävän ja arvostavan vastaanoton myös taloustieteen eksperttien keskuudessa. Esimerkiksi Paul Krugman luonnehtii sitä New York Review of Booksissa alan merkkipaaluksi.

Mistä kirjassa on kysymys? Lyhyesti sanottuna Piketty kokoaa valtaisan määrän historiallista dataa tulojen ja varallisuuden kehittymisestä vuosisatojen ja vuosikymmenten ajalta. Vastaavaa aineistoa ei ole koskaan aiemmin niputettu yhteen. Lopputuloksena on vakuuttava tietopaketti, joka avartaa käsityksiä taloudellisen eriarvoisuuden pitkistä trendeistä.

***

Olennaisen sanoman Capital in the Twenty-First Centurystä voi tiivistää muotoon r > g (pääoman tuotto > talouskasvu). Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että menneisyydessä kasaantunut varallisuus kasvaa nopeammin kuin tuotanto ja palkat, mikä ruokkii taloudellista eriarvoisuutta. Sama mekanismi myös muuttaa menestyvät yrittäjät ajan myötä koroillaeläjiksi.

Mitä suurempi on pääoman tuoton ja talouskasvun välinen ero, sitä pahemmaksi eriarvoisuus kärjistyy. Kun tarkastellaan yksityisen varallisuuden osuutta kansantulosta pitkillä aikasarjoilla, voidaan nähdä U:n muotoinen kehityskaari. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä Belle Époquen aikakaudella yksityinen varallisuus vastasi Euroopan maissa 6-7 vuoden kansantuloa. 1900-luvun alkupuoliskon sodat ja talouskriisit murensivat vanhan järjestyksen ja 1950-1970-luvuilla yksityinen varallisuus vastasi enää 2-3 vuoden kansantuloa. Sen jälkeen tilanne on muuttunut, pääoman valta on alkanut jälleen kasvaa, ja nykyisin yksityinen varallisuus vastaa 5-6 vuoden kansantuloa.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion luomisen aikaa, jolloin talouskasvu oli vahvaa ja tuloerot tasaantuivat. Yleinen uskomus oli, että pääoman valtakausi on päättynyt lopullisesti, nähtiinhän 1960-luvulla jopa sellainenkin vaihe, jolloin tuloista kertyvät rahavirrat nousivat perinnöistä kertyviä rahavirtoja suuremmiksi. Kannatti siis opiskella hyvä ammatti ja tehdä ahkerasti töitä eikä haikailla perintövarallisuutta, toisin kuin Balzacin romaanihenkilö Rastignac.

Nämä ajat eivät Pikettyn mukaan aivan heti palaa. Historia osoittaa, että talouskasvu voi yltää 4-5 prosenttiin vuodessa vain sellaisissa maissa, jotka ottavat kiinni edistyneempien talouksien etumatkaa. Eurooppa eli tällaista vaihetta toisen maailmansodan jälkeen ja niin sanotut kehittyvät maat elävät sitä nykypäivänä. Ennen pitkää talouskasvu tasaantuu 1-1,5 prosenttiin vuodessa, mikä ihmiskunnan historiassa merkitsee edelleenkin huimaa vauhtia, sillä ennen 1800-lukua ja teollista vallankumousta talouskasvuluvut olivat käytännössä nollassa (samoin kuin inflaatio) vuosisadasta toiseen. Piketty ennustaa, että länsimaat palaavat 1-1,5 prosentin vuotuisen talouskasvun uralle tulevien vuosikymmenten aikana. Suurin syy tähän on demografia, sillä väestön kasvu tyrehtyy tai kääntyy jopa laskuun.

Samaan aikaan kun talouskasvu taantuu pitkän ajan kasvu-uralleen, pääoman vuosittaiset tuotot pysyvät edelleen 4-5 prosentissa eli samoissa lukemissa kuin 1800-luvulla. Se tarkoittaa eriarvoisuuden kärjistymistä, ellei asioihin puututa politiikan keinoin. Kyse on yksinkertaisesta matematiikasta: viiden prosentin vuotuisella kasvuvauhdilla pääoma kasvaa yhden sukupolven aikana (30 vuodessa) 332 prosenttia, kun samaan aikaan talous kasvaa 1,5 prosentin vuotuisella kasvuvauhdilla 56 prosenttia. Ne, joilla on varallisuutta (itse hankittua tai perittyä) rikastuvat siis selvästi nopeammin kuin ne, jotka elättävät itsensä palkkatuloilla (jotka kasvavat suunnilleen saman verran kuin tuotanto).

***

Ketään tuskin yllättää Pikettyn kirjan kertoma siitä, että tämä kehitystrendi etenee vahvimmin Yhdysvalloissa. Siellä kaikkein rikkaimmat ovat rikastuneet viime vuosikymmeninä hurjasti lisää samalla kun keskiluokan ostovoima on kasvanut varsin nihkeästi. Ripeintä tahtia kasvaa sen kuuluisan yhden prosentin varallisuus — ja etumatka 99 prosenttiin venyy entisestään.

Mitä pitäisi tehdä? Piketty esittää kirjansa viimeisessä luvussa globaalia progressiivista veroa pääomalle. Hän myöntää sen olevan utopistinen tavoite nykymaailmassa, mutta ajatusharjoituksena kehittelemisen arvoinen. Jonkinlaisia välitavoitteita voisivat olla maa- tai maanosakohtaiset eriarvoisuutta lieventävät veroratkaisut. Kuten Piketty korostaa, tulo- ja varallisuuserojen äärimmäinen kärjistyminen ei ole kohtalonomainen kehityskulku, vaikka sinänsä perustuukin kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettuun riitasointuun (r > g). Poliittisilla ratkaisuilla on mahdollista vaikuttaa eriarvoisuuteen, ja tämä selittääkin sen, miksi Euroopassa ja varsinkin Pohjoismaissa tulo- ja varallisuuserot ovat olennaisesti pienempiä kuin Yhdysvalloissa.

Tähdennettäköön, että Piketty ei tavoittele tasapäistävää sosialismia, toisin kuin eräissä hänen kirjaansa käsittelevissä nettijutuissa on väitetty (niiden kirjoittajat tuskin ovat vaivautuneet kirjaa edes lukemaan vaan ovat toisen käden tietojen varassa). Hänen mukaansa on kuitenkin tunnistettava, missä vaiheessa eriarvoisuus kasvaa niin suureksi, että se alkaa nakertaa länsimaisten yhteiskuntien demokratiaan ja meritokratiaan perustuvia arvoja ja lopulta yhteiskuntarauhaa.

Taloustieteellisessä keskustelussa Piketty edustaa poliittisen taloustieteen linjaa. Hän arvostelee uusklassisia ekonomisteja, jotka ovat hurmaantuneet “tieteellisistä” metodeista ja nojautuvat matemaattisiin abstraktioihin ja empirismiin. Taloustiedekin on yhteiskuntatiedettä, Piketty korostaa. Ihmiset eivät ole atomeja eikä kansantaloutta ole mahdollista tutkia kuin omalakista luonnonjärjestelmää.

***

Kirjallisuusihmisenä minua viehättää se, että Piketty viittaa toistuvasti Honoré de Balzacin, Jane Austenin ja Henry Jamesin kaltaisiin romaaniklassikoihin. Heidän teoksiaan lukemalla saa oivallisen käsityksen 1800-lukulaisen yhteiskunnan taloudellisista realiteeteista. Niissä vilisee koroillaeläjiä, joille mukavan elämän edellytys on viiden prosentin vuotuinen pääoman tuotto ja monikymmenkertaiset tulot väestön keskiarvoon nähden. Romaaniklassikoiden henkilöhahmot puhuvat täsmällisin termein paitsi vallitsevista sosiaalisista hierarkioista myös ansaitsemistaan summista.

Nykypäivän kertomakirjallisuudesta tällaiset suorat rahalliset referenssit puuttuvat yksinkertaisesti siksi, että inflaatio vääristäisi summat ja niiden merkityksen muutamassa vuosikymmenessä. 1800-luvulla oli toisin, koska talouskasvu oli hidasta ja inflaatio olematonta. Niinpä Balzacin ja Au
stenin lukijat saattoivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin hahmottaa, millaisesta ostovoimasta puhuttiin romaanihenkilöiden kertoessa tuloistaan. Toisaalta myös perijät ja koroillaeläjät hävisivät kertomakirjallisuudesta lähes tyystin 1900-luvun edetessä. He kuuluivat menneeseen maailmaan, tai niin ainakin uskottiin. Jopa sana “koroillaeläjä” sai pejoratiivista sävyä, jollaista sillä ei ollut 1800-luvun klassisissa romaaneissa.

Entäpä tulevien vuosikymmenten kertomakirjallisuus? Palaavatko perijät ja koroillaeläjät romaanien henkilögalleriaan yhteiskuntien polarisoituessa?

Mahdollisesti. Tosin samalla täytyy muistaa, että vaikka olemme siirtyneet pääoman uuteen valtakauteen, sosiaalinen dynamiikka on aivan toisenlainen kuin 1800-luvulla. Varallisuus koostui silloin maaomaisuudesta ja valtionobligaatioista, nyt se koostuu kiinteistöistä, yrityksistä ja finanssivarallisuudesta. Toisaalta perijöitä on lukumääräisesti huomattavasti enemmän ja perinnöt keskimäärin pienempiä, kun keskiluokkaisillakin ihmisillä on omaisuutta siirrettävänä jälkeläisilleen.

Kommentit (15)
  1. Jussi Keinonen
    26.4.2014, 21:54

    Kiitos bloggarille, säästin taas yhden laajan tietokirjan verran lukuaikaa kaunolle 🙂 kun sain hyvän katsauksen keskustelua herättäneestä kirjasta.

    Omasta mielestäni “suhteellinen eriarvoisuus” nykyisissä perusturvayhteiskunnissa on laimeasti kiinnostava mittari. Kannattaisin työperäisen tuloerojen kasvattamistakin, jos sillä saadaan ihmisiä tekemään enemmän töitä ja maksamaan veroja tukemaan heikompiosaisia.

    Piketty tuntuu keskittyvän pääoman jyräävään rooliin. (?) Olen todennäköisesti naiivi kun olen päättänyt olla välittämättä muiden pääomasta, mutta suosittelen tämänkaltaista luovuttamisen strategiaa muillekin. Jostain syystä uskon, ettei se itse kerätty ja oikeasti ansaittu pääoma ole meiltä muilta pois.

    Peritty pääoma onkin toinen aihe. Muistan nuorena kannattaneeni 100-prosenttista perintöveroa enkä vastusta sitä vieläkään. Toisaalta esim. Gates-pariskunnan vapaaehtoisesti asettama max 10 miljoonaa on sekin tolkullinen.

    Takaisin kirjaan ja bloggaukseen: minulle jäi käsitys, että maailmanyhteiskunta olisi suurin osin palannut 1800-luvulle. Ei kai?

  2. Tommi Melender
    26.4.2014, 22:22

    Eihän se 1800-luvulle palannut ole. Katso vaikka tuo merkintäni viimeinen kappale. Nythän on olemassa esimerkiksi merkittävä keskiluokka, jolta jää perintöjä. Sellaista ei ollut 1800-luvulla.

    Mutta toisaalta: Yhdysvalloissa varallisuus yhteiskunnan kaikkein ylimmässä päässä alkaa olla samalla tasolla kansantulosta kuin se oli ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ja trendi kulkee kohti samaa Euroopassakin. Mutta varallisuuden koostumus on toki toisenlainen.

    Käsitys varallisuuden meritokraattisuudesta on aika yleisesti hellitty uskomus. Ja on siinä tiettyyn mittaan saakka perääkin. Mutta Piketty todistelee datallaan, että ns. omalla työllään rikastuvien yrittäjäsankareiden rooli ei ole ihan niin keskeinen kuin oikeistoliberaaleissa piireissä annetaan ymmärtää. Perinnöllä hankitun varallisuuden osuus länsimaissa on sen verran suuri, että se murentaa meritokraattista ideaalia. Yhteiskuntien ylin kerros sisältää toki näitä yrittäjäsankareita mutta myös kosolti perinnöllisiä perhedybastioiden edustajia, ja yrittäjäsankareillakin pääoman kasautuminen ei tietyn pisteen jälkeen tule enää niinkään heidän omasta työstään kuin heidän omistamiensa varallisuuserien tuotosta.

    Palkkatuloissa taas ylimmän kerroksen muodostavat supermanagerit, jotka tienaavat monia kymmeniä kertoja enemmän kuin työntekijänsä. Supermanagerien ilmaantuminen on 1980-luvun jälkeen voimistunut ilmiö. Hehän määräävät käytännössä toinen toistensa palkat, koska istuvat niissä elimissä, joissa yritysten huippujohtajien kompensaatiosta päätetään, kaverit siis jakavat kavereille. Lisäksi supermanagerien tuloista suuri osa on “pay by luckia” (eli ulkoisten olosuhteiden tuottamaa bonusta eikä omien kykyjen tulosta). Tässäkin meritokraattinen ideaali alkaa murentua.

    Tällaista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *