Teospari jonka soisin monen lukevan

On taas sellainen vaihe, etten pysty lukemaan juuri lainkaan fiktiota, ainakaan mielikseni. Kun tartun romaaniin, löydän melkein joka sivulta sellaista, mihin haluaisin puuttua, minkä haluaisin muuttaa, mitä en voi kerta kaikkiaan hyväksyä. Etenkin jos romaani on suomalainen tai suomen kielelle käännetty. Vieraalla kielellä fiktion lukeminen onnistuu paremmin.

Tilanteeseeni vaikuttaa se, että työstän parhaillaan omaa romaaniani. Aistini ovat herkät virheiden havaitsemiseen, ja kaikki romaanit ovat täynnä virheitä sille, joka niitä etsii. Etsiessäni kaiken aikaa virheitä omasta tekstistäni en osaa lopettaa sitä muiden kaunokirjailijoiden tekstejä lukiessani. Niin se käy.

Mutta onneksi on hyviä tietokirjoja, voin keskittyä niihin kun romaanit eivät maita. Faktakirjallisuutta lukiessani pääsen irti virheidenetsimismoodista, kun huomioni suuntautuu tyylin, kerronnan ja komposition asemesta siihen, mistä teksti puhuu ja mitä se väittää tai ehdottaa. Olen joskus kirjoittanut blogissani, että minun ajanvietekirjallisuuttani eivät ole dekkarit tai trillerit vaan taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin poleemisella kärjellä pureutuvat tietokirjat ja esseeteokset.

Rakastan kirjoja, joista löytyy älyä, rohkeutta, näkemystä ja mielipiteitä. Taiteellisemmin motivoitunutta, montaignelaisessa hengessä moniäänisesti ja monimielisesti liihottelevaa esseistiikkaa jaksan toki lukea muutaman kirjan vuodessa, mutta lähtökohtaisesti arvostan asiaproosassa (niin tieteellisemmässä kuin taiteellisemmassa) kykyä sanoa suoraan, mennä ytimiin. Moniäänistä ja monimielistä pyörittelyä lukiessani minun tekee vain harvoin mieli kiittää kirjoittajaa “esseen keinojen rikkaasta käytöstä” tai jostain vastaavasta korkealentoisuudesta, mutta sitäkin useammin tekee mieli moittia turhasta suunsoitosta. Tiedän toki, että kirjallisella kentällämme on niitä, jotka ajattelevat tästä aivan toisin kuin minä. Kaikin mokomin.

Viime aikoina olen viihtynyt kahden ajankohtaisiin talouskysymyksiin keskittyvän tuoreen kirjan parissa. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Rahatalous haltuun ja Timo Harakan Suuri kiristys ovat teospari, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Ne auttavat kasvattamaan kriittisiä kansalaistaitoja ja suhtautumaan lehtien taloussivujen uutisiin ja kommentaareihin terveen skeptisesti. Yhteinen nimittäjä Ahokkaalla, Holapalla ja Harakalla on valtavirtataloustieteen hegemonisten totuuksien haastaminen. Yksiulotteinen uusklassinen paradigma hallitsee talouspuhetta meillä Suomessa vielä selvemmin kuin Euroopan vanhoissa sivistysmaissa. Kuten Rahatalous haltuun asian tiivistää:

Suomalaisten yliopistojen taloustieteellinen opetus ja tutkimus on yksinomaan uusklassista. Voidaan sanoa, että yhdestäkään suomalaisesta yliopistosta ei löydy ainuttakaan ei-uusklassista tutkijaa. Tiedossamme ei ole yhtäkään muuta maata, jossa heterodoksisilla taloustieteilijöillä olisi yhtä olematon asema. Vaikuttaa myös siltä, että suomalaiset toimittajat eivät koe tarpeelliseksi etsiä vaihtoehtoja uusklassisten tutkijoiden näkemyksille. Ortodoksiset ekonomistit esitellään suomalaisessa mediassa usein neutraaleina talouden asiantuntijoina.

Rahatalous haltuun on monikärkiohjus. Sitä voi lukea taloustieteellisenä pamflettina, johdatuksena jälkikeynesiläiseen tutkimukseen tai ajankohtaisena yhteiskunnallisena puheenvuorona. Valtavirtataloustiede saa osakseen paneutuvaa ja perusteellista kritiikkiä. Ahokas ja Holappa purkavat uusklassisten taloustieteilijöiden hellimiä myyttejä, kuten tarinat hyödykerahasta sekä tarjontatekijöiden ensisijaisuudesta. “Mitä raha on?” ei ole niin yksinkertainen kysymys kuin saattaisi kuvitella. Taloustieteen oppikirjojen mukaan raha on vaihdon väline, mutta Ahokkaan ja Holapan mukaan se on varsin harhainen pelkistys. Tarkempi historiallis-antropologinen tutkimus osoittaa, että raha on ennen kaikkea velkaa ja luottoa. Toisin sanoen uusklassisen taloustieteen kuvaamaa vapaiden yksilöiden muodostamaa vaihtokauppataloutta ei ole ollut olemassa ihmiskunnan historiassa koskaan.

Ahokas ja Holappa kokevat tärkeäksi muuttaa Keynesin hengessä rahatalouden instituutioita ja lisätä julkisen sektorin roolia kapitalistisessa yhteiskunnassa. Tavoitteeksi pitäisi asettaa täystyöllisyys kokonaiskysyntää säätelemällä. Oikeanlaisella talouspolitiikalla kapitalistisesta rahataloudesta voidaan luoda vakaampi, ihmisille ja ympäristölle ystävällisempi systeemi.

Joku voisi sanoa, että Ahokas ja Holappa luottavat melkoisen paljon julkisen vallan, eli poliitikkojen ja virkamiesten, kykyyn toimia kaukonäköisesti. Rahatalous haltuun on kuitenkin tärkeä ajatusten herättäjä, vaikka ei kaikkia näkemyksiä kirjoittajien kanssa jakaisikaan. Kirjan tärkein ansio on siinä, että se opettaa kyseenalaistamaan valtavirtataloustieteilijöiden mantranomaiset iskulauseet. Näinä aikoina se on tärkeä taito, koska ekonomisteilla on enemmän puhe- ja vaikutusvaltaa kuin kenties koskaan ennen.

Talous on väistämättä politiikkaa, kuten Timo Harakan Suuri kiristys osoittaa purkaessaan Euroopan talouskriisin anatomiaa. Politiikkaulottuvuus tulee näkyviin jo siinä, kuinka tuo ilmiö on julkisessa keskustelussa nimetty. Siitä puhutaan velkakriisinä, vaikka oikeastaan se on pankkikriisi. Harakka muistuttaa, että velka-asteiden hurja nousu Euroopassa oli seurausta rahalaitosten perikadosta. “Miksi siis puhutaan seurauksesta, eikä syystä? Miksei puhuta Euroopan pankkikriisistä?”

Kun talouskriisi nimettiin velkakriisiksi, voitiin samalla osoittaa sormella julkista sektoria. Keynesiläinen ajatus kokonaiskysynnän säätelemisestä työnnettiin syrjään velkojen ja vajeiden supistamiseen tähtäävän kiristyspolitiikan tieltä. Uudeksi iskulauseeksi tuli varsinainen oksymoroni, laajentava supistaminen. Sen päämääränä oli “palauttaa luottamus” (eli sijoittajien luottamus) ja hintana sosiaalinen epätoivo ja kurjistuminen. EU:n, EKP:n ja IMF:n muodostama troikka latoi varsinkin Kreikalle niin kovat rohdot, että voidaan puhua jonkinlaisesta taloustieteellisestä ihmiskokeesta, laboratoriona 11 miljoonan ihmisen kansallisvaltio.

Puhuttaessa kiristyspolitiikasta paino todellakin on jälkimmäisessä sanassa: se on ja oli politiikkaa, vaikka sitä toteuttivat rationaalisen ongelmanratkaisun nimeen vannovat teknokraatit. Oikeutuksensa kiristyspolitiikka pyrki hankkimaan valtavirtataloustieteestä, joka tarjosikin auliisti apuaan. Kaksi surullisen kuuluisaa tutkimusta nousi erityisen vaikutusvaltaiseen asemaan, toisesta vastasivat Alberto Alesina ja Silvia Ardagna, toisesta Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhart. Edelliset väittivät, että suuret menoleikkaukset johtavat melkein yhtä usein reippaaseen kasvuun kuin vastaavat menolisäykset, jälkimmäisten viestinä taas oli, että valtion velan noustessa 90 prosenttiin kansantuotteesta talouskasvu alkaa väistämättä hidastua. Molemmat tutkimukset murenivat käsiin, kun niitä tarkasteltiin lähemmin. Rogoffin ja Reinhartin teesin paljasti virheelliseksi taloustieteen opiskelija, joka havaitsi maailmankuulujen professorien sortuneen alkeelliseen laskuvirheeseen.

Laajentava supistaminen oli lopulta hatusta vedetty juttu, vailla vankkoja tieteellisiä tai historiallisia perusteluja. Sen lopputulokset olivat surulliset: euroalueen ongelmamaiden kasvu tyrehtyi, velka-asteet pahentuivat ja menoleikkausten teho jäi selvästi odotuksista. Ja ennen kaikkea: kiristyspolitiikka ei “palauttanut luottamusta”, sillä ongelmamaiden velkapapereiden korot eivät lähteneet laskuun. Täystuhoa kylväneen troikan pelasti lopulta yksi mies, EKP:n pääjohtaja Mario Draghi. Markkinapaniikki hellitti vasta kun Draghi astui esiin ja ilmoitti, että EKP tekee mitä tahansa, todellakin mitä tahansa, euron pelastamiseksi. EKP:n rajatonta tulivoimaa ei yksikään sijoittaja uskaltanut uhmata. Samalla osoittautui oikeaksi kiristyspolitiikkaa voimakkaasti arvostelleen Paul de Grauwen teesi euroa rasittavasta pelkokertoimesta. Velkakirjojen korkojen hurja nousu johtui valtaosin muusta kuin veloista ja vajeista.

Surkuhupaista on, että vaikka IMF myönsi kiristyspolitiikan karilleajon, EU:n komissio ja etenkin talouskomissaari Olli Rehn ei vastaavaan itsetutkiskeluun kyennyt. Harakka ei säästä sanojaan kritisoidessaan Brysselin teknokraatteja:

Olli Rehn on ilmoittanut, että komissio ei nojaa yhteen ainoaan talousteoriaan tai oppiin. Ei virallisesti. Muta ideologisesti kyllä: komissio toisti perusteluita, valikoi tosiasioita, rajasi tulkintoja sekä määritteli syy-seuraus-suhteita siten, että se noudatti johdonmukaisesti Alesinan ja Trichet’n filosofiaa nopeasti parantavasta budjettisopeutuksesta.

Entäpä tästä eteenpäin? Harakka nostaa esiin saksalaisen sosiologin Ulrich Beckin varoituksen siitä, että euro on luomassa ympärilleen saksalaisen Euroopan, vaikka Thomas Mann varoitti moisesta. Vaihtoehtoina siis ovat eurooppalainen talousliitto tai saksalainen rahaliitto. Jälkimmäisessä kaikki muut sopeutuvat Saksan tarpeisiin. Ei kuulosta hyvältä.

Harakan kirjasta voi sanoa saman kuin Ahokkaan ja Holapan kirjasta: ei tarvitse allekirjoittaa kaikkia hänen johtopäätöksiään saadakseen siitä irti paljon. En ole lukenut äidinkielelläni yhtä hyvää ja selkeää esitystä Euroopan talouskriisin taustoista. Suuri kiristys on kaiken lisäksi nautinnollisen terävästi kirjoitettua asiaproosaa, toisin kuin akateemisen kuivakka Rahatalous haltuun.

Kommentit (12)
  1. ghOletteko lukenut James O. Weatherallin “Wall Streetin Fysiikka”? – Jos ette,niin suosit-
    telen! Luin kirjan suomeksi ja Kimmo Pietiläisen (Terra Gocnita) suomennos
    vaikutti – muuta en voi sanoa – ole-
    van ok. Alkukielellä toki takuulla suositeltavin.(Vaiketajuinen – aina-
    kin minulle ..,vaan sen perusteella,
    minkä “irti sain” ..todella! mielen-kintoinen!) Pääsette “irti”
    romaanihuolistanne!!

  2. Tommi Melender
    29.3.2014, 18:54

    Kiitos vinkistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *