Ilmaisun tavoista ja mahdollisuuksista

Piipahdin taannoin eräällä netin keskustelupalstalla. Suurin piirtein ensimmäinen kommentti, joka siellä silmiini osui väitti kirjan olevan kelvoton julkaisuformaatti, koska siinä ei ole kommentointimahdollisuutta.

Asia on tietysti päinvastoin. Kirja on arvokas nimenomaan siksi että se on — nykytermein ilmaistuna — epäsosiaalinen media. Niin sanotulla suurella yleisöllä ei ole mahdollisuutta mölistä tekstin sekaan mitä sattuu vaan jokainen lukija joutuu riitelemään kirjan kanssa yksinään sohvan nurkassa, aivan kuten kirjailija hamuaa oman työhuoneensa yksinäisyydestä lukijoita kohti. Juuri tämä toisen poissaolo, tekstiä molemmilla suunnilla, niin tekijän kuin kokijan taholla, ympäröivä tyhjyys, tekee sanataiteen mahdolliseksi. Kirjallisuus on suoraa itseilmaisua, ei suoraa kommunikaatiota. Tässä on tärkeä ero.

Sosiaalinen media on mielestäni huono termi. En nimittäin ole huomannut, että esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla meininki olisi mitenkään “sosiaalista”, pikemminkin niille löytää tiensä yhteiskuntamme vainoharhaisin, ennakkoluuloisin ja riidanhaluisin aines. Aina kun käyn kurkkaamassa, mitä nettikeskusteluissa tapahtuu, minut valtaa yhtä suuri kiusaantuminen kuin tilanteissa, joissa tahtomattani joudun näkemään tuntemattomia ihmisiä tarpeillaan. On tietysti hyvä, että “nettikansa” tyhjentää sisälleen pakkaantuneen kuonan internetin hämyisissä loukoissa eikä julkisilla paikoilla. Nämä tyhjennysoperaatiot on lisäksi mahdollista tehdä anonyymisti, nimimerkin suojissa. Keskustelupalstathan ovat täynnä “mielipiteitä”, joita kukaan ei ole kehdannut esittää omissa nimissään. Toisin sanoen ne eivät ole kenenkään mielipiteitä, ja se onkin tärkein syy jättää ne omaan arvoonsa. En jaksa uskoa, että keskustelupalstat olisivat jonkinlainen kansan ääni, suoran demokratian ilmaus. Suomi ei ole muuttunut yhtään avoimemmaksi, saati valistuneemmaksi, yhteiskunnaksi, vaikka osa Suomesta on tämän vuosituhannen aikana muutettu ympärivuorokautiseksi yleisönosastoksi. Veikkaisin, että keskustelupalstat pikemminkin kaventavat julkista dialogia kuin avaratavat sitä. Väki klikkiytyy nopeasti: keskittyy puolustamaan omia uskomuksiaan ja aivoituksiaan ja hyökkäilemään vastustajiensa (tai pikemminkin vastustajia esittävien olkiukkojen) kimppuun.

“On siellä joukossa hyvääkin keskustelua”, olen kuullut sellaisten toimittajien sanovan, joiden toimeentulon kannalta on olennaisen tärkeää, että heidän mediansa kerää paljon kävijöitä (suuret kävijämäärät tietävät suuria mainostuloja). Ehkä siellä joukossa tosiaan on myöskin “hyvää keskustelua”, mutta ainakaan minä en jaksa nähdä sitä vaivaa, että kaivaisin esiin ne muutamat helmet loan ja saastan keskeltä. Päätinkin runsas vuosi sitten lopettaa keskustelupalstojen seuraamisen samalla kun myös lopetin oman nimeni googlettamisen. En halua tietää, mistä “nettikansa” puhuu, en piittaa siitä, kuinka innoissaan se on U2:n Suomen-vierailusta tai kuinka kuohuksissaan kokoomusministerien Venäjä-kommenteista. Välillä toki haksahdan käymään jollain keskustelupalstalla, mutta kuten tämän merkinnän alusta ilmenee, luikin yleensä hyvin nopeasti matkoihini.

Keskustelupalstojen ongelmat kulminoituvat siihen, että ne suosivat suoraa ja välitöntä tunteenpurkausta. Minkäänlaista julkaisukynnystä ei ole. Kaikki, mikä kirjoitetaan tulee samassa hujauksessa julki (ellei teksti ole erityisen törkeää ja päädy moderaattoreiden poistamaksi). Niinpä kommentit lähtevät useimmiten liikkeelle suuttumisesta, loukaantumisesta, paheksunnasta tai muusta alkukantaisesta reaktiosta. Ihmiset tuntevat äkillistä tarvetta kommunikoida ja haluavat tyydyttää tarpeensa saman tien: tämä nopean tyydytyksen hakemisen kaava toimii nykyään monilla muillakin elämänalueilla. Tunteenpalossaan ihmiset kohtelevat sanoja ylimalkaisesti ja välinpitämättömästi, jolloin tuloksena on samanlaista mölinää kuin kapakkapöydässä valomerkin edellä.

Oikeastihan omien ajatusten selvittäminen ja ilmaiseminen on vaivalloista, suurta sinnikkyyttä vaativaa puuhaa. Siihen sisältyy aina kilvoittelua, kärsimystä ja kyseenalaistamista. Siksi se vaatii formaatikseen epäsosiaalisen median, kirjan. Tiedän kokemuksesta, että blogiin (tai Facebookiin) voi suoltaa mitä tahansa puolivillaista jorinaa, mutta jos ryhtyy tekemään vaikkapa esseetä, joka painetaan paperille sitten kun se on ylittänyt julkaisukynnyksen, on pakko kamppailla itsensä kanssa, laitettava itsensä lujille.

Joku sanoo tietysti tähän: eivät kaikki voi kirjoittaa esseitä ja julkaista kirjoja. Eivät voikaan enkä minä sitä vaadikaan. En “vastusta” sosiaalista mediaa, ainakaan niin kauan kuin sen seuraaminen ja siihen osallistuminen on vapaaehtoista. Länsimaisessa yhteiskunnassa parasta on valinnanvapaus: mahdollisuus elää sellaista elämää kuin haluaa — ja myös sellaista aikakautta kuin haluaa: itse en kuusiviikkoisen kesälomani aikana ollut paljonkaan tekemisissä 2010-luvun kanssa, ja se oli huojentavaa. Samalla oli tietysti hieman surullista palata takaisin nykyaikaan.

P.S.

Varmaan sellainenkin vastarinnan muoto tai mahdollisuus on olemassa, että osallistuu täysin rinnoin sosiaaliseen mediaan, mutta kirjoittaa sinne keskimääräistä punnitumpia ja hiotumpia kommentteja, yrittää niin sanotusti nostaa rimaa.