Ruotsalaista hysteriaa

Pääsiäisen löhöilylukemista: Stieg Larssonin trilogian kakkososa Tyttö joka leikki tulella.

Koukuttaa, koukuttaa, pakko myöntää. Mutta ei Larsson, joka kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2004, ollut briljantti kirjailija, hän oli pikemminkin toimittaja ja aktivisti. Hänen proosansa on tavattoman kömpelöä enkä yhtään ihmettele että Ruotsissa on kiivailtu dekkareiden kehnosta kirjallisesta tasosta.

Vaikea sanoa, minkä verran Larssonin postuumisti julkaistuja teoksia on editoitu: ei tarvitsisi kuin pikkuisen sormella tökätä niin kolmannes tekstistä lakoaisi pöydälle turhana silppuna. Kun tekstillä ei ole kirjallista arvoa, runsaus on taakka eikä rikkaus. Larssonin 600-sivuiset tiiliskivet aiheuttavat lukijoille turhaa niskahartiasärkyä – jonkun ruotsalaisviranomaisen pitäisi puuttua tähän epäkohtaan.
Kriitikot ovat kiitelleet Stieg Larssonia ruotsalaisen kansankodin pimeän puolen kuvaajaksi, ja luonnehdinnalle on sinänsä pätevät perusteet. Lisbeth Salanderin hahmossa konkretisoituu sosiaalivaltion systeemiväkivalta. Mutta Salander on lopulta enemmän toimintasankari kuin uhri; niinpä systeemiväkivallan tuottama traagisuus ja toivottomuus jää haaleaksi. Se ei ole raastavaa, vereslihaista. Se kelpaa viihteeksi. Kaiken huipuksi Tyttö joka leikki tulella -romaanissa elävältä haudattu Salander nousee mullan alta kostamaan kuin Tarantinon leffassa. Ei oikein sovi romaanin tosikkomaiseen henkeen.

Larssonin teoksista henkii ruotsalaisille ominainen yliherkkyys, hysteerisyys ja moralismi. Kun joku sanoo ruotsalaiselle metrossa piruuttaan “pöö”, ruotsalainen järkyttyy ja kokee tuleensa uhatuksi. Seuraavalla viikolla häneltä kysytään gallupissa “oletko kokenut fyysisen väkivallan uhkaa” ja hän vastaa myöntävästi. Gallupin tuloksista ilmenee, että 85% ruotsalaisista on joutunut pelkäämään henkensä edestä. Mediassa alkaa hirmuinen poru yhteiskunnan raaistumisesta, arvojen kovenemisesta ja hyvinvointivaltion murenemisesta.
Larssonin kaltaiset skribentit saavat synkistä tilastoista vettä myllyihinsä ja suoltavat tummanpuhuvia dekkareita, joiden perusteella Ruotsi on maailman vaarallisin maa, jota hallitsevat maailman häikäilemättömimmät ja korruptoituneimmat poliitikot, yritysjohtajat ja huippuvirkamiehet.

Monin verroin Larssonia armottomammin, röyhkeämmin ja älykkäämmin ruotsalaista kansankotia suomii Carl-Johan Vallgren satiirisessa pienoisromaanissaan Herra Bachmannin esite. Larssonin tiiliskivet tulee ahmineeksi vetävän juonen vuoksi, mutta mikään niissä ei jää askarruttamaan, kutkuttamaan tai kiusaamaan: ruokapöydästä suoraan vessanpöntölle.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *