Fiktion totuus vs. historiallinen totuus

Tuomas Kyrön kaksi vuotta sitten ilmestynyt Liitto on tämän vuosikymmenen parhaita kotimaisia romaaneja. Ei mitään pakotetun energistä, ylivirittynyttä ajan hengessä kiinni -kirjallisuutta, vaan viehkeällä tavalla vanhahtavan ja patinoituneen oloista, merkityksillä ladattua proosaa.

Myös Kyrön uusin Benjamin Kivi on kelpo romaani. Välillä tuntui kuin olisi lukenut Haanpäätä, esimerkiksi Taivalvaaran näyttelijä (kaikkien aikojen parhaita kotimaisia romaaneja, muuten) vilahti mielessä.
Benjamin Kivi kuljettaa lukijaa läpi Suomen historian, ja eräät kriitikot ovat katsoneet aiheelliseksi luetella ja listata kirjan sivuilta löytämiään anakronismeja (niitä on paljon).

Helsingin Sanomien Vesa Karonen toteaa: ”Oletan, että Kyrö on vain viitannut kintaalla historialliselle todenmukaisuudelle ja samoin kustannustoimittaja. Sama juttu häiritsi jo Liiton lukemista.”

Hämeen Sanomien Marika Riikonen puolestaan: ”Benjamin Kivi käyttää varhaisilla vuosikymmenillä ilmauksia ”slaissi” ja ”lellitty pissis”. Teos leimaa ohittamansa ajat historiallisilla viitteillä, joten tämänkaltaiset tyylirikot ovat lasinsiru silmässä.”

Eri linjoilla on Aamulehden Matti Mäkelä: ”Romaani ripustaa epookkeja rakentavat perfektionistiset puuhakirjailijat niskasta narikkaan.”

Pisteet Mäkelälle, hän ei nipota turhasta. Ja tekee oikeutta kirjan hengelle.
Romaanin kannalta ei ole olennaista se, näytettiinkö 20-luvulla keskisormea tai juostiinko 30-luvulla pururadalla. Benjamin Kivi on fiktiota ja fiktiona se on sisäisesti tosi.

Sitä paitsi historiallisesti väärin ajoitetut yksityiskohdat voi pistää romaanin nimikertojan piikkiin. Hän muistelee elämäänsä taaksepäin, ja aina kun näin tehdään, vastuu siirtyy kuulijalle tai lukijalle. Jos minä ryhtyisin kertomaan vaiheistani 1970-luvulta tähän päivään, epäilemättä sekoittaisin yhtä sun toista ja kuvailisin vanhoja asioita nykykielisillä ilmauksilla.

On olemassa Kjell Westön ja Jari Järvelän kaltaisia kirjailijoita, jotka pyrkivät romaaneissaan yksityiskohtia myöten todenmukaiseen ajankuvaan. Kun Westön Missä kuljimme kerran ilmestyi, eräs tuttavani oli suorastaan haltioitunut sen kulttuurihistoriallisesta tarkkuudesta.

Hän miltei suuttui, kun sanoin että kirjailija on kirjailija eikä arkistoinsinööri. Ei etevä epookin rakentaminen ole kaunokirjallisesti niin merkityksellinen taito, että se tekisi keskinkertaisesta romaanista hyvän tai hyvästä erinomaisen.

Tietenkin on niin, että jos päättää olla historiallisesti tarkka, on oltava sitä viimeiseenkin detaljiin. Silloin kriitikoillakin on hyvät syyt näpäyttää virheistä. Mutta jos johtotähtenä on pikemminkin fiktion totuus kuin historiallinen totuus, kriitikoiden kitinät anakronismeista ovat turhaa jorinaa.
Kommentit (12)
  1. Vesa Karosen kritiikki jatkaa Helsingin Sanomien lohdutonta syksyä kirjallisuusarvostelujen saralla. Jo ensimmäinen lause menee niin metsään kuin vain olla ja voi: ”Tuomas Kyrön neljäs romaani Benjamin Kivi alkaa nelitoistavuotiaan Benjamin-pojan kokemuksista vuonna 1918”. Kun kirjassa ei mainita yhtä ainutta vuosilukua, oikeata paikkaa tai historiallista tapahtumaa oikealla nimellään (maailmansotakin on vain ”suuri tappaminen”), kriitikolta vaaditaan aivan kolossaalista väärinymmärtämisen taitoa kammeta Kyrön villiä tarinaa perinteisen historiallisen romaanin muottiin. Kyrö nimenomaan haluaa irti perinteisen historiaan sijoittuvan kaunokirjallisuuden detaljivaatimuksesta sijoittaessaan (hienon) kirjansa eräänlaiseen mentaaliseen historialliseen maailmaan, jossa tärkeätä ovat vain suuret linjat. Kun romaanissa on mukana muun muassa sivuhenkilö nimeltä Pami Markera (viittaus Jackasss-hörhö Bam Margeraan), luulisi kriitikon jo tästä ymmärtävän kuinka tosissaan Kyrö on historiallisen tarkkuuden kanssa.

    Kyrön romaani jatkaa omalla tavallaan viime vuosina yleistynyttä tendenssiä irroittaa romaani ajallisista kahleistaan – esimerkkeinä tästä ovat vaikka Juha Seppälän Routavuosi ja Asko Sahlbergin Siunaus, joissa siirrytään selittämättömästi aikakaudesta toiseen yhden romaanin kuluessa.

  2. Tommi Melender
    7.11.2007, 10:03

    Juupa, jos eivät Pami Markerat, Jasper Hauserit ynnä muut (runsaat) viitteet johdata kriitikkoa tajuamaan kirjan tyylilajia, hänelle voisi suositella muita hommia.

    Seppälän Routavuodessa siirryttiin vieläpä kahdesta aikakaudesta sujuvasti esimerkiksi Castle Hollehammeriin.

    Tällainen sokkeloisuus on kaunokirjallisesti mielenkiintoisempaa ja avartavampaa kuin ryppyotsainen perinteinen historiallinen romaani pikkutarkkoine detaljeineen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *