Hieno löytö
En valita sateista kesää. Muutto uuteen taloon remontteineen ja muine ponnisteluineen on lohkaissut niin suuren palan lomastani, etten olisi ehtinyt kauniista ilmoista nauttia. Eipä ainakaan tarvitse harmitella tärvääntyneitä kesäpäiviä.
Kaiken tohinan keskellä olen ehtinyt lukeakin, ja ilokseni satuin tarttumaan Céline Curiolin romaaniin Viimeinen kuulutus. Paljon on tätä kirjaa kehuttu eikä syyttä, sillä se on kaikinpuolin hieno kaunokirjallinen teos. Tunnelmaltaan se muistuttaa Patrick Modianon romaaneja, joita en tosin ole pitkään aikaan lukenut, mutta joista olen pitänyt, etenkin Kehäbulevardeista.
Toisinaan romaania lukiessa saa oivalluksia, jotka nousevat yli sen mitä kirja itse pitää sisällään temaattisesti tai tekstuaalisesti. Näin minulle kävi Curiolin kohdalla. Viimeinen kuulutus havahdutti minut tajuamaan sen, että melkein kaikki romaanit ovat tavalla tai toisella kuvauksia inhimillisestä kommunikaatiosta – ja kuinka siinä epäonnistutaan. Curiolin romaanin päähenkilö etsii kuumeisesti yhteyttä toisiin ihmisiin, mutta kerta toisensa jälkeen yhteys pätkii ja katkeilee.
“Pitää lähteä ulos, nähdä joku ihminen siinä toivossa, että voisi taas tuntea jotakin muutakin kuin omat fyysiset rajansa”.
Viimeisillä sivuilla eräänlaisen hysteerisen ironian keskellä tuikkii jonkinlainen toivon ja epätoivon sekainen ymmärrys:
“Ja jos sallitte minun antaa vielä yhden neuvon: yrittäkää puhua ihmisille. Se ei asioita paljon muuta, mutta voi ehkä helpottaa oloanne.”
Curiolin kerronnalliset ratkaisut ovat osuvia. Viimeisessä kuulutuksessa ei ole esimerkiksi lainkaan suoria repliikkejä, vaan vuoropuhelu suodatetaan kertojan kautta. Näin kellään romaanin henkilöllä ei ole omaa ääntä, joka puristaisi hänet ehäksi tarkkarajaiseksi persoonallisuudeksi. Curiolin romaanin sosiaalinen todellisuus on häilyvää ja haurasta, aivan kuten sen henkilöhahmotkin.
Yhdessäoloon, kanssakäymiseen ja identiteettiin liittyvät kysymykset ovat kaunokirjallisuudessa ikuisia aiheita. Helppoja ne eivät ole, mutta Curiol onnistuu avaamaan niihin sen verran kiintoisan näkökulman, että hänen romaaninsa luettuaan tuntuu siltä kuin olisi oppinut tai ainakin kokenut jotakin uutta.
Tulin miettineeksi, että mies ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa. Enkä nyt viittaa mihinkään ylimaalliseen naisen vaistoon vaan poliittisen korrektiuden ongelmiin. Romaanin päähenkilönä on nimittäin nainen, ammatiltaan valtionrautateiden kuuluttaja, jonka tajunnan maisemaa hallitsee suhde naimisissa olevaan mieheen.
Minä ainakaan en uskaltaisi panna naispuolisen romaanihenkilöni päähän tällaisia ajatuksia:
“Naisen mielestä mies on lujatahtoinen, hän ihailee tämän viehtymystä omaperäisiin asioihin. Kukaan mies ei ole koskaan kertonut hänelle yhtä paljon itsestään, ja hänellä on vaikeuksia painaa kaikki mieleensä. Mutta hänestä on ihanaa kuunnella miehen puhuvan; tämän paljastukset osoittavat, että hän haluaa naisen kuuluvan elämäänsä, vaikka itse esittääkin vähän kysymyksiä.”
Toisaalta Curiolin romaaniin tuo tärkeän ulottuvuuden juuri se, että hänen naispäähenkilönsä on ei-akateeminen ja epälitterääri. Olen aina ihaillut sellaisia kirjailijoita, jotka onnistuvat koskettelemaan suuria teemoja arkisilla tunne- ja ilmiömaailman tasoilla ilman massiivisia viiteapparaatteja.