Yhteiskunnallinen kirjallisuus, osa 2679

HS:n älymystöraati on saanut vastattavakseen visaisen kysymyksen: “Onko suomalainen kaunokirjallisuus ajan tasalla nyky-yhteiskunnan todellisuuden kuvaajana?”

Moni raatilainen innostuu nimeämään tässä profeetallisia mittakaavoja hipovassa tehtävässä erityisen hyvin onnistuneita kirjoja. F-sanakin tulee HS-raatilaisten puheenvuoroissa mainituksi.

Kuten WSOY:n kustannuspäällikkö Harri Haanpää vihjaa, fiksaatio F-sanaan voi aiheuttaa kirjailijan pääkopan sisäisessä mikrokosmoksessa vakavia häiriötiloja:

“Palkinnot, varsinkin Finlandia-palkinto, ovat haitallisia silloin, kun ehdokkuudesta paitsi jääminen katkeroittaa kansallismaisemaksi itsensä mieltävän kirjailijan niin ettei hänelle enää riitä edes pieni taivas.”

Muuten olen sitä mieltä, että kirjallisuuden yhteiskunnallisesta relevanssista jauhamisen voisi lopettaa. Ainakin sitä pitäisi tuntuvasti vähentää.

Kirjallisuuden yhteiskunnallisuus on pikemminkin lukijan ja tulkitsijan kuin kirjailijan ongelma. Missä tahansa kirjallisuudessa voidaan nähdä yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, kyse on lähinnä siitä, miten tulkinnan parametrit säädetään. Kirjailijan intentioilla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

Tai kuten Jyrki Kiiskinen HS-raadissa toteaa: “Hyviä kirjoja voi kirjoittaa vaikka aidanseipäästä, ja ne haastavat aina tavalla tai toisella olemassaolevan maailmanjärjestyksen. Mutta niiden yhteiskunnalliset kytkennät jäävät useasti havaitsematta, koska teoksia harvemmin sijoitetaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.”

Masentavinta “yhteiskunnallisuutta” tapaa dekkarikirjallisuudesta, jossa se on läpeensä teennäistä ja simuloitua kuin ammattirutiininsa näivettämän demaripoliitikon vaalipuheessa. Mutta tämäkin on tulkitsijan – siis minun – tekemä havainto. Ja täysin riippumaton “yhteiskunnallisen” dekkaristin intentioista.