Yhteentörmäys vai rinnakkainelo?

Luin yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella Foreign Affairs -lehdestä Samuel Huntingtonin esseen sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Myöhemmin Huntington laati esseen pohjalta kirjan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996), joka nosti hänet maailmanmaineeseen.

Huntingtonin teesillä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on huono kaiku humanistisissa piireissä, joissa toisinaan liikun (silloin kun ylipäänsä jossain liikun). Vakiintuneessa puheessahan teesi konkretisoituu lännen ja islamin väliseksi vastakkainasetteluksi. Se taas ei ole sopusoinnussa suvaitsevan, arvoliberaalin maailmankuvan kanssa.

Aiemmassa merkinnässä siteeraamassani esseekokoelmassa Maailma järkkyy Amin Maalouf puolustaa uutterasti ajatusta kahteen kulttuuriin pohjautuvasta identiteetistä (sellainenhan hänellä itsellään on libanonilaissyntyisenä eurooppalaisena). Maalouf on kaikin tavoin ihailtava ja sympaattinen hahmo, ja maailmassa olisi paljon parempi elää, jos hänen kaltaisiaan olisi enemmän (Maailma järkkyy tosin ei ole puhtaasti esseistiikkana innostavaa luettavaa, Maaloufin esseitä nimittäin vaivaa vetelänlauhkea pääkirjoitustyyli).

Ansioksi Maaloufille lasken sen, että hänellä ei ole turhia illuusioita maailmanmenosta. Hän kritisoi huntingtonilaista teesiä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, mutta ei naiivisti, typerästi tai ideologisen paatoksen sävyttämänä. Muistan kuinka itse silloin kauan sitten tuhahtelin Huntingtonille, koska ajattelin, että eiväthän kulttuurit käytä ihmisiä vaan ihmiset kulttuureja, jolloin olisi typerä väittää lännen ja islamin olevan predestinoituja kahakoimaan keskenään. Nykyisin olen sitä mieltä, että kulttuurit muovaavat ihmisiä siinä missä ihmiset kulttuureja (tässä tulee vastaan yhteiskuntatieteen klassinen toimija-rakenne-ongelma, jota ei voi lopullisesti ratkaista kummankaan hyväksi). Putkahdamme maailmaan sellaisten olosuhteiden keskelle, joita emme ole itse valinneet ja nuo olosuhteet väistämättä vaikuttavat meihin, kuten huomautti se parrakas saksanjuutalainen, joka eli 1800-luvulla ja kirjoitti yhtenään pääomasta — mikäs sen tyypin nimi taas olikaan?

Huntingtonilainen teesi on nähdäkseni osittain oikea ja osittain väärä. Jos sen ymmärtää tarkkana todellisuuden kuvauksena, se menee monessa kohdassa pahasti metsään. Eiväthän länsi ja islam ole jatkuvassa, leppymättömässä nujakassa, saati ikuisesti tuomittuja sellaiseen. Jos taas sen ymmärtää ideaalityyppinä, teoreettisena pelkistyksenä nykyisissä yhteiskunnissa vaikuttavista voimista, se osuu valitettavan monessa kohdassa oikeaan. Jännitteet lännen ja islamin välillä eivät ole luuloteltuja tai tuulesta temmattuja, vaan vaikuttavat niin ylätasolla kansainvälisessä politiikassa kuin alatasolla eurooppalaisten suurkaupunkien arjessa.

Amin Maalouf on riittävän tarkkanäköinen ja rehellinen tunnistaakseen ja tunnustaakseen huntingtonilaisen teesin molemmat ulottuvuudet. Hän myöntää suurten ideologioiden konkurssin johtaneen identiteetteihin perustuvien vakaumusten nousuun, mikä taas synnyttää konflikteja (ennen kaikkea länsimaisten ja islamilaisten välillä). Samalla Maalouf kuitenkin pyrkii hahmottelemaan ulospääsyä yhteentörmäysten noidankehästä. Hänen ehdottamansa ratkaisut ovat abstrakteja, maailmoja syleileviä, mikä on sinänsä ymmärrettävää, koska ongelmakenttä on niin laaja ja vaikeasti hallittava.

”Näiden seikkojen valossa ajattelen ahdistuneena alkuperäistä isänmaatani Libanonia ja mutisen: loppujen lopuksi kommunitarismi oli umpikuja, johon isiemme ei olisi koskaan pitänyt syöksyä! Sitten ajattelen uutta isänmaatani Ranskaa ja koko Eurooppaa, jonka varaan lasken nykyään viimeisen toivoni, ja lisään samaan hengenvetoon: maahanmuuttajien sopeutumista ei edistetä saati tulevia kahnauksia vältetä kommunitarisoimalla vaan siten, että kaikille maahanmuuttajille suodaan yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja kielellinen ihmisarvo ja heitä kannustetaan hyväksymään kaksitahoinen identiteettinsä.”

Maalouf osuu ongelmien ytimeen nostaessaan esille kommunitarismin. Ei nimittäin voi antaa hyvää arvosanaa sille, miten Euroopan maat ovat vuosikymmenten saatossa hoitaneet maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Sotien jälkeen muslimivähemmistöt olivat useimmissa Euroopan maissa pieniä, mutta 1950- ja 1960-luvulla alkaneen muuttoaallon seurauksena vanhalla mantereella on nykyisin parikymmentä miljoonaa muslimia. Alun perin he tulivat siirtotyöläisinä paikkaamaan jälleenrakentamisen aikaista työvoimapulaa. ”Ne tekevät hommansa ja palaavat takaisin”, ajateltiin silloin. Ei puhettakaan kotouttamisesta, integroimisesta, suunnitelmallisesta maahanmuuttopolitiikasta. Asenteet islaminuskoisia vierastyöläisiä kohtaan olivat kuitenkin jos eivät suopeita niin ainakin sovinnollisia, mikä osaltaan johtui kolonialismin perinnön eurooppalaisiin (ja natsismin saksalaisiin) juurruttamasta syyllisyydentunnosta.

Sotien jälkeinen työvoimapula osoittautui ohimeneväksi ilmiöksi, ja talouden rakennemuutokset hävittivät Euroopasta valtaisan määrän teollisuustyöpaikkoja, jotka takavuosikymmeninä toivat elannon vierastyöläisille. ”Hommansa tehtyään” vierastyöläiset eivät palanneet takaisin, tai ainakaan suuri osa heistä. He jäivät Eurooppaan pysyvästi ja toivat perheenjäsenensä entisestä kotimaastaan. Nyt he ja heidän jälkeläisensä asuttavat Euroopan suurkaupunkien betonilähiöitä, noita Le Corbusierin houreisten ideoiden pohjalta rakennettuja helvetin esikartanoita. Monissa Euroopan maissa nuo kerrostalokammotukset rakennettiin alun perin valtaväestölle, ja tarkemmin sanottuna sen työväenluokalle. Esimerkiksi Ranskassa valtaväestön edustajat muuttivat vihaamistaan betonilähiöistä pois, jos vain suinkin pystyivät. Niistä, jotka joutuivat jäämään, tuli vaalikarjaa Le Penille ja Front Nationalille. Betonilähiöiden muslimiväestö taas on luonut oman rinnakkaisyhteiskuntansa, joka haluaa pysyä erossa valtakulttuurista, sen laeista ja tavoista, eikä vähiten siksi että pitää hedonistista länsimaista elämänmenoa moraalittomana. Ei siis puhettakaan eloisasta kulttuurien välisestä vuoropuhelusta, vaan pikemminkin itseensä sulkeutuvasta kommunitarismista. Ei ihme, että Maaloufia huolestuttaa.

Olisi typerää kiistää tällaisten syvälle käyvien ongelmien olemassaolo. Etnis-uskonnollisten skismojen esiintuominen on kuitenkin riskialtista. Tämän on saanut kokea esimerkiksi Alain Finkielkraut, viisas, maltillinen ja harkitseva ranskalaisfilosofi, joka vuoden 2005 Pariisin lähiömellakoiden jälkeen kyseenalaisti ns. poliittisesti korrektit selitykset siitä, että levottomuudet johtuvat vain ja ainoastaan sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Israelilaiselle Haaretzille antamassaan haastattelussa Finkielkraut huomautti mellakoijien kuvailleen motiivejaan tyystin toisenlaisella tavalla, sillä he huusivat Ranskan ja ranskalaisuuden vastaisia iskulauseita. Finkielkraut tuumi, että jos saksalainen nuoriso mellakoisi samalla tavalla etnis-uskonnollisten tunnusten alla, seurauksena olisi paniikin ja paheksunnan aalto pelkoineen fasismin uudesta noususta.

Ranskalaislehdistö pillastui Finkielkrautin kommenteista ja haukkui häntä Le Penin kätyriksi. Rasisminvastainen järjestö MRAP jopa puuhasi Finkielkrautin vastaisia oikeustoimia, mutta perääntyi viime hetkellä, koska kanne ei olisi voinut menestyä. Ihmisiä, jotka nimittävät Finkielkrautia äärioikeistolaiseksi moisten kommenttien perusteella, on vaikea luonnehtia miksikään muuksi kuin poliittisiksi kiihkoilijoiksi. Kenen asiaa tällaiset ajatuspoliisit loppujen lopuksi ajavat? En usko heidän edistävän kulttuurien välistä vuoropuhelua tai parantavan niiden vähemmistöjen asemaa, joita väittävät puolustavansa. Heidän toimintansa, heidän doubletalkinsa pikemminkin jyrkentää asenteita valtaväestön hiljaisen (tai nettiaikana ei enää niin hiljaisen) enemmistön keskuudessa.

Mutta minkälainen tulevaisuudennäköala pinnan alla kytevien etnis-uskonnollisten konfliktien leimaamalla Euroopalla on? Ei hohdokas, jos on uskominen Christopher Caldwellin kaltaisia tarkkailijoita. Caldwell esittää kirjassaan Reflections on the Revolution in Europe huomattavasti synkempiä ajatuksia kuin Maalouf. Mielestäni hän kuitenkin yliarvioi islamin kielteisiä vaikutuksia ja aliarvioi eurooppalaisten arvojen elinvoimaa. Oikeassa Caldwell on moittiessaan eurooppalaisia arvoliberaaleja, jotka kulttuurirelativismillaan ovat pettäneet liberalismin alkuperäiset ihanteet yksilönvapaudesta. Caldwellin jyrkkään johtopäätökseen en kuitenkaan voi yhtyä, hän nimittäin pelkää islamin turmelevan Euroopan, jossa olemme kasvaneet ja jonka olemme oppineet tuntemaan:

”When an insecure, malleable, relativistic culture meets a culture that is anchored, confident, and strenghtened by common doctrines, it is generally the former that changes to suit the latter.”

Maaloufin näkemys päällekkäisistä kulttuurisista identiteeteistä ja kulttuurien välisestä vuoropuhelusta tarjoaa myönteisen, tavoittelemisen arvoisen poliittisen vision, vaikka perustuukin osittain toiveajattelulle (niinhän poliittiset visiot yleensäkin). Caldwellin lähtökohdat taas voivat hyvinkin johtaa nykyisten vastakkainasettelujen kärjistymiseen ja uusien vastakkainasettelujen luomiseen. Ennustukseni kuitenkin on, että tulevina vuosina Euroopan maat perustavat maahanmuuttopolitiikkansa pikemminkin Caldwellin kuin Maaloufin lähtökohdille, Tanskan malli tiukennetussa muodossa voi hyvinkin olla vallitsevaa todellisuutta.

Tietyssä mielessä käytäntöjen tiukentaminen taitaa olla jopa välttämätöntä. Eurooppalainen hyvinvointivaltio on nimittäin ajautunut historiansa pahimpaan kriisiin, mahdollisesti jopa kuolinkamppailuun, ja samaan aikaan Välimeren eteläpuolella lukemattomat pohjoisamerikkalaiset haaveilevat muutosta vanhalle mantereelle paremman elämän toivossa. Kuten Osmo Soininvaara huomauttaa HS-raadin viime perjantain kysymykseen antamassaan vastauksessa: ”Eurooppa ei voi ottaa vastaan kymmeniä miljoonia pohjoisafrikkalaisia.” Tämän sanominen ei ole pahantahtoista tai julmaa, vaikka se hyväntahtoisten humanistien sydämeen sattuukin.

Onneksi on sentään toivon kipinöitä. Viime päivien poliittinen liikehdintä Pohjois-Afrikan maissa johtaa parhaassa tapauksessa positiivisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Olisiko vuosi 2011 Pohjois-Afrikalle sama kuin vuosi 1989 oli Itä-Euroopalle? Jos demokratia ja ihmisoikeudet leviävät Välimeren eteläpuolelle, se tarkoittaa, että niille, jotka nyt haaveilevat Eurooppaan muutosta, avautuu tilaisuus ryhtyä rakentamaan parempaa elämää omassa maassaan. Sekulaari islamilainen yhteiskunta? Ei kai sellainen tyystin mahdoton ajatus ole, onnistuihan Atatürk aikoinaan luomaan sellaisen tai ainakin sellaista muistuttavan*. Tästä päästäänkin takaisin merkintäni alussa esittämääni ajatukseen: vaikka kulttuurit muovaavat ihmistä, myös ihmiset muovaavat kulttuureja.

* Caldwell ja hänen hengenheimolaisensa pitävät tällaista ajatusta varmastikin naiivina. Caldwell kirjoittaa: ”That the course of Western history will be imitated, or at least submitted to, by everyone is an article of faith for a lot of Western liberals. It can be a pathetic spectacle to watch them waiting around for Islam to ’modernize’.”

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Kiinnostava kirjoitus. En ole lukenut käsittelemääsi Maaloufin kirjaa, mutta lukemani tekstit ovat nekin mielestäni vetelänlauhkeita…

    Mutta asiaan: en pidä aivan mahdottomana islamilaisen tai arabimaailman modernisaatiota. Fundamentalistinen uskonnollisuus, olipa se sitten islamia tai kristinuskoa, on suurelta osin reaktio moderniin, liike joka haluaa ajan suunnan vaihtuvan. (Viittaus entiseen IKL:n lehteen on tässä aivan tahallinen.) Vasemmistoliberaalina ateistina kaikki antisekulaarit ja antimodernit liikkeet ovat minulle yhtä ei-toivottavia.

    Ja vaikka ns. länsi ja islam eivät luontaisesti olisikaan tuomittuja keskinäiseen vihanpitoon, euroopalla ja idällä on ollut konflikteja vähintään persialaissodista lähtien.

    GB Ilvesheimo

  2. 2

    sanoo

    ”euroopalla ja idällä on ollut konflikteja vähintään persialaissodista lähtien.”

    Tämä pitää paikkansa. Uskon, että ainakin osittain näitä konflikteja selittävät maailmankatsomuserot.

    Kristillinen ja islamilainen maailma näkevät tietyt keskeiset asiat aika toisenlaisesta näkövinkkelistä. Salman Rushdie esimerkiksi sanoi joskus, että kristinusko on syyllisyyden (eli perisynnin) uskonto, kun taas islam on syyllistämisen uskonto (joka ei tunne perisyntiä ja jossa ei siekailla sen kuuluisan ensimmäisen kiven heittämistä vaikkapa aviorikkojien päälle).

    Mutta, mutta. Onhan islamilaisessa maailmassa historian saatossa ollut suhteellisen vapaamielisiäkin hallintoja ainakin jos vertailukohtana on tiukka islamismi. Atatürkin mainitsin jo tuossa merkinnässäni. Lisäksi esimerkiksi Afganistanissa oli viime vuosisadalla jakso, jolloin läntiset modernit virtaukset olivat hyvinkin vahvasti esillä, ainakin urbaaneissa piireissä.

    Eli ei kai modernisaatio ole täysin mahdoton ajatus.

    Islamismin nousu on, kuten sanot, ainakin osittain reaktiota modernisaatiota vastaan. Toisaalta se on myös reaktiota islamilaisen maailman taannoista heikkouden aikaa vastaan. Ei ole kovinkaan kauan siitä kun islam näytti olevan poliittisena voimatekijänä selvästi menneen maailman ilmiö.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *