Westön äärellä

Vuonna 1996 olin juuri muuttanut Jyväskylästä Helsinkiin. Päivisin tein toimittajan hommia STT:ssä ja iltaisin kirjoittelin valtio-opin gradua. Haaveilin politiikan tutkijan urasta.

Luin paljon, mutta en kaunokirjallisuutta, vaan yhteiskuntatieteellisiä ja filosofisia teoksia. Eräänä viikonloppuna menin Jyväskylässä kirjakauppaan ja tuumin, että jos ostaisinkin vaihteeksi romaanin, sellaisen, jota olisi viihdyttävää lukea junamatkalla Helsinkiin. Uutuuskirjojen pinosta löytyi Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Se vaikutti takakannen tekstin perusteella kiinnostavalta, eikä vähiten siksi että minua huvitti kirjasta lainattu ote, joka päättyi ”Minusta olisi kuitenkin mukavaa, että joku rakastaisi minua, vaikka olen varsinainen Hessu Hopo ja hontelon varteni päässä keikkuu nolostuttavan omapäinen kulli.” Ajattelin lainauksen kuvastavan kirjailijan ilottelua tahallisen huonolla maulla. Mutta eihän se niin mennyt. Leijat Helsingin yllä osoittautui varsin tunteelliseksi ja totiseksikin the way we lived -romaaniksi, jossa tavoiteltiin suuren kirjan tuntua. Luin sen ahmimalla, kehuin kavereillekin: ”Westö on tosi vahva kertoja.” 
Vuosituhannen vaihteen tienoilla hautasin suunnitelmani politiikan tutkijan urasta, koska olin tottunut helppoon elämään toimittajan kuukausipalkalla. Minulla ei riittänyt sinnikkyyttä heittäytyä epävarmaan tulevaisuuteen, jossa olisi pitänyt ensin punnertaa väitöskirja ja taistella sitten verisesti yliopistoviroista. Samoihin aikoihin kaunokirjallisuus palasi vahvemmin elämääni, Jürgen Habermasin tai Pierre Bourdieun asemesta tartuin mieluummin Milan Kunderaan tai Thomas Manniin. En lukenut romaaneja pelkästään siksi että ilta sujuisi niiden parissa rattoisasti, vaan aloin etsiä niistä jotain, en vain oikein tiennyt mitä. Toisinaan ajattelin erästä Richard Wrightin romaanihenkilöä, jolta kaveri kysyy, oletko löytänyt etsimäsi noista valtavan monista kirjoistasi. ”En ole”, hän vastasi. Tuntui, että minulle varmaan käy samoin, mutta halusin kuitenkin jatkaa lukemista, en osannut lopettaakaan.
Vuosien mittaan olen huomannut, että aika monesta kirjailijasta ajattelen nyt eri tavalla kuin silloin kauan sitten, kun luin romaaneja varsin harvakseltaan. En saata ymmärtää, miksi olen pitänyt esimerkiksi Paul Austeria tai Graham Swiftia lähestulkoon maailman parhaimpina kirjailijoina. Samalla tavalla on muuttunut myös suhteeni Westöhön. Hänen viime vuosien romaaninsa eivät ole tehneet minuun läheskään niin suurta vaikutusta kuin Leijat Helsingin yllä. Pystyn kyllä ymmärtämään, miksi Missä kuljimme kerran sijoittui sekä lukijoiden että kriitikoiden listoilla terävimpään kärkeen Hesarin hieman surkuhupaisassa vuosituhannen kotimainen romaani -äänestyksessä. Olen yhä sitä mieltä, että Westö on vahva kertoja, mutta luen hänen proosaansa herkkävaistoisemmin kuin ennen ja siitä nousee esiin häiritseviä piirteitä, joihin en aikaisemmin kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.
Westön fanit kiittelevät hänen taitoaan rakentaa historiallista ajankuvaa ja piirtää tarkkoja psykologisia henkilökuvia. Minua taas nyppii kaiken epookkimaisuuden keskellä hänen falskisti tai paisuttelevasti tunnelmoiva ylikirjoitettu proosatyylinsä. Luen parhaillaan uusinta romaania Kangastus 38, ja siinä Westön kielelliset maneerit lyövät taas vahvasti läpi. Hienoinen puistatus käy lävitseni, kun luen kuinka ”Thune tunsi edelleenkin mustasukkaisuuden salaman, se oli kuin teräksenkiiltävä veitsi…” Joitakin sivuja myöhemmin samainen romaanihahmo tuntee ”olonsa raskaaksi ja kahlituksi, kuin joku olisi kiristänyt metallivanteen hänen päänsä ympärille.” Tiedän, ettei ole muodikasta liputtaa tarkan ja kiteytetyn proosalauseen puolesta, mutta uskonpa, että Westön romaaneissa olisi vähemmän kielellisiä hairahduksia, jos hän kirjoittaisi pelkistetymmin sekä karsisi leimallisinta maneeriaan, toistuvaa tunnelmaefektien luontia säätilakuvausten perusteella: hänen kirjansa ovat pullollaan sumuisia, kosteutta tihkuvia iltoja ynnä muuta rihkamanomaista atmosfäärihempeilyä. 
Ihmiskuvaajana Westö on lämmin ja empaattinen, hänen tekstistään huokuu sellainen eetos, että kirjailijan tulee yrittää ymmärtää kaikkia henkilöhahmojaan, jopa niitä ilkeimpiä ja huonotapaisimpia. Toisin sanoen Westö asettuu kertomakirjallisuudessa leimallisen humanistiseen traditioon, ja tässä suhteessa hän on läheistä sukua esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergille. En tarkkaan ottaen tiedä, mistä se johtuu mutta nykykirjallisuudessa tämän lajin humanismi pistää helposti silmään jotenkin patinoituneena, vanhan ajan henkeä kantavana ilmiönä. Monet nykyajan romaanit ovat niin monitasoisten ironian ja itsetietoisuuden kerrostumien ympäröimiä, että niiden maailmassa Westön edustama puhdashenkinen ihmisyyden puolustaminen näyttää jos ei naiivilta niin ainakin hiukan hämmentävältä. Tällainen tunnelmoivan tyylin ja suurisydämisen humanismin sekakeitos, mitä siitä pitäisi ajatella? Westön fanit eivät tietenkään näe tässä ongelmaa, heidän mielestään hänen romaaninsa huokuvat syvää ymmärrystä ihmiselon perustotuuksista. Saattaa hyvinkin olla puhtaasti minun henkilökohtainen ongelmani, jos Westön romaaneihin upotettu elämänviisaus ei oikein minulle aukene.
Yhtä kaikki, jokin erityinen suhde minulla kaikesta varauksellisuudestani huolimatta on Westön tuotantoon. Vaikka olisin muuta päättänyt, etsin aina käsiini hänen uusimman teoksensa. Enkä tiedä miksi. Odotanko alitajuisesti innostuvani vielä joskus jostain hänen kirjastaan kuten vuonna 1996 Leijoista Helsingin yllä?
Kommentit (10)
  1. Olen kaikesta aivan samaa mieltä.
    Leijat Helsingin yllä oli ja on minulle sellainen lukukokemus ja tarina joka jäi poikkeuksellisen vahvasti mieleen, ja joka kerta Westön uusimman romaaanin kohdalla odotan sitä samaa, sitä ei tule, mutten myöskään jätä seuraavia lukematta.

    Toisaalta, voisin ehkä kokeilla lukea Leijat uudestaan.

  2. Tommi Melender
    1.9.2013, 19:23

    ”Toisaalta, voisin ehkä kokeilla lukea Leijat uudestaan.”

    Olen joskus miettinyt samaa. Mutta sitten. En taida uskaltaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *