Vihdoinkin suomeksi: Painovoiman sateenkaari
Iso aukko suomalaisessa käännöskirjallisuudessa on paikattu. Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari ilmestyy virallisesti tänään. Se on fanfaarien paikka.
Juhani Lindholmin käännöksen piti tulla ulos painokoneesta jo keväällä 2013, mutta alkuperäinen aikataulu osoittautui liian kunnianhimoiseksi. Eipä puolentoista vuoden viive haittaa. Tärkeintä on, että saadaan huolellinen suomennos. Painovoiman sateenkaari ei taatusti ole helppo pala kääntäjälle.
Luin kirjan etukäteen pdf:nä, koska tein siitä arvion Parnassoon. Toissa päivänä sain varsinaisen kirjaesineen postilaatikkooni. Tuhatsivuinen järkäle tuntuu mukavalta kädessä. Kyllä sillä vähän paksummankin ikkunan rikkoisi.
Luin kirjan etukäteen pdf:nä, koska tein siitä arvion Parnassoon. Toissa päivänä sain varsinaisen kirjaesineen postilaatikkooni. Tuhatsivuinen järkäle tuntuu mukavalta kädessä. Kyllä sillä vähän paksummankin ikkunan rikkoisi.
Nyt täytyy vain toivoa, että Painvoiman sateenkaari löytäisi suomalaiset lukijat ja poikisi lisää pynchoniitteja. Vaikka Pynchonilla on ansaitusti vaikean kirjailijan maine, hänen lukijansa ovat poikkeuksellisen vannoutuneita & uskollisia. Harva megabestselleristi pystyy luomaan teostensa ympärille yhtä vankan lukijoiden yhteisön.
Aikaisemmin Pynchonilta on suomennettu The Crying of Lot 49 nimellä Huuto 49. Sen käänsi Tero Valkonen. Jos vielä saataisiin suomeksi Mason & Dixon, koossa olisi Pynchonin kolme parasta romaania. Kirjailija tunnettiin pitkään siitä, että hän julkaisee romaanin vuosikymmenessä, jos niinkään usein. Tällä vuosituhannella hän on tiivistänyt tahtiaan ja pyöräyttänyt viimeksi kuluneen seitsemän vuoden aikana kolme kirjaa: Against the Day, Inherent Vice ja Bleeding Edge. Niistä vain ensin mainittu on vahvaa kamaa.
Jos Pynchonin tuotannosta ei ehdi tai halua lukea enempää kuin yhden romaanin, suosittelen Painovoiman sateenkaarta. Kannattaa kuitenkin varata riittävästi aikaa. David Foster Wallacelta kului teoksen parissa kahdeksan iltaa, keskivertolukijalla varmastikin enemmän.
Minulla oli alkukielinen teos hyllyssäni jo parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana. Sitä oli kiva pitää esillä, mutta kesti kauan ennen kuin jaksoin sen parissa sataa sivua pitemmälle. Kun sitten lopulta päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, minulta taisi kulua Gravity’s Rainbow’n läpi kahlaamiseen neljä viikkoa. Lindholmin suomennos sujui toki paljon sutjakammin.
***
Painovoiman sateenkaarta luonnehditaan postmoderniksi klassikoksi. Eikä syyttä tai ansiotta.
Se lyö rikki psykologisen realismin tutut kerronnalliset kaavat marssittamalla lukijan eteen nelisensataa henkilöhahmoa. Se punoo yhteen lukuisia juonia ja alajuonia, liikkuu arkitodellisuudesta uniin ja houreisiin, sekoittelee korkeaa ja matalaa, ylhäistä ja alhaista, kaunista ja kauheaa. Kielen tasolla se vyöryy rekisteristä toiseen, teknisestä jargonista katuslangiin ja lyyrisistä kuvista beathenkiseen irrotteluun.
Kirjallisuudentutkija Edward Mendelson on luonnehtinut Painovoiman sateenkaarta ensyklopediseksi narratiiviksi. Samaan traditioon kuuluvat Dante, Rabelais, Cervantes, Melville ja Joyce. Ensyklopediselle narratiiville ovat ominaisia runsaat alluusiot ja laajat historiallis-filosofiset perspektiivit sekä pyrkimys luoda uudenlaisia kerronnan muotoja, joilla pureutua vallitsevan aikakauden psykopatologioihin.
Uudenlaisten kerronnan muotojen etsintä ei Pynchonin tapauksessa kuitenkaan tarkoita radikaalia katkosta menneeseen, jonkinlaisen vallankumouksellisen nollahetken tavoittelua. Hän katsoo paitsi eteenpäin myös taaksepäin, kaivaa esiin unohdettuja aarteita kirjallisuushistorian hämäristä.
Erinomaiset jälkisanat suomennokseen kirjoittanut Tiina Käkelä-Puumala tähdentääkin Painovoiman sateenkaaren juurten ulottuvan syvemmälle kuin 1800-luvun klassiseen realismiin palautuvien valtavirtaromaanien. Painovoiman sateenkaari jatkaa menippolaisen satiirin perinteitä.
”Pynchonin paljon puhuttu kokeellisuus ja kaunokirjallisen muodon uudistaminen merkitsee myös hyvin vanhojen kerronnan keinojen uusiokäyttöä sellaisessa historiallisessa tilanteessa, joka on ne jo unohtanut”, Käkelä-Puumala kirjoittaa.
Suosittelen lukemaan Käkelä-Puumalan tekstin ennen itse teokseen ryhtymistä. Se madaltaa sisääntulokynnystä. Eikä “juonipaljastuksista” tarvitse välittää, Pynchon ei ole niitä kirjailijoita, joiden teokset voisi spoilata.
***
Alkukielisenä Painovoiman sateenkaariilmestyi 40 vuotta sitten. Siinä ajassa kirjallisuus ja ympäröivä maailma ovat muuttuneet monin tavoin.
David Foster Wallace poimi esikoisromaaniinsa The Broom of the Systemroppakaupalla suoria vaikutteita Pynchonilta, mutta ryhtyi myöhemmin ottamaan etäisyyttä mestariinsa. Hän tuumi jo 1990-luvulla, että Pynchonista olisi aika päästä vähitellen eteenpäin.
Omassa m
agnum opuksessaan Infinite Jestissä Wallace kirjoittaa jo Pynchonia vastaan. Romaanin patriarkkahahmo, elokuvaohjaaja James Incandenza on tiivistymä Pynchonin kaltaisista amerikkalaisen postmodernismin ikoneista. Eräs Infinite Jestinhenkilöistä luonnehtii James Incandenzan tuotantoa näin:
Onkohan amatöörimäinen oikea sana? Ehkä hän oli pikemminkin loistava optikko ja teknikko, mutta täydellinen amatööri merkityksellisessä kommunikaatiossa. Teknisesti briljantti, hänen Työnsä, sekä valaistus että kuvakulmat tarkasti mietittyjä. Mutta oudolla tavalla ontto ja tyhjä, vailla dramaattista kohdentumista – ei minkäänlaista narratiivista liikettä kohti todellista tarinaa; ei minkäänlaista emotionaalista liikettä kohti yleisöä.
Samankaltaisilla sanankäänteillä Wallace kritisoi Pynchonin ja muiden postmodernien esikuviensa tuotantoa. Itsetietoinen ja ironinen postmoderni fiktio oli teoreettisesti sofistikoitunutta ja teknisesti taitavaa, mutta siitä puuttui sielu. Infinite Jest ei kuitenkaan pyrkinyt tuhoamaan Painovoiman sateenkaaren kaltaisten merkkiteosten aikaansaannoksia vaan halusi pikemminkin pelastaa niiden edustaman ensyklopedisen romaanimuodon kielen solipsismilta.
***
Painovoiman sateenkaaren suomennoksen välityksellä ensikontaktin Pynchoniin ottavan lukijan lähtötilanne näyttäytyy ristiriitaisena. Ne, jotka eivät ole lukeneet Pynchonia aikaisemmin, ovat kuitenkin lukeneet häntä toisten kirjailijoiden läpi suodatettuna.
Englanninkielisessä nykykirjallisuudessa Pynchon on pitkässä proosassa samanlainen toteemi kuin Donald Barthelme lyhyessä proosassa ja John Ashbery lyriikassa. Hänen vaikutuksensa tihkuu läpi useiden angloamerikkalaisten prosaistien teoksista. Suomenkielisessä proosassakin voi nähdä Pynchonin kädenjäljen. Vaikkapa Jaakko Yli-Juonikkaan tuotanto olisi toisennäköistä, ellei hän olisi lukenut tämän postmodernin velhon teoksia.
Kaunokirjallisuuden lisäksi Pynchonin vaikutukset tuntuvat 1960-lukulaisen kulttuurinmurroksen jälkeisessä populaarikulttuurissa. Painovoiman sateenkaaren sarjakuvamaisista henkilöhahmoista ja slapstickiksi nyrjähtävästä dramatiikasta ei ole pitkä hyppäys parodisiin televisiosarjoihin tai mainoksiin.
Vaikka Painvoiman sateenkaaren tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan viimeisiin kuukausiin ja heti rauhantekoa seuranneeseen ajanjaksoon, se kertoo kuitenkin lopulta enemmän sodanjälkeisestä jälkiteollisesta maailmasta. Monet eri lukureitit johdattavat teoksen sisälle ja mahdollisesti sieltä ulos, mutta ne kaikki valottavat jollain tavalla, jostain näkökulmasta postmodernia sensibiliteettiä.
Uskaltautukaa rohkeasti seikkailemaan tämän kirjan sokkeloihin!
Kommentit (21)
Tilasin tästä arvostelukappaleen silloin aikoinaan kun teos löytyi ensimmäistä kertaa Teoksen katalogista. Ja eilen se yllätti minut kotoa. Hurraa!
Huuto 49 on ehdoton lempparini, mutta tykkään myös V:stä, jos tällaiset epämääräiset kirjabloggaajamutuhutut sallitaan. Toivottavasti saadaan pian lisää suomeksi. Linkissä asiantuntematonta peukutusta Huuto 49:stä. http://kirjasfaari.fi/2011/09/thomas-pynchon-the-crying-of-lot-49/
V:n luin Pynchonilta ensimmäisenä silloin aikoinaan.
Se oli hyvä sisääntuloväylä. Ja toki erinomainen romaani, noiden mainitsemani top 3:n takana heti kärkkymässä, mielestäni.
Painovoiman sateenkaaressa törmää V:stä tuttuihin henkilöhahmoihin.
Huuto 49 on hallituin ja salavihkaisin, kun siitä puuttuu tuo Pynchonille tunnusomainen maksimalistinen ulottuvuus.