Vihaa, lohtua, vihaa ja lohtua

Pitääkö kirjailijan tarjota lohtua? Ja millaista lohtua? Tämä teema toistuu varioiden Gustave Flaubertin ja George Sandin kirjeenvaihdossa. Vuoropuhelua on kiintoisa seurata, koska kirjailijat ovat temperamentiltaan niin kovin erilaisia.

Sand tiivistää tämän eron toteamalla, että hän tarjoaa lohtua, mutta Flaubert lohduttomuutta:

”En tiedä mikä säätelee kohtaloitamme. Sinä katsot niiden ohikulkua, puntaroit niitä, sinä kirjaimellisesti pidättäydyt arvioimasta niitä. Sinä rajoitut kuvaamaan niitä ja kätket huolellisesti, systemaattisesti persoonallisen näkemyksesi. Kuitenkin se näkyy hyvin kertomuksesi lävitse, ja sinä teet surullisemmiksi ihmiset jotka sinua lukevat. Minä tahdon tehdä heidät vähemmän onnettomiksi.”

Flaubert uskoi, että kirjailijan on oltava tekstissään samalla lailla näkymätön kuin Jumala luomakunnassaan. Eräät hänen käsityksensä ovat kieltämättä huvittavia, kuten usko romaanin ”tieteellisyyteen”. Toisaalta hän taisi usein olla pikemminkin roolilleen uskollinen kuin täysin vakavissaan, esimerkiksi puhuessaan runouden voivan yltää samanlaiseen täsmällisyyteen kuin geometrian.

Olennaista Flaubertissa on, että hän on niitä kirjailijoita, jotka ovat riidassa maailman kanssa (erään myöhempien aikojen riitapukarin ilmausta lainatakseni). Niinpä hän vuodattaakin Sandille:

”Voi, rakas hyvä Mestari, jospa te voisitte vihata! Se teiltä on puuttunut: Viha. (…) No mutta! huutakaa! jyliskää! ottakaa iso lyyranne ja näpäyttäkää vaskikieltä.”

Viha, kostonhimo, aggressio – nämä ovat legitiimejä kirjallisen työn voimanlähteitä, vieläpä suhteellisen yleisiä kirjallisuushistoriassa. Niitä oli Flaubertilla, niitä oli Strindbergillä ja Célinellä, niitä on Houellebecqilla. Sen, että viha kantaa kirjailijaa, ei tarvitse eikä etenkään pidä tarkoittaa hillitöntä ja holtitonta räiskimistä. Sen todistavat Flaubertin teokset. Vihata kun voi myös hillitysti, ja tyylillä.

Entä lohtu? Miksei kirjailija, joka on riidassa maailman kanssa lohduttaisi suuresti niitä lukijoita, jotka jakavat hänen tuntemuksensa? Sitä paitsi hyvin kirjoitettu vihasta ammentava kirjallisuus koskettaa myös niitä, jotka eivät kovin paljon vihaa, mutta jotka ymmärtävät hyvin kirjoitettua kirjallisuutta, ja osaavat liikuttua siitä.

Vihasta ammentava kirjallisuus voi olla moraalista siinä missä mikä tahansa kirjallisuus, ja usein onkin. Tämän ymmärsi myös Flaubert, joka halusi kätkeä itsensä tekstistään, näyttää maailman, ei selittää sitä. Ja hänellä oli kanttia vaatia samaa ymmärrystä lukijoiltaan:

”Jos lukija ei saa kirjasta irti moraalisuutta joka siitä pitäisi löytymän, niin joko lukija on hölmö tai kirja vääristelee tarkkuuden osalta. Sillä silloin kun jokin asia on tosi, se on hyvä.”

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *