Väkisin positiiviset

”Negatiiviset ihmiset ovat SYVÄLTÄ. Saattaa kuulostaa karkealta, mutta on kiistaton tosiasia, että negatiiviset ihmiset ovat syvältä. He imevät energian meidän kaltaisistamme positiivisista ihmisistä… Karttakaa heitä hinnalla millä hyvänsä. Jos se tarkoittaa, että joudutte katkaisemaan välinne vuosikausia tuntemiinne ihmisiin, olkoon sitten niin. Uskokaa minua, pärjäätte paremmin ilman heitä.”

Näin neuvoo J.P. Maroney, joka nimittää itseään ”yritysmaailman pitbullterrieriksi”. Maroney ja lukemattomat hänen kaltaisensa maallistuneen menestysteologian matkasaarnaajat vetävät Yhdysvalloissa salit täyteen kansaa innostaessaan ihmisiä uskomaan, että lasi on aina puoliksi täysi, ei koskaan puoliksi tyhjä. Niin sanottu positiivinen ajattelu on paisunut Atlantin takana suuren luokan bisnekseksi, joka tuottaa valtaisat määrät kirjoja, DVD:itä ja muuta oheismateriaalia.

Toki positiivinen ajattelu tunnetaan myös Euroopassa ja Suomessa, mutta ytimeltään ilmiö on kuitenkin mitä amerikkalaisin. Tämän toteaa toimittaja Barbara Ehrenreich kärkevässä kirjassaan Bright-Sided: ”Yhdysvallat on historiallisesti tarjonnut kasvualustan monenlaisille lahkoille, kulteille, henkiparantajille ja käärmeöljyn kauppiaille”.

Ehrenreichin rinnastukset ovat osuvia, sillä valmiiksi pureskellussa ja tuotteistetussa positiivisessa ajattelussa ei ole kyse ajattelusta ensinkään vaan lähinnä itsesuggestiosta. Vakavahenkinen, tietoon ja ymmärrykseen pyrkivä ajattelu lähtee aina liikkeelle epäilystä, kyseenalaistamisesta, valmiiden totuuksien kiistämisestä. Siinä mielessä se on perusviritykseltään pikemminkin negatiivista kuin positiivista.

Maroneyn kaltaiset maallistuneet menestysteologit kehottavat ihmisiä työntämään syrjään epäilyt ja lopettamaan kyseenalaistamisen. Heidän viestinsä on, että onni ja menestys ovat kiinni ihmisten omasta päättäväisyydestä. Oikein lujasti tahtomalla jokainen voi levitoida itsensä pahimpienkin esteiden yli. Jos ihminen epäonnistuu pyrkimyksissään, syynä on se, ettei hän sittenkään tahtonut tarpeeksi. Ei muuta kuin takaisin motivaatioseminaariin tai kirjakauppaan!

Amerikkalaisuutta leimaava optimistisuuden kultti on meemi taikka peräti virus, joka vaikuttaa Ehrenreichin mielestä vahingollisesti Yhdysvaltain talouteen ja politiikkaan. Entinen ulkoministeri Condoleezza Rice on kertonut, että George W. Bush ei sietänyt presidenttikausillaan lähelleen ”pessimistisiä, epäilyä kylväviä” ihmisiä. Aito valtioviisaus kuitenkin edellyttää kirkasta tietoisuutta siitä, miten voi käydä jos asiat menevät pieleen.

Vahvimpia väitteitä Ehrenreichin kirjassa on, että todellisuuden hämärtävä yltiöpositiivisuus piirtyy esiin myös finanssikriisin taustalta. Mitä muuta 2000-lukua hallinnut markkinafundamentalismi oli kuin äärimmilleen vietyä positiivista ajattelua? Yritysjohtajien, sijoittajien ja poliittisten päättäjien keskuudessa vallitsi vankkumaton usko siihen, että näkymätön käsi hoitaa kaiken parhain päin eikä rahoitusjärjestelmän vakaudesta tarvitse kantaa huolta.

Sellaiset ihmiset, jotka rohkenivat nousukauden huumassa muistuttaa riskinoton varjopuolista, olivat todellakin SYVÄLTÄ. Heidän kanssaan ei kannattanut kaveerata, jos halusi menestyä. Vararikkoon menneen Lehman Brothersin toimitusjohtaja Richard Fuld erotti vuoden 2006 lopussa pankin kiinteistösijoituksista vastanneen Mike Gelblandin, koska tämä mukamas lietsoi tappiomielialaa varoitellessaan kiinteistökuplasta ja vaatiessaan liiketoimintamallin muuttamista.

Ehrenreichin kirja vakuuttaa ennen muuta huomioillaan, anekdooteillaan ja yksityiskohdillaan. Hän esimerkiksi kertoo naispuolisesta opettajasta, joka netin keskustelupalstalla pyytää ihmisiä ”ajattelemaan positiivisia ajatuksia” vaikeaa syöpäsairautta potevan vävypoikansa puolesta.

Positiivinen ajatus on myöhäiskapitalistisen kuluttajaihmisen rukous. Ainakin Yhdysvalloissa. Kenties myös täällä Suomessa.
Yritykset kannustavat mielellään työntekijöitään positiiviseen ajatteluun ja järjestävät heille motivointikoulutusta. On elinkeinoelämän etu, että todellisuus epäpolitisoidaan ja että ihmiset uskovat kaiken olevan kiinni heidän omasta tahdonvoimastaan, ei yhteiskunnallisista määreistä. Irtisanomisetkin alkavat näyttäytyä haasteelta, jonka voi kääntää voimavaraksi.
Mitä vahvemmassa asemassa positiivinen ajattelu on, sitä vähemmän tarvitaan orwellilaista Isoveljeä. Kuten Paavo Haavikon runossa sanotaan: ”Kansa vartioi itseään omaan laskuunsa, ilmaiseksi.”
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Tämä on kaikki kovin totta. Lisäksi jatkuva positiivisuuden vaatimus – joka tosiaan on melko yleistä myös Suomessa ja suomalaisessa työelämässä – on raskasta ja syyllistävää. Onko kerta kaikkiaan mitään epäluonnollisempaa kuin olla aina positiivinen ja hyvällä mielellä? Vaikka joku olisi kuollut, vaikka vanhustenhuolto muistuttaisin turkistarhausta ja päinvastoin, vaikka turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin kuin roskia? Positiivisuudella on paikkansa ja voimansa, mutta ennen kaikkeahan elämä on aallokko. Mistä sitä tunnistaa onnen ja hetken jolloin on todella aihetta olla positiivinen, jos kyseisiä tunnetiloja pitää pitää yllä luonnottomasti, väkisin ja kokoajan?

  2. 2

    Samuli K. sanoo

    Erittain kiinnostava ja suositeltava kirja, jonka itsekin hotkaisin toissaviikolla. Sivuhuomautuksena totean, etta itse luin sen nimella Smile Or Die. How Positive Thinking Fooled America. En tieda kumpi on jenkki- ja kumpi brittipainos, mutta sama kirja on siis saatavilla kahdella eri nimella.

  3. 3

    sanoo

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

    Olen itse pohtinut askelmerkkejä tyytyväiseen elämään juuri tuon perinteisen positiivisen elämänkatsomuksen kautta. Kirjoitussarjaani voi lukea täältä: http://leostranius.fi/?p=1453

    Aina ei tietenkään voi olla positiivinen. Herää kuitenkin kysymys: Pitäisikö sitten olla negatiivinen? Auttaako se jotain? Tuleeko ihminen siitä tyytyväisemmäksi?

    Tsemppiä ja aurinkoista alkanutta viikkoa!

    Parhain terveisin
    -Leo

  4. 4

    sanoo

    ”Pitäisikö sitten olla negatiivinen? Auttaako se jotain? Tuleeko ihminen siitä tyytyväisemmäksi?”

    Ehrenreich ei missään nimessä usuta ihmisiä olemaan ”negatiivisia”. Päinvastoin. Hän kirjoittaa: ”I would like to see more smiles, more laughter, more hugs, more happiness and, better yet, joy.” Mutta korostaa, että ilon pitäisi olla aitoa ja kestävää eikä positiivisen ajattelun opeilla tuotteistettua. Lisäksi tämä ilo ei saisi hälventää niitä valtaisia ongelmia, jotka ihmiskuntaa kohtaavat, ”both our own making and imposed by the natural world.” Selväjärkisyys on iloisuuden välttämätön kumppani.

    Entä mitä minä itse ajattelen? Minulle koko dikotomia negatíivisuuden ja positiivisuuden välillä on aika lailla yhdentekevä. En usko, että mitään hyvää seuraa, jos lähtee rakentamaan elämänasennettaan jostakin valmiiksi määritellystä lähtökohdasta tai iskulauseesta käsin. En halua olla positiivinen enkä negatiivinen ihminen. Jos jotain, niin yritän kai olla utelias.

    Toisaalta en myöskään halua väheksyä vanhaa kunnon suomalaiskansallista raskasmielisyyttä. Valitsisin sen koska tahansa mieluummin kuin amerikkalaishenkisen yltiöpositiivisuuden, jos valittava olisi.

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Eikö riitä, kun on oma itsensä? Kun aletaan ”pyrkiä” ja ”valita”, ollaan itsepetoksen tiellä. Tuskin elämää voi rakentaa ohjeistuksien tai huoneentaulujen varaan.

  6. 6

    sanoo

    Huhtikuussa ilmestyy David Lipskyn kirjoittama ”viiden päivän elämäkerta” edesmenneestä David Foster Wallacesta. Kirjalla on viisas nimi: ”Although of Course You End Up Becoming Yourself.” Miksikä muuksi ihmisen pitäisikään tulla.

  7. 7

    sanoo

    Tätä lukiessa johtui mieleen ”affirmaatio” kritiikin ja kriittisen ajattelun vastavoimana. Vasemmistolaiset teoreetikot käyttävät affirmaation käsitettä omiin tarkoituksiinsa. Mutta tietääkö joku viisaampi, onko amerikkalaisen menestysteologian ja affirmaation suhdetta tutkittu? Onko monikin yritysvalmentaja yrittänyt raiskata Nietzscheä tai – mikä vielä kuumottavampi ajatus – Deleuzea?

  8. 8

    sanoo

    Ajatuksesi tuotteistetusta myönteisyydestä itsesuggestiona on hyvin osuva.

    Perimmäisten miksi-kysymysten sijaan meidän ohjeistetaan mielestäni kysymään aina vain kiihkeämmin miten. Pidämme katseemme peilissä, kaikkihan on itsestämme kiinni. Vain muuttumalla maailmaa nopeammin saamme hetken armon. Psyykkaamme itseämme kansainvälisen kilpailukyvyn vaatimaan kuosiin Maroneyden, Sarasvoiden ym. PD-oppailla, lääkkeillä tai kuluttamalla.

    ”Kielteisintä” ja siis tuomittavinta ympäristöuhkien, ylituotannon ja eriarvoisuuden maailmassa on mielestäni palkkatyön tekemisen kyseenalaistaminen. Ennen kaikkea nuorisoa on millä tahansa työllä ja millä tahansa ehdoin suojeltava syrjäytymiseltä ja omilta ajatuksilta.

    Eihän Olliloiden ja kumppaneiden partiopoikabisnespuppuun tietysti kukaan oikeasti usko, yhtä vähän rautaesiripun takana kukaan uskoi kommunismiin. Auktoriteettiuskoisina ja pelokkaina laulamme kuitenkin niitä lauluja, joista kuvittelemme edes hetken hyötyvämme. Vaikka tiedämme, että ensimmäisenä tuottamattomana hetkenämme meidät saatellaan ”kaasukammion” ovelle.

    Jonathan Littellin yli kahdeksansataasivuinen järkäle, Hyväntahtoiset, käsittelee natsien Einsatzgrubbenin etenemisestä itärintamalla Saksan armeijan jälkijoukoissa. Tehtävänä on tuhota eli tappaa kaikki vallatulta alueelta löytyvät sadat tuhannet juutalaiset. Teoksessa käydään piinallisen yksityiskohtaisesti läpi hulluuden etenemistä ja ihmisten sopeutumista omaan tehtäväänsä. Kuten Mika Waltarin Sinuhe, päähenkilö, myöhempi pitsitehtailija Maximilian Auekin haluaa ”maljansa täytenä”, eli haluaa osoittaa itselleen ja muille pystyvänsä tarvittaessa ihan kaikkeen.

    Aue on ymmärtääkseni keksitty hahmo, mutta useimmat muut romaanin henkilöistä eivät ole. Murheellista on huomata, ettei esimiesasemassa ollut ihmishirviöitä, vaan useimmiten hyvin sivistyneitä ja koulutettuja ihmisiä. Tohtorin tutkinto ei ollut harvinaisuus. Silti näille tunnollisille herrasmiehille tärkeintä oli saavuttaa tai mieluummin ylittää asetetut määrälliset ja ajalliset tavoitteet. Sivistyneistön valinta johtamaan ”aktioneja” oli oikeastaan jopa aika luonnollista. Vain kaunopuheiset upseerit pystyivät maalailemaan alaisilleen sellaisia näkyjä, että he alkoivat sisäistää teurastamisen joko välttämättömyytenä tai välivaiheena jonkin suuremman saavuttamiseksi. Karkeasti käskyttämällä hirmutekoihin motivoiminen ei olisi onnistunut.

    Siinä tosipaikan tullen oli sivistyksen koko merkitys?

  9. 9

    sanoo

    Hyvä teksti, Tommi.

    Tähän samaan postiivisuuden pakkoon lasken myös kumppanille asetettuun toivelistaan kuuluvan ”huumorintajuinen”-ominaisuuden (ihmiset itse asiassa tarkoittavat ”vitsikästä”, mutta kaikki ovat vain tottuneet sanomaan ”huumorintajuinen” yleisten luonteenpiirrelistojen mukaisesti) ja sen ehdottomana vastakohtana pidetyn ”synkkyyden”. Sitä ei toivota missään nimessä. Ja kaikkein pahinta olisi, jos kumppani olisi ”melankolinen”.

    Luulen, että liiallinen ajatteleminenkaan ei ole toivottavaa, mutta sitä kuvaamaan ei vain ole löydetty sopivaa adjektiivia.

  10. 10

    sanoo

    Jos itse olisin sellaisessa tilanteessa, että pitäisi hakea seuraa treffipalstalta, voisin hyvinkin listata ominaisuuksikseni melankolisuuden, raskamielisyyden, pessimistisyyden ja jurouden.

    Niillä eväillä tuskin tulisi kovin paljon vastauksia. Mutta — positiivisesti ajateltuna — ehkä sentään jokunen keskimääräistä kiinnostavampi.

    Voisin myös laittaa siihen treffi-ilmoitukseen, että jääkiekkoilijoista ja vuoristojääkäreistä pitävät missityyppiset naiset älkööt vaivautuko. Tosin sellaisten naisten tuskin tarvitsee treffipalstoja lukea, joten sellainen maininta olisi turhaa palstatilan haaskausta.

  11. 11

    Anonymous sanoo

    Oikein piristävää sunnuntailuettavaa kommentteineen tässä valtiollisen väkivallan -sodan – ihannointiin erikoistuneessa maassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *