Vaatijat & uhriutujat

Edellisessä merkinnässä siteeraamassani Michael Foleyn kirjassa The Age of Absurdity nousee yhtenä sivujuonteena esiin se, kuinka ihmisten suhde velkaan ja velkaantumiseen on aikojen saatossa muuttunut.

Joskus muinoin velkaantumista pidettiin häpeällisenä ja velasta haluttiin päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Sitten velasta tuli välttämätön paha, joka mahdollisti esimerkiksi asunnon oston. Viime vuosikymmeninä ihmiset ovat suurina joukkoina ryhtyneet ottamaan velkaa voidakseen elää leveämmin: “Onnea ja yltäkylläisyyttä — jos ei muuten niin lainarahalla.”

Mihin tämä on johtanut? Tähän mennessä ainakin suurimpaan finanssikriisiin sitten kolmekymmentäluvun. Alkusysäyksen sille antoivat asuntoluotot, joita amerikkalaiset pankit olivat myöntäneet ihmisille, jotka halusivat elää hienommissa ja kalliimmissa taloissa kuin mihin heillä oli oikeasti varaa. Jotta pankkien ei olisi tarvinnut evätä asuntoluottoja maksukyvyttömiltä (koska kaikillahan oli myöhäiskapitalistisen mantran mukaan oikeus tavoitella parempaa elämää velaksi), pankit paketoivat nämä subprime-asuntoluotot finanssituotteiksi ja myivät eteenpäin sijoittajille (luottoluokittajien suosiollisella avustuksella). Syntyi korttitalo, joka kaatui pienimmästä tuulenpuuskasta — ja oli lopulta romahduttaa koko (jättimäisen velanoton varaan rakentuneen) kansainvälisen rahoitusjärjestelmän.

Foley liittää kirjassaan velkaantumisen kiintoisalla tavalla yleisempään historialliseen kontekstiin eli kuusikymmentäluvun kulttuurimurrosten jälkeiseen yksilöiden ja ryhmien oikeuksia (velvollisuuksien kustannuksella) voimakkaasti painottaneeseen kehitykseen. Foleyn mielestä nykyajan ihmiselle on ominaista uskomus siitä, että hänelle kuuluu kaikki: “This sense of deserving has surely been a factor in the growth of debt. The development of entitlement since the 1970s coincides exactly with a steady rise in personal debt. If you are entitled to a certain lifestyle then borrowing money to fund it is simply claiming what is rightfully yours — and there is no obligation to pay back.”

“Oikeus kaikkeen ilman vastuuta mistään” -elämäntyyli ei kuitenkaan koske vain pinnallisia kerskaihmisiä, jotka haluavat elämäänsä ylellisyyttä ja luksusta. Samanlainen vaatimisen ilmapiiri leimaa Foleyn mielestä myös esimerkiksi kulttuurielämää. Taitelijat ja sellaisiksi haluavat pitävät selvänä, että he ansaitsevat töilleen kaiken mahdollisen huomion, näkyvyyden ja kiitoksen — kaikki tekstit on julkaistava, kaikki taulut on saatava esille näyttelyyn, kaikkien teatteriesitysten on päästävä näyttämölle.

Entä mitä tapahtuu sitten, kun kirjailijat, taidemaalarit tai teatterintekijät eivät saakaan tarpeeksi huomiota ja arvostusta (tai tekstejään julki, taulujaan näyttelyyn, esityksiään teattereihin)? Herkeävätkö he itsetutkiskeluun, ryhtyvätkö he pohtimaan omia töitään armottoman kriittisesti? Eivät suinkaan. He suuttuvat. Ja suututtuaan tekevät sitä, mitä ihmiset yleensäkin tekevät nykyisessä vaatimisen kulttuurissa — uhriutuvat, alkavat syyttää muita. Kulttuurintekijät löytävät helposti syntipukkeja: luihuja kustantajia ja tuottajia, ammattitaidottomia kriitikoita ja toimittajia, korruptoituneita apurahojenjakajia, tyhmiä lukijoita ja katsojia.

Foley korostaa, että vaatimisen kulttuurissa ei tunnusteta sellaista asiaa kuin henkilökohtainen epäonnistuminen. Jos toiveet ja odotukset eivät toteudu, syyllinen on aina jokin ulkopuolinen taho, jonkin sortin riistäjä, sortaja tai kusettaja. Tämä kaava pätee ihan samalla tavalla työelämässä ja parisuhteessa kuin taiteessa: “Failure is an obsolete concept. No one is willing to accept that few are worthy of high grades or artistic recognition and that there is no such thing as dream partner. So failure is the new taboo F-word.”

Pidän Foleyn esiin nostamia kysymyksiä tärkeinä. Etenkin, kun hän ei rajoitu kulttuurianalyysissään kaikkein ilmeisimpiin esimerkkeihin eli sellaisiin, joista paistaa räikeimmin nautinnonhalu ja kerskakulutus. Samanlaisessa vaatimisen ja uhriutumisen noidankehässä elävät Foleyn mielestä niin kulttuurimme ylemmät kuin alemmat kerrokset. Olemme kaikki yhtä suuria narsisteja, kärtimmepä uutta Louis Vuittonin laukkua tai kehuja ja huomiota tämän syksyn uutuuskirjallemme.
Kommentit (16)
  1. Der Deutsch Sprechende Freund
    23.10.2010, 13:43

    Mutta Foleyn kuvaamassa tilanteessa on hyvää ansaintanicheä kumminkin, näin postiivisesti asiaa vaikkapa erilaisten tekstien kustannusmyllyn osalta tarkastellen, kyllähän siinä kirjallisuuden uudistajajaheerokset in spe hyö pyssyypkii näetsen hyväl mielel ko starikka penkinpäässä vastaa kaikkiin kysymyksiin, että “julgasdah, kaik julgasdah.”

  2. Lapseni kävi koulua aikana, jolloin alakoulun parilla ensimmäisellä luokalla annettiin vain sanallinen arviointi edistymisestä.

    Sitten jo kolmannelta eteenpäin tulivat numerot. Silloin tuli myös erillinen kieltenope – ensimmäinen kieli oli englanti. Muistan katselleeni syyslukukauden päättyessä siinä parveilevia lapsia ja kiihkeätä numeroiden toistelua.

    Menin puhumaan opettajan kanssa ja sanoin, että minusta koko alakoulu voisi olla sanallista arviointia. Lapset oppivat asettamaan jotkut toisten edelle ja kilpailuasetelma on valmis, vaikka ei tarvitsisi olla.

    Katsoin myös kuinka hämmentyneitä monet lapset ja heidän vanhempansa olivat. Lapset joutuvat aikuisten kurjaan maailmaan liian aikaisin.

    Jossain väitettiin että jo päiväkodissa joku kiusaa muita lapsia. Jotainhan tälle pitäisi tehdä. Mikä on se ikävaihe, jolloin lapset oppivat kiireettömän ja aiheellisen itsekritiikin?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *