Vaatijat & uhriutujat

Edellisessä merkinnässä siteeraamassani Michael Foleyn kirjassa The Age of Absurdity nousee yhtenä sivujuonteena esiin se, kuinka ihmisten suhde velkaan ja velkaantumiseen on aikojen saatossa muuttunut.

Joskus muinoin velkaantumista pidettiin häpeällisenä ja velasta haluttiin päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Sitten velasta tuli välttämätön paha, joka mahdollisti esimerkiksi asunnon oston. Viime vuosikymmeninä ihmiset ovat suurina joukkoina ryhtyneet ottamaan velkaa voidakseen elää leveämmin: ”Onnea ja yltäkylläisyyttä — jos ei muuten niin lainarahalla.”

Mihin tämä on johtanut? Tähän mennessä ainakin suurimpaan finanssikriisiin sitten kolmekymmentäluvun. Alkusysäyksen sille antoivat asuntoluotot, joita amerikkalaiset pankit olivat myöntäneet ihmisille, jotka halusivat elää hienommissa ja kalliimmissa taloissa kuin mihin heillä oli oikeasti varaa. Jotta pankkien ei olisi tarvinnut evätä asuntoluottoja maksukyvyttömiltä (koska kaikillahan oli myöhäiskapitalistisen mantran mukaan oikeus tavoitella parempaa elämää velaksi), pankit paketoivat nämä subprime-asuntoluotot finanssituotteiksi ja myivät eteenpäin sijoittajille (luottoluokittajien suosiollisella avustuksella). Syntyi korttitalo, joka kaatui pienimmästä tuulenpuuskasta — ja oli lopulta romahduttaa koko (jättimäisen velanoton varaan rakentuneen) kansainvälisen rahoitusjärjestelmän.

Foley liittää kirjassaan velkaantumisen kiintoisalla tavalla yleisempään historialliseen kontekstiin eli kuusikymmentäluvun kulttuurimurrosten jälkeiseen yksilöiden ja ryhmien oikeuksia (velvollisuuksien kustannuksella) voimakkaasti painottaneeseen kehitykseen. Foleyn mielestä nykyajan ihmiselle on ominaista uskomus siitä, että hänelle kuuluu kaikki: ”This sense of deserving has surely been a factor in the growth of debt. The development of entitlement since the 1970s coincides exactly with a steady rise in personal debt. If you are entitled to a certain lifestyle then borrowing money to fund it is simply claiming what is rightfully yours — and there is no obligation to pay back.”

”Oikeus kaikkeen ilman vastuuta mistään” -elämäntyyli ei kuitenkaan koske vain pinnallisia kerskaihmisiä, jotka haluavat elämäänsä ylellisyyttä ja luksusta. Samanlainen vaatimisen ilmapiiri leimaa Foleyn mielestä myös esimerkiksi kulttuurielämää. Taitelijat ja sellaisiksi haluavat pitävät selvänä, että he ansaitsevat töilleen kaiken mahdollisen huomion, näkyvyyden ja kiitoksen — kaikki tekstit on julkaistava, kaikki taulut on saatava esille näyttelyyn, kaikkien teatteriesitysten on päästävä näyttämölle.

Entä mitä tapahtuu sitten, kun kirjailijat, taidemaalarit tai teatterintekijät eivät saakaan tarpeeksi huomiota ja arvostusta (tai tekstejään julki, taulujaan näyttelyyn, esityksiään teattereihin)? Herkeävätkö he itsetutkiskeluun, ryhtyvätkö he pohtimaan omia töitään armottoman kriittisesti? Eivät suinkaan. He suuttuvat. Ja suututtuaan tekevät sitä, mitä ihmiset yleensäkin tekevät nykyisessä vaatimisen kulttuurissa — uhriutuvat, alkavat syyttää muita. Kulttuurintekijät löytävät helposti syntipukkeja: luihuja kustantajia ja tuottajia, ammattitaidottomia kriitikoita ja toimittajia, korruptoituneita apurahojenjakajia, tyhmiä lukijoita ja katsojia.

Foley korostaa, että vaatimisen kulttuurissa ei tunnusteta sellaista asiaa kuin henkilökohtainen epäonnistuminen. Jos toiveet ja odotukset eivät toteudu, syyllinen on aina jokin ulkopuolinen taho, jonkin sortin riistäjä, sortaja tai kusettaja. Tämä kaava pätee ihan samalla tavalla työelämässä ja parisuhteessa kuin taiteessa: ”Failure is an obsolete concept. No one is willing to accept that few are worthy of high grades or artistic recognition and that there is no such thing as dream partner. So failure is the new taboo F-word.”

Pidän Foleyn esiin nostamia kysymyksiä tärkeinä. Etenkin, kun hän ei rajoitu kulttuurianalyysissään kaikkein ilmeisimpiin esimerkkeihin eli sellaisiin, joista paistaa räikeimmin nautinnonhalu ja kerskakulutus. Samanlaisessa vaatimisen ja uhriutumisen noidankehässä elävät Foleyn mielestä niin kulttuurimme ylemmät kuin alemmat kerrokset. Olemme kaikki yhtä suuria narsisteja, kärtimmepä uutta Louis Vuittonin laukkua tai kehuja ja huomiota tämän syksyn uutuuskirjallemme.
Kommentit
  1. 1

    Der Deutsch Sprechende Freund sanoo

    Mutta Foleyn kuvaamassa tilanteessa on hyvää ansaintanicheä kumminkin, näin postiivisesti asiaa vaikkapa erilaisten tekstien kustannusmyllyn osalta tarkastellen, kyllähän siinä kirjallisuuden uudistajajaheerokset in spe hyö pyssyypkii näetsen hyväl mielel ko starikka penkinpäässä vastaa kaikkiin kysymyksiin, että ”julgasdah, kaik julgasdah.”

  2. 2

    sanoo

    Lapseni kävi koulua aikana, jolloin alakoulun parilla ensimmäisellä luokalla annettiin vain sanallinen arviointi edistymisestä.

    Sitten jo kolmannelta eteenpäin tulivat numerot. Silloin tuli myös erillinen kieltenope – ensimmäinen kieli oli englanti. Muistan katselleeni syyslukukauden päättyessä siinä parveilevia lapsia ja kiihkeätä numeroiden toistelua.

    Menin puhumaan opettajan kanssa ja sanoin, että minusta koko alakoulu voisi olla sanallista arviointia. Lapset oppivat asettamaan jotkut toisten edelle ja kilpailuasetelma on valmis, vaikka ei tarvitsisi olla.

    Katsoin myös kuinka hämmentyneitä monet lapset ja heidän vanhempansa olivat. Lapset joutuvat aikuisten kurjaan maailmaan liian aikaisin.

    Jossain väitettiin että jo päiväkodissa joku kiusaa muita lapsia. Jotainhan tälle pitäisi tehdä. Mikä on se ikävaihe, jolloin lapset oppivat kiireettömän ja aiheellisen itsekritiikin?

  3. 3

    sanoo

    Nyt ollaan niin laajojen asioiden äärellä, että on jotenkin hankalaa tarttua järkevästi koko asiaan; yleisellä tasolla sanoisin, kommenttina lähinnä tähän hetkeen, aikaan jota me elämme, että maailma, yhteiskunta (-nat) kannustavat siihen ettei epäonnistumista hyväksytä, että se pitää sulkea pois kokonaan vaihtoehdoista. Kaikesta tekee mieli syyttää yhteiskuntaa, katseli mistä kengistä tahansa sitä. Toisaalta: yhteiskunta on käsitteenä niin lavea. Eikö yksilöt tee yhteiskunnasta sen mikä se on?
    Mielenkiintoiselta vaikuttava opus, jota esittelet.

  4. 4

    sanoo

    Varmaan jokainen kirjailija tai kulttuurialan ihminen on soveltanut elämässään tuota Foleyn esille nostamaa uhriutumisen praktiikkaa. Se on täysin inhimillistä ja tiettyyn mittaan asti myös täysin legitiimiä eli on mielestäni ihan oikein kysyä esimerkiksi sitä, saavatko kirjallisessa julkisuudessa eniten huomiota ja tunnustusta ne kirjat, jotka sitä eniten ansaitsevat.

    Mutta kiistatta tässä vaikuttaa myös laajempi, meidän ajallemme ominainen ilmiö. Foley siteeraa kyselytutkimusta, jonka mukaan 31 prosenttia amerikkalaisista teini-ikäisistä uskoo tulevansa kuuluisiksi. Ja toisia kyselytutkimuksia, joiden mukaan selvä enemmistö yliopistoihmisistä pitää itseään keskimääräistä älykkäämpinä ja kyvykkäämpinä. Teinit ja professorit — samanlaisia illuusioita omasta ainutkertaisuudesta ja omasta merkittävyydestä, vaikka elävät näennäisesti täysin eri maailmoissa.

    Jos asiaa tutkittaisiin, varmaan huomattaisiin, että myös kirjailijoista selvä enemmistö pitää itseään keskimääräistä parempina — mikä tietysti on matemaattinen mahdottomuus.

  5. 5

    sanoo

    Varmasti näin. Ihmisten narsistisuus kasvaa kasvamistaan, siihenkö syynä se ettei nykyään enää esimerkiksi ns. duunariammatteja arvosteta niin paljon.

    Mainitsemasi esimerkki teineistä on jotenkin hirvittävän pelottava myös osaltaan: mihin asti psyyke kestää ”epäonnistumisen” jos se on rakennettu sellaiseksi, ettei se kuulu niinsanotusti sanavarastoon.

    Minusta myös uhriutuminen on tervettä, sallittua ja jopa toivottavaa tiettyyn rajaan asti. Omalta kohdaltani voin helposti myöntää sellaisen itsessäni. Välillä jopa yli tuon rajan.

    Kaikkiseltaan jää miettimään vielä tuon laajemman kontekstin aiheuttamia sivuvaikutuksia – kuinka esimerkiksi vastaanotto on muuttunut narsismin myötä, ts. onko esimerkiksi kirjallisuus sen vuoksi näyttänyt menevän ns. ”helpompaan” suuntaan, viihteen suuntaan jopa, koska sitä voi olla helpompi tuottaa ja elety ajan ollessa mitä on myös sen omaksuminen ja sitä saatu nautinto on erilaista kuin esimerkiksi ennen. Kiteytän: ajaako narsismi meitä sokeammaksi sen suhteen mitä teemme, esim. kulttuurissa: ovatko lopputulos ja/tai prosessi jääneet ns.kylkiäisten varjoon?

    Okei, ehkä vähän halpa ”ennen kaikki oli toisin”- kortti, mutta tuntuu, että sivuatte Marko Hautalan kanssa blogientryissänne vähän samaa aihetta, eri suunnista tosin.

    Hyviä, ajatuksia herättäviä kirjoituksia molemmat.

  6. 6

    sanoo

    ”onko esimerkiksi kirjallisuus sen vuoksi näyttänyt menevän ns. ”helpompaan” suuntaan, viihteen suuntaan jopa,”

    Koska olen siteerannut laveasti Foleytä, voinen siteerata vielä hieman lisääkin. Hän nimittäin kiinnittää kirjallisuudesta kirjoittaessaan huomiota siihen, että keskiverto lehtiarvostelussa nykyään keskitytään lähinnä jaarittelemaan siitä, miten hyvin tai huonosti kirjailija onnistuu juonenkuljetuksessa; ja taivastelemaan, jos kirjasta puuttuu juoni kokonaan. Foley näkee tämän — oikein tai väärin, en ota kantaa — taas yhtenä aikakautemme oireena: juonenkäänteiden luoma jännityksen tunne vastaa sitä, että elämysmaailmamme on yleisemminkin täynnä kaikenlaista ennakkohehkutusta, jota sitten seuraa myöhemmin odotusten latistuminen, kun saamme kaipaamamme tavaran tai elämyksen.

    ”The pleasure of plot is all expectation and sensation, illusory and short-lived, so plot-driven novels leave no residue of beauty.”

    Tuttu tilannehan tuo varmasti monelle on: trilleri, joka on koukuttanut hurjasti tuntuu pettymykseltä heti kun sen on päässyt loppuun: tässäkö tämä nyt sitten oli.

    Toki Foley myös vetää mutkia suoriksi ja yksinkertaistaa, mutta se kulttuurikriittiselle esseistille sallittakoon.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Yksinkertaistettuna: olemmehan kukin keskimääräistä parempia autoilijoita. Mistä ne tunarit ilmestyvät?
    Toki jokaista lasta pitää kannustaa, mutta ei määräänsä enempää. Pitää osata myös vaatia.

    Iisi

  8. 8

    Pakkaslukko sanoo

    Hei

    Kiintoisa kirjoitus, täytyy ehdottomasti tutustua Foleyn kirjaan.

    Menneessä blogimerkinnässäsi sivusit lyhyesti suhdettasi hyväntekeväisyyteen. Meinasin silloin kommentoida mutta hetki meni ohi. Ajatus nousi mieleeni nyt lukiessani tätä merkintää, ja käytän tällä kertaa tilaisuuden hyväkseni.

    Hyväntekeväisyys tavataan nykyään nähdä jäänteenä ajalta jolloin heikommassa asemassa olevat pärjäsivät vain parempiosaisten almujen varassa. Astelmaa pidetään epätasa-arvoisena ja materiaalista eriarvoisuutta sekä parempiosaisten moraalista ylemmyyttä pönkittävänä. Heikommista huolehtiminen katsotaan yhteiskunnan tehtäväksi.

    Hyväntekeväisyyteen nojautuvalla järjestelmällä on epämiellyttäviä piirteitä. Tällaisia ovat tietysti vaikka hyväntekeväisyyden epätasainen jakaantuminen sympaattisina ja epäsympaattisina pidettyjen kohteiden välillä sekä almujen käyttö vallan välineinä. En voi kuitenkaan olla kritisoimatta myös nykyistä mallia jossa ”epäonnistujat” sysätään yhteiskunnan (mikä ikinä se onkaan) vastuulle. Väitän, että järjestely käy sekä yleisen kulttuurin, että hyväntekeväisyydestä vapautetun tavan tyypin henkisen hyvinvoinnin päälle.

    Katson vapaaehtoistyön ja hyväntekeväisyyden olevan jollain tavalla jokaisen velvollisuus ja ennen kaikkea oikeus. Maailmanajassa jota Foleykin kuvaa, tavataan ajatella etteivät ”epäonnistujat” kuulu juuri minun vastuulleni, että minulla on oikeus siihen että heidät hoidetaan siististi poissa silmistäni. JOS minulle joskus sattuisi tapahtumaan jotain (mitä epäonnistumisen poissulkevassa kulttuurissa pidetään vain hypoteettisena vaihtoehtona), minustakin tulee pitää huolta. Ja vain siksi, että kuulun järjestelmän sisään syntyneiden etuoikeutettujen piiriin.

    Henkisesti tämä on mielestäni johtanut siihen, että henkilö, jolla ennen olisi katsottu olevan yltäkylläisesti maallista hyvää myös köyhille ja sairaille jaettavaksi kyräilee nyt verovarojen käyttöä kadehtien sosiaaliturvan piirissä olevien vastikkeettomiksi katsomiaan etuja. Samaan aikaan koetaan epätasa-arvoisuutta siitä, mitä itsellä on verrattuna naapuriin. Järjestelmän etäällä pitämä ”epäonnistuja”, jonka kanssa kosketuksissa oleminen voisi laittaa omat tarpeet johonkin perspektiiviin, on vain korttinsa typerästi pelannut, mittakaavan ulkopuolelle sijoittuva myyttinen hahmo.

    Velvollisuutta pidetään nykyään niin rumana sanana, mutta haluaisin pitää sitä ainoana elämän mielekkääksi tekevänä asiana. Ja tulkitsen kirjoituksesi sekä netistä kaivamani perusteella Foleyn ajatukset modernista ihmisestä yksilönä, jonka elämän mielekkyyden kokemus on riistetty tarjoamalla velvollisuuksien tilalle pohjattomia säkkejä, joihin tungetaan oikeuksia tähän ja tuohon.

    Itse olen joskus huonona hetkenä toivonut voivani repiä ajatukseni irti omasta, harhaisesti raskaaksi kokemastani osasta menemällä tekemään jotain oikeaa ja konkreettista muiden hyväksi. Pitäisin etuoikeutena sitä, että saisin tuntea terveet käteni, jalkani, laskupääni, organisointikykyni, mitkä vain resurssini sellaisessa käytössä josta olisi hetken helpotusta toiselle. Saisin kokea kiitollisuutta siitä, mitä minulla jo tai vielä on, sekä nöyryyttä elämän arvaamattomuuden edessä. Mutta jos joku saisi tietää, niin motiivini tulkittaisiin törkeän itsekkäiksi ja kysyttäisiin, että eikö tämäkin asia pitäisi periaatteessa hoitaa verovaroilla. Itsekkäitähän ne motiivini periaatteessa ovatkin. En ole keinotekoisesti luotujen tarpeiden taikapiirin ulkopuolella minäkään, ja se, että saisin kokea itseni kykeneväksi parantamaan muiden olosuhteita auttaisi taltuttamaan tämän tyhjänpäiväisen nälän. Onko se sitten niin väärin, että hommat sen vuoksi pitää jättää tekemättä ja uskoa vain siihen kuplaan jonka sisälle on sattunut syntymään?

    Tämä helvetin kyyninen ja nihilistinen kulttuuri suojelee ihmisiä kaikelta paitsi siltä fantasialta jonka mukaan heille kuuluu kaikki, ilman velvollisuuksia ketään muita kohtaan.

    Kuten T. Helle sanoi, ollaan laajojen asioiden äärellä ja tämä on nyt tällainen näkökulma tähän. Kiitos blogistasi.

  9. 9

    sanoo

    Henkisesti tämä on mielestäni johtanut siihen, että henkilö, jolla ennen olisi katsottu olevan yltäkylläisesti maallista hyvää myös köyhille ja sairaille jaettavaksi kyräilee nyt verovarojen käyttöä kadehtien sosiaaliturvan piirissä olevien vastikkeettomiksi katsomiaan etuja. Samaan aikaan koetaan epätasa-arvoisuutta siitä, mitä itsellä on verrattuna naapuriin. Järjestelmän etäällä pitämä ”epäonnistuja”, jonka kanssa kosketuksissa oleminen voisi laittaa omat tarpeet johonkin perspektiiviin, on vain korttinsa typerästi pelannut, mittakaavan ulkopuolelle sijoittuva myyttinen hahmo.

    Velvollisuutta pidetään nykyään niin rumana sanana, mutta haluaisin pitää sitä ainoana elämän mielekkääksi tekevänä asiana. Ja tulkitsen kirjoituksesi sekä netistä kaivamani perusteella Foleyn ajatukset modernista ihmisestä yksilönä, jonka elämän mielekkyyden kokemus on riistetty tarjoamalla velvollisuuksien tilalle pohjattomia säkkejä, joihin tungetaan oikeuksia tähän ja tuohon.

    jatkuu vieläkin…

  10. 10

    sanoo

    Itse olen joskus huonona hetkenä toivonut voivani repiä ajatukseni irti omasta, harhaisesti raskaaksi kokemastani osasta menemällä tekemään jotain oikeaa ja konkreettista muiden hyväksi. Pitäisin etuoikeutena sitä, että saisin tuntea terveet käteni, jalkani, laskupääni, organisointikykyni, mitkä vain resurssini sellaisessa käytössä josta olisi hetken helpotusta toiselle. Saisin kokea kiitollisuutta siitä, mitä minulla jo tai vielä on, sekä nöyryyttä elämän arvaamattomuuden edessä. Mutta jos joku saisi tietää, niin motiivini tulkittaisiin törkeän itsekkäiksi ja kysyttäisiin, että eikö tämäkin asia pitäisi periaatteessa hoitaa verovaroilla. Itsekkäitähän ne motiivini periaatteessa ovatkin. En ole keinotekoisesti luotujen tarpeiden taikapiirin ulkopuolella minäkään, ja se, että saisin kokea itseni kykeneväksi parantamaan muiden olosuhteita auttaisi taltuttamaan tämän tyhjänpäiväisen nälän. Onko se sitten niin väärin, että hommat sen vuoksi pitää jättää tekemättä ja uskoa vain siihen kuplaan jonka sisälle on sattunut syntymään?

    Tämä helvetin kyyninen ja nihilistinen kulttuuri suojelee ihmisiä kaikelta paitsi siltä fantasialta jonka mukaan heille kuuluu kaikki, ilman velvollisuuksia ketään muita kohtaan.

    Kuten T. Helle sanoi, ollaan laajojen asioiden äärellä ja tämä on nyt tällainen näkökulma tähän. Kiitos blogistasi.

    Olipa vuodatus, kiitos jos jaksoit lukea.

  11. 11

    sanoo

    PL: Kiintoisasti tuot tähän mukaan veronmaksajan, tuon nykyihmisen suosituimman ja käytetyimmän nimimerkin.

    Vaatimisen kulttuurin eräs ilmentymä todellakin ovat nämä ihmiset, jotka kokevat että verojen maksaminen antaa heille moraalisen oikeuden korvamerkitä julkisia varoja sen mukaan mikä heitä miellyttää ja mikä ei miellytä sekä esittää poliittisia uhkavaatimuksia tyyliin ”hyysääminen seis, sosiaalipummit töihin”.

    Tämä on tietysti yhtä narsistista ja sokeaa kuin väittäisi puhuvansa koko Suomen kansan puolesta. Ei ole olemassa mitään yleistahtoa nimeltä ”veronmaksaja” aivan kuten ei ole olemassa yleistahtoa nimeltä ”Suomen kansa”. Mutta kun ihmiset alkavat pitää kaikkia vaatimuksiaan oikeutettuina ja luonnollisina, he kai kokevat puhuvansa monikossa, jonkin mystisen suuremman idean edustajina.

  12. 12

    sanoo

    Blogger herjasi ensimmäisen julkaisuyrityksen kohdalla tekstin olevan liian pitkä. Pilkoin sen sitten osiin ja tuloksena on tämä ensimmäinen, kokonainen viesti sekä osat 2/3 ja 3/3 vielä toiseen kertaan. Puuh.

  13. 13

    sanoo

    ”Veronmaksaja” on kai se yleisin termi, jolla narsismi erottuu helposti: jaetaan kahtia ihminen: joku tekee ”rehellisesti työtä” joku ei. Ja se, joka ei tee on tosiaan usein ”sosiaalipummi”.

    Hyvin usein tosiaan ”veronmaksaja” tietää parhaiten kuinka asiat tulisi hoitaa. Olisikin mielenkiintoista nähdä minkälainen anarkia syntyisikään, kun kaikki ”veronmaksajat” saisivat tehdä oman päänsä mukaan…

    Paitsi, että käytännöllisesti katsoen niinhän tapahtuu juuri nyt, koko ajan.

  14. 14

    Pentti Otto Koskinen sanoo

    Jokaisen tehtävänä on epäonnistua niin kuin kukaan muu ei uskalla.

  15. 15

    sanoo

    ”Foley korostaa, että vaatimisen kulttuurissa ei tunnusteta sellaista asiaa kuin henkilökohtainen epäonnistuminen. Jos toiveet ja odotukset eivät toteudu, syyllinen on aina jokin ulkopuolinen taho, jonkin sortin riistäjä, sortaja tai kusettaja.”

    Toihan kuulostaa aika lailla attribuutioteorialta (tai siltä mitä siitä lukio-opintojen perusteella muistan): onnistuminen on oma ansioni, epäonnistuminen muiden syytä.

    Ei siis liene pelkästään 1900-luvun lopun ongelma, luulen.

  16. 16

    Jukka Linna sanoo

    Laina on tapa antaa tulevaisuudelle hinta. Tulevaisuuskaan ei siten tarjoa lohtua, koska se on hinnoiteltu tai ainakin hinnoiteltavissa ja yleensä myytykin tämän hetken nautinnon kasvattamiseksi.

    Kiitos ”lohdullisista” sanoista kirjamessuilla, selkeästi ja vakuuttavasti puhuttu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *