Uudelleen löydetty klassikko

Elikö Rudolf Ditzen (1893-1947) sellaisen nuoruuden että syntyi kirjailija? Paljon mahdollista.

Lokakuussa 1911 hän meni ystävänsä Hanns Dietrich von Neckerin kanssa metsään, jossa he lavastivat kaksintaistelun. Laukaustenvaihdossa von Necker sai kuolettavan osuman, mutta Ditzen säilyi naarmuitta. Hän otti sitten von Neckerin aseen ja ampui sillä itseään rintaan. Luoti ei kuitenkaan tappanut häntä. Ditzen sai murhasyytteen, josta oikeus luopui mielenterveydellisten syiden vuoksi.

Miksi lavastettu kaksintaistelu? Varmaa on, että sekä Ditzen että von Necker hautoivat itsemurhaa, halusivat pois tästä maailmasta. Ehkä he myös tunsivat seksuaalista vetovoimaa toisiaan kohtaan ja häpesivät sitä. Keisarillisessa Saksassa itsemurha (varsinkin jos sen taustalla uumoiltiin poikarakkautta) oli häpeä, mutta henkensä menettäminen kaksintaistelussa kunniallista, jopa sankarillista. Kaksintaistelunsa motiiviksi he kyhäsivät tarinan samaan tyttöön rakastumisesta.

Nykymaailma tuntee Rudolf Ditzenin hänen kirjailijanimellään Hans Fallada. Kirjailijanimensä hän keksi Grimmin saduista. Jos oli Falladan nuoruus raskas ja traaginen, samaa voi sanoa hänen myöhemmästä elämästään. Sitä leimasivat mielenterveysongelmien lisäksi alkoholi- ja lääkeriippuvuus sekä myrskyisä avioliitto. Natsi-Saksan aikoina Fallada oli tämän tästä viranomaisten valvonnan ja painostuksen kohteena. Keskitysleirille joutumisen pelossa hän joutui kirjoittamaan kieli keskellä suuta, ilmaisemaan mielipiteitään aisopoksen kielellä.

Yhtä kaikki Fallada oli saksankielisen maailman suuria kirjailijanimiä 1930-luvulla. Vuonna 1932 ilmestynyt läpimurtoteos Kleiner Mann, was nun? myi hurjia määriä. Se niitti mainetta ja kunniaa myös Britanniassa ja Yhdysvalloissa, ja siitä tehtiin Hollywood-elokuva Little Man, What Now? Suomalaisetkin lukijat rakastivat Falladaa. Häneltä suomennettiin 1930- ja 1940-luvuilla kaikkiaan puoli tusinaa romaania. Läpimurtoteos tunnetaan meillä nimellä Mikä nyt eteen, Pinneberg? Vanhoja Falladan kirjoja voi edelleen löytää divareista.

Sotienjälkeisinä vuosikymmeninä Falladan tähti ajautui laskuun. Hänet ehdittiin lähestulkoon unohtaa saksankielisen maailman ulkopuolella. Osaltaan unohdukseen vaikutti se, että natsi-Saksan luhistuttua monet kirjallisuusihmiset tuomitsivat Falladan, koska hän ei ollut lähtenyt maanpakoon vaan jatkoi julkaisutoimintaansa Kolmannessa valtakunnassa. Nimekkäin tuomitsija oli Thomas Mann. Näin ankara kritiikki on kuitenkin epäoikeutettua. Fallada ei missään tapauksessa ollut natsi ja hän harkitsi useaan otteeseen maasta poistumista. Kerran koko perheellä oli jo laukut pakattuina ja matkutusasiakirjat valmiina. Lähdön hetken koittaessa Fallada sanoi tekevänsä vielä viimeisen kävelylenkin hyvästelläkseen tutut rakkaat paikat. Kävelylenkiltä palattuaan hän pyysi perhettään purkamaan laukut. “Me jäämme tänne”, hän ilmoitti.

Minä tutustuin Falladaan muutama vuosi sitten, kun natsi-Saksaan sijoittuvia romaaneja etsiessäni satuin löytämään englanninkielisen Alone in Berlin -romaanin. Alkukielinen teos Jeder stirbt für sich allein julkaistiin vuonna 1947 muutama viikko Falladan kuoleman jälkeen. Hän kirjoitti 700-sivuisen romaanijärkäleen hurjassa luomisvimmassa vajaassa kolmessa viikossa. Henkinen ja fyysinen terveys reistailivat pahasti jo silloin, ja mieletön kirjoitusurakka taisi maksaa hänen henkensä.

Alone in Berlin julkaistiin Michael Hoffmanin käännöksenä vuonna 2009, ja romaani sai runsaasti huomiota. Samalla kirjallisen maailman kiinnostus Falladaa kohtaan heräsi uudestaan. Hänen tärkeimmistä romaaneistaan otetaan uusia painoksia ja tehdään uusia käännöksiä. Suomessakin Gummerus on herännyt. Jeder stirbt für sich allein on vastikään julkaistu uutena Ilona Nykyrin suomennoksena nimellä Yksin Berliinissä. Ei ole liioittelua puhua uudelleen löydetystä klassikosta.

Yksin Berliinissä on puoliksi dokumentaarinen romaani, joka noudattelee Otto ja Elise Hampelin tosielämän tarinaa. Tämä kouluttamaton työläispariskunta nousi vuonna 1940 kapinaan natsihallintoa vastaan. He alkoivat levittää postikortteja, joissa kehotettiin saksalaisia heräämään ja syöksemään Hitler vallasta. Postikortit oli kirjoitettu horjuvalla, kielioppivirheitä vilisevällä saksalla, ja niistä saattoi päätellä, etteivät julistukset olleet älymystöön kuuluvien hengentuotteita. Gestapo ryhtyi jäljittämään vihamielisen propagandan levittäjiä. Kuten arvata saattaa, Otto ja Elise Hampel saatiin kiinni, vietiin tuomiolle ja teloitettiin. Fallada noudattelee romaanissaan Hampelien tarinan suuria linjoja, mutta yksityiskohtia muutellen ja sepittäen. 

Primo Levi sanoi, että Yksin Berliinissä on suurin saksalaisten vastarinnasta Kolmannen valtakunnan vuosina kertova romaani. En tiedä, onko hän oikeassa, eikä sillä ole väliä. Hurjan vaikuttava se joka tapauksessa on. Fallada ei ehkä ole innovaattori muodon ja ilmaisun tasolla, mutta tarinankertojana ehtaa klassikkoainesta. Hän kuvaa tavallisen ihmispolon kamppailua maailman mielettömyyttä vastaan niin, että se todella kouraisee vatsanpohjasta. Lukuelämys, sanan parhaassa merkityksessä.