Unohduksesta klassikoksi

Gustave Flaubert väitti kirjeessään George Sandille, ettei kaipaa aikalaistensa suosiota tai arvostusta. ”Sillä minä kirjoitan, en tämän päivän lukijalle, vaan kaikille lukijoille, joita voi ilmaantua niin kauan kuin kieli elää.”

Elämä lyhyt, kirjallisuus pitkä. Siinä monen kirjailijan lohdullinen elämänvalhe, jos omat teokset tuntuvat hautautuvan sen loputtoman vyöryn alle, jota kustantamot maailmalle suoltavat. Vielä koittaa parempi aika! Vielä joskus työni arvo ymmärretään!

John Williams (1922-1994) julkaisi kolmannen romaaninsa Stonerin vuonna 1963. Se sai kiittävät arvostelut ja myi kohtuullisesti, mutta painui unohduksiin. Tähtihetkensä kirjailijana Williams koki yhdeksän vuotta myöhemmin, kun hänen neljäs romaaninsa Augustus palkittiin National Book Awardilla.

Nekrologeissa Williamsia muisteltiin yhtä paljon yliopistomiehenä ja runoilijana kuin romaanien tekijänä.

Viime vuosikymmenen alkupuolella kustantaja päätti ottaa Stonerista uuden painoksen. Se myi kymmenen vuoden aikana joitakin tuhansia kappaleita, mutta vuonna 2011 tapahtui kummia, Stonerista tuli Ranskassa täysin odottamatta bestseller. Sama toistui myöhemmin monissa muissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissakin alettiin taas lukea Williamsia.

Nyt Stonerilla on paikkansa 1900-luvun jälkipuoliskon suurten romaanien kaanonissa. Jos Williams seuraa pilven reunalta kirjansa vaiheita, hän voi todeta onnistuneensa flaubertiaanisessa tavoitteessa kirjoittaa tuleville sukupolville.

***

Suomenkieliset lukijat pääsevät tutustumaan Stoneriin nelisen vuotta sen läpimurron jälkeen Ilkka Rekiaron käännöksenä. Kirjaa lukiessa tulee väistämättäkin pohtineeksi, mikä selittää sen nousun puoli vuosisataa kestäneestä unohduksesta kirjalliseksi sensaatioksi.

Kriitikot ja kommentoijat ovat korostaneet Stonerin epäamerikkalaisuutta. Vähäeleisessä askeettisuudessaan se muistuttaa pikemminkin eurooppalaista romaania, joten ei ihme että sen läpimurto alkoi vanhalta mantereelta. Yhdysvalloissa kaikki on suurta, niin autot, rakennukset kuin romaanit. Stonerissaon vain runsaat 300 sivua eikä sen kerronta ole laveasti maalailevaa. Siitä myös puuttuu amerikkalaisiin lukijoihin vetoava leimallisen optimistinen pohjavire.

Päähenkilö William Stoner varttuu maatilalla köyhissä oloissa ja lähtee ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä yliopistoon opiskelemaan maataloutta. Suunnitelmat muuttuvat, kun hän kokee henkisen herätyksen pakollisella kirjallisuuden kurssilla. Stoner vaihtaa pääainetta ja tekee vuosikymmenten mittaisen uran englannin kieleen ja kirjallisuuteen erikoistuneena yliopistomiehenä.

Elämä potkii Stoneria kunnolla päähän. Hän menee naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa, mutta avioliitto osoittautuu tuhoon tuomituksi jo hääyönä. Rakkaudettomasta liitosta syntyy tytär, josta Stoner myöhemmin vieraantuu.

Akateemisella urallaan Stoner ajautuu sivuraiteelle, koska ei suostu osallistumaan yliopistomaailman lehmänkauppoihin. Kostoksi laitoksen esimies kuormittaa häntä hanttihommilla, joiden vuoksi hänelle ei jää aikaa toteuttaa kunnianhimoisia tutkimussuunnitelmiaan.

Sen ainoan kerran, kun Stoner saa maistaa todellista onnea, se riistetään häneltä saman tien. Kaunis romanssi naispuolisen jatko-opiskelijan kanssa kariutuu sosiaalisiin paineisiin.

Williams kertoo päähenkilönsä surullisen ja välillä suorastaan traagisen tarinan toteavan hienovaraisella proosalla. Hänen lauseissaan ei ole samanlaista ruhjovaa energisyyttä kuin Philip Rothilla tai loisteliasta yksityiskohtiin tarkentamista kuin John Updikella. Williamsin ilmaisun perusyksikkönä toimii understatement, jossa ei ole jälkeäkään ”suuren kirjailijan” tyylistä.

Kuitenkin Williamsin proosassa on piilevää voimaa, joka imee mukaansa. LuinStonerin melkein ahmimalla, mikä ei läheskään aina ole hyvä merkki, koska nopealukuiset kirjat usein valuvat käsieni läpi eivätkä jätä jälkeensä muuta kuin pettymyksen tunteen hukkaan heitetystä ajasta.

Stonerin maailmassa viivyin vielä kirjan kannet suljettuani ja pystyn tuntemaan sen jälkihehkun myös tätä arvostelua kirjoittaessani. Vaikka Stoner ei kirjallisella estetiikallaan tee minuun erityistä vaikutusta, eksistentiaalisella tasolla se puhuttelee sitäkin enemmän.

William Stoner on mieleenpainuvimpia romaanihenkilöitä, joihin olen tutustunut. Paljon rikkaampi ja moniulotteisempi hahmo kuin hätäisellä lukemisella saattaisi kuvitella.

***

Stoner saattaa olla romaanina epäamerikkalainen, mutta sen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen miljöö ovat mitä amerikkalaisimmat.

Yhdysvalloissa elää vahvana sosiaalista nousua korostava edistyskertomus, jossa seuraavalle sukupolvelle kasaantuu aina enemmän vaurautta ja hyvinvointia kuin edelliselle. Eikä syynä ole valtiovallan anteliaisuus vaan yksilöiden oma halu tavoitella parempaa elämää.

William Stonerin elämänvaiheet noudattelevat päällisin puolin tätä kaavaa. Hän jättää taakseen maaseudun niukkuuden ja ottaa paikkansa yliopistossa, sivistyksen kehdossa. Puolisokin löytyy rikkaasta pankkiiriperheestä.

Halutessaan Stoner voisi pelata korttinsa niin, että saa akateemisen sivistyksensä rinnalle rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Hän ei kuitenkaan tee niin. Ulkomaailman odotukset ja yleisesti hyväksytyt menestyksen kriteerit eivät ohjaa Stonerin elämää.

Se nähdään heti romaanin alussa, kun hän ei lähde vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan, vaikka hänen opiskelijatoverinsa niin tekevät. Stonerille tehdään selväksi, että kotiin jääminen on tahra maineessa, mutta hän vähät välittää.

Myöhemmin Stoner jättää käyttämättä mahdollisuutensa nousta yliopistolla johtotehtäviin. Hän saa kärsiä ratkaisunsa vuoksi, mutta tietää tehneensä sydämessään oikein. Muiden tahtoon Stoner suostuu taipumaan vain uhrautuessaan läheistensä hyväksi. Hän päästää irti rakastajattarestaan, jotta tämä ei joutuisi kärsimään vanhoillisen yhteisön lyömästä stigmasta.

***

Stonerin elämän perusasetelemana on siis arvonsa tuntevan yksilön taistelu vallantäyteisiä instituutioita vastaan. Ympäristön silmissä Stoner näyttäytyy pikemminkin häviäjänä kuin sankarina, koska hänen yksilöllisyytensä on niin ehdotonta, ettei hän voi eikä halua lunastaa sitä periamerikkalaiseen tapaan menestyksellä. Individualismin luvatussa maassa hyljeksitään aitoja kapinallisia.

”Olet liian heikko ja liian vahva. Eikä sinulle ole maailmassa sijaa”, luonnehtii Stoneria hänen sydänystävänsä.

Yliopisto on Stonerille suojapaikka mahtia ja mammonaa palvovalta maailmalta. Eikä lopulta yliopistokaan, vaan kirjallinen sivistys itsessään. Sille hän omistaa elämänsä ja vaikkei saavuta suuria voittoja onnistuu luomaan olemassaololleen tarkoituksen.

Romaanin loppukohtaus, jossa syövän kalvava Stoner tekee kuolemaa, on mieleenpainuva. Jotkut lukijat varmaan kokevat sen surullisena, mutta minä koin sen lohdullisena. Stoner poimii käteen kirjansa, ainoan, jonka tuli julkaisseeksi. Auringonvalo paistaa ikkunasta kirjan sivuille, mutta Stonerin sammuvat silmät eivät enää erota tekstiä.

Viimeisen henkäyksen jälkeen kirja valuu Stonerin rinnalle ja putoaa lattialle, huoneen hiljaisuuteen. Siinäkö kaikki? Kyllä. Mutta ne, joiden mielestä se ei ole suinkaan vähän, ymmärtävät, kuinka tärkeä romaani Stoner on.

(Parnassossa 1/2015 julkaistu arvostelu)