The Echo Maker

En ole saanut vielä luetuksi Richard Powersin tänä syksynä suomeksi ilmestynyttä järkälettä Laulut joita lauloimme. Tuossa se odottaa pöydän reunalla. Saa nähdä miten sen kanssa käy.

Sen sijaan luin Powersin romaanin The Echo Maker, joka on melkoisen huikea teos. Siinä 27-vuotias Mark Schluter joutuu kolariin, jonka seurauksena sairastuu erikoislaatuiseen Capgras-syndroomaan. Se saa hänet luulemaan ainoaa lähiomaistaan, sisartaan Karinia huijariksi, feikkisisareksi. Ja palatessaan kotiinsa, hän uskoo että kotikin on korvattu tarkasti kopioidulla jäljitelmällä, kuten myös pihalla kirmaileva bordercollie Blackie. Markin ja hänen sisarensa sekä muiden Markin kohtaloon kytkeytyvien ihmisten elämä muuttuu perusteellisesti.

The Echo Makerin voima on timanttisen vahvassa kerronnassa. On melkoinen klisee luonnehtia romaania monikerroksiseksi, mutta tässä tapauksessa tekee mieli käyttää moista luonnehdintaa. Powers vyöryttää tarinaansa laajalla rintamalla ja onnistuu valottamaan monesta suunnasta ihmismielen, tietoisuuden suurta mysteeriä: “The self was a mob, a drifting, improvised posse (…) No self without self-delusion.”

Oudolla tavalla lukunautintoani lisäsi romaanin edetessä koko ajan vahvistunut uskoni siihen, että minusta ei tule koskaan Richard Powersin fania. Vaikka hän on kirjoittanut huiman hyvän romaanin, minulla ei ole vaikeuksia päästä hänestä eroon. Hän on kirjailijana taitava, jopa mestarillinen, mutta ei vangitseva, eikä etenkään unohtumaton.

The Echo Makeria lukiessani tunsin koko ajan lukevani teosta, en kirjailijaa. Se on tietysti hyvä asia, jos ei halua jäädä koukkuun. Saattaa olla, että joskus luen The Echo Makerin uudelleen, mutta ikinä en tartu siihen, kuten Michel Houellebecqin romaaneihin, joita availen päivittäin summittaisesti sieltä täältä ahmiakseni silmiini osuvista virkkeistä milloin voimaa ja innoitusta, milloin hupia ja lohdutusta.