Tämän vuosituhannen paras Ian McEwanin romaani

mcewan-nutshell

The Guardianin kriitikko väitti Ian McEwanin uutta romaania mestariteokseksi. Ei se mitään, ajattelin, luen sen silti. Onneksi luin. Nutshell on tekijänsä paras kirja tällä vuosituhannella.

Avausvirke päätynee erilaisiin mieleenpainuvimmat romaanin aloitukset -sikermiin: ”So here I am, upside down in a woman.” Nutshell sai alkunsa, kun tuo virke putkahti McEwanin mieleen keskellä päivää. Moni kirjailija olisi haudannut pähkähulluna idean romaanista, jonka minäkertoja on äitinsä kohdussa syntymäänsä odottava lapsi. McEwankin epäröi, mutta päätti yrittää.

”Tuosta ei hyvää seuraa”, ajattelin kuullessani, millainen romaani McEwanilta on tulossa. Olen pitänyt häntä kirjailijana, jonka teokset niveltyvät kiinteästi sosiaaliseen todellisuuteen eivätkä venytä reaalisen ja kuvitellun välistä rajaa. Uumoilin, että sikiökertoja toimisi paremmin McEwanin ystävän ja ikätoverin Martin Amisin romaanissa, ja Amisillakin vain hänen parhaina vuosinaan, jolloin hän kirjoitti Time’s Arrowin, historiaa takaperin kuljettavan tarinan natsirikollisesta.

Olin väärässä, McEwanin todellakin kannatti poistua mukavuusalueeltaan. Syntymättömän lapsen perspektiivi tuo hänen kerrontaansa uudenlaisia sävyjä ja tasoja.

”Romaani on maailman takaisinvaltaamista”, kirjoittaa Imre Kertész Kaleeripäiväkirjassaan. Toisin sanoen romaani – tai ainakin hyvä romaani – purkaa vallitsevan todellisuuden kulissit ja paljastaa niiden takana lymyävät kollektiiviset myytit tai suoranaiset valheet.

 

***

 

Nutshellin sikiökertoja on ihmisten maailmassa samaan aikaan ulkopuolinen ja osallinen. McEwan hyödyntää tätä asetelmaa laittamalla syntymättömän lapsen kommentoimaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä montaignemaiseen tapaan välillä vakavasti ja välillä sarkastisesti.

”Totuus kuullaan lasten suusta” on yksi rasittavimmista hokemista, mutta Nutshellissä syntymättömän lapsen näkökulma avaa kiintoisia näkökulmia maailmanmenoon, varsinkin kun McEwan vaihtelee tyylilajeja, äänenpainoja ja tunnerekistereitä.

Välillä sikiökertoja ihmettelee länsimaita riivaavaa kulttuuripessimismiä:

What of the commonplace miracles that would make a manual labourer the envy of Caesar Augustus: pain-free dentistry, electric light, instant contact with people we love, with the best music the world has known, with the cuisine of a dozen cultures?

Välillä syntyy ivaa hyvinvointivaltion kasvattien taipumuksesta typistää yhteiskunnallinen keskustelu identiteettipolitiikaksi:

I’ll feel, therefore I’ll be. Let poverty go begging and climate change braise hell. Social justice can drown in ink. I’ll be an activist of the emotions, a loud, campaigning spirit fighting with tears and sighs to shape institutions around my vulnerable self. My identity will be my precious, my only true possession, my access to the only truth. The world must love, nourish and protect it as I do.

Mikä on McEwanin ääntä, mikä kertojaääntä? Raja on häilyvä. Varsinkin edellisessä katkelmassa voi aistia kalavelkojen maksua niille, jotka ovat ryöpyttäneet McEwania hänen sukupuolipoliittisesti konservatiivisina pitämistään kannanotoista (”Uskon, että useimmat ihmiset, joilla on penis, ovat sukupuoleltaan miehiä.”).

Sikiökertojan ympärille on vaikeaa rakentaa yhtä väkevää todellisuusilluusiota kuin realismin lajityyppisissä konventioissa pitäytyvään romaaniin. Sellaisetkin lukijat, joille todellisuusilluusioon tuudittautuminen on lukuelämyksen ehdoton vaatimus, kohtaavat heti avausvirkkeessä minäkertojan, joka on ilmiselvästi pelkkä fiktiivinen konstruktio, mustetta paperilla.

Minulle Nutshellin lukemisessa kiehtovinta oli seurata, kuinka McEwan luovii todellisuusilluusion ja avoimen sepitteellisyyden välillä.

Hän ei ratkaise sikiökertojan ongelmaa helpoimman kautta, kuten moni muu kirjailija olisi sen epäilemättä ratkaissut eli antamalla tälle ruumiillisten rajojen ulkopuolelle yltävän liikkuvan tietoisuuden. Ei, McEwan pitää sikiökertojan kohdun sisällä ja näkee paljon vaivaa kuvaillakseen, millaisista tiedon sirpaleista kuuloaistinsa varassa oleva sikiökertoja joutuu kokoamaan käsityksensä ympäröivästä todellisuudesta. Pidän ratkaisua hyvänä. Vapaasti liikkuva tietoisuus kohtuun kahlitussa ruumiissa olisi latistanut sikiökertojan epäkiinnostavaksi sovellukseksi kaikkitietävästä kertojasta.

Se, millaisen tilannekuvan maailmasta sikiökertoja luo puutteellisen informaationsa pohjalta, tuntuu arkikokemuksen näkökulmasta täysin päättömältä. Sikiökertoja analysoi kansainvälistä politiikkaa ja ekosysteemin tilaa sekä arvostaa hyviä viinejä, klassista musiikkia ja runoutta. Kognitiivinen kyvykkyys selittyy sillä, että hänen äitinsä kuuntelee ahkerasti radion puheohjelmia ja yleissivistäviä podcasteja.

Lukija kuitenkin hyväksyy sen, mitä McEwan kertoo. Sikiökertoja on romaanin sisäisessä todellisuudessa täysin uskottava hahmo, vaikka muutoin Nutshellin maailma mukailee yksi yhteen reaalimaailmaa eikä ole millään tavalla surrealistisesti virittynyt.

 

***

 

Kirjailija lukee toista kirjailijaa niin kuin lukee, teknisiä ja kielellisiä ratkaisuja pohtien. Peruslukija tuskin vaivaa Nutshelliin tarttuessaan päätään todellisuusilluusion luomisen ja avoimen sepitteellisyyden välisellä suhteella. Hän lukee tarinaa, ja miksi ei lukisi, koska McEwan on nykykirjailijoista taitavimpia juoni- ja henkilöhahmokeskeisen fiktion tekijöitä.

Nutshell on Hamletiin nojautuva kolmiodraama. Sikiökertojan äiti Trudy (eli Gertrude) ja isä John elävät asumuserossa ja äiti on ottanut rakastajakseen miehensä veljen Clauden (eli Claudiuksen).

Rakastavaiset himoitsevat paitsi toisiaan myös miljoonien arvoista kiinteistöomaisuutta, joka tulisi heidän haltuunsa, jos John heittäisi veivinsä. Siispä he ryhtyvät suunnittelemaan täydellistä rikosta. Sellaista he eivät onnistu tekemään, mutta McEwan onnistuu punomaan melkeinpä täydellisen murhajuonen, joka ei lässähdä edes loppuratkaisussaan.

Teoksena Nutshell on rajattu ja keskitetty, mikä McEwanin tapauksessa on plussaa, koska en ole koskaan erityisemmin viehättynyt hänen mittakaavaltaan laveammista romaaneista.

Peruskokemukseni McEwanin teosten äärellä on ollut sellainen, että pidän niistä enemmän niitä lukiessani kuin laskettuani ne kädestäni. Toisin sanoen ne ovat harvoin jättäneet minuun vahvaa jälkeä. Olen arvostanut McEwania hurjan taitavana kirjailijana, mutta samalla harmitellut sitä, ettei hänen proosansa onnistu menemään ihoni alle.

Sympatisoin niitä, joiden mielestä McEwanin parasta antia ovat hänen tuotantonsa groteskeja sävyjä sisältäneet alkupään jutut, jotka toivat hänelle vähäksi aikaa lempinimen Ian Macabre.

Pitäisikin lukea uudestaan Vieraan turva, McEwanin vuonna 1981 ilmestynyt toinen romaani.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *