Suurten kirjailijoiden pienet elämät

goncourt journal

Olin torstaina kirjallisessa seurapiiritapahtumassa. Siitä ei jäänyt aineistoa muistelmiini, kuten ei vastaavista kohtaamisista yleensäkään. Nautin alkoholia ja tulin juovuksiin, mutta en tehnyt mitään hävytöntä. Puhuin liikaa ja seuraavana päivänä harmittelin suulauttani. Pienet ovat murheeni.

Pientä on ihmisen elämä kaikkinensa, myös kirjailijoiden. Eikä se muuksi muutu, vaikka olisi sukupolvensa juhlituimpia neroja. Todisteeksi kelpaavat Goncourtin veljesten päiväkirjat, jotka olisin suonut lukevani nuorena, kun elättelin romanttisia haaveita kirjailijan urasta ja pidin selvänä, että hienoja runoja kirjoittanut ja Hansassa hoviaan pitänyt Pentti Saarikoski sai maailmasta huimasti enemmän irti kuin häntä hieman nuoremmat säntilliseen palkkatyöhön omistautuneet vanhempani.

Edmond (1822-96) ja Jules (1830-70) de Goncourtin päiväkirjat avaavat kurkistusluukun 19. vuosisadan ranskalaisen kirjallisen eliitin arkeen, sillä niiden sivuilla vilahtelee Baudelairen, Flaubertin, Hugon, Turgenevin ja Zolan kaltaisia aikakautensa sankareita. Heidän elämänsä ei ole mitenkään hohdokasta, vaan he osoittautuvat sangen pikkumaisiksi, kaunaisiksi ja onnettomiksikin. He kihisevät kiukusta saadessaan huonoja arvosteluja, pakahtuvat kateudesta seuratessaan kollegojensa menestystä, syyttävät kollegojaan ideoidensa varastamisesta ja juoruilevat toistensa selän takana. Lounastapaamisilla he valittavat kuinka väärin maailma heitä kohtelee. ”Minua ei palkita koskaan, en ikinä saa tunnustusta kyvyistäni. Suurelle yleisölle olen aina paaria! Kyllä! Paaria!” valittaa Émile Zola ja toistaa vielä neljä tai viisi kertaa sanan ”paaria”.

Samanlaiset puheet, samanlaiset huolenaiheet ovat läsnä kirjallisissa piireissä meidänkin päivinämme.

Tyytymättömyys ei useinkaan ole kiinni ansioluettelon pituudesta. Liekö maailmassa kirjailijaa, joka kokisi saavansa riittävästi huomiota ja tunnustusta? Jos kirjailija myy paljon, hän valittaa että kriitikot eivät arvosta häntä tarpeeksi. Jos kirjailija saa ylistäviä arvosteluja, hän valittaa että hänen teoksiaan myydään surkean vähän. Martin Amis on taivastellut, että jopa Norman Mailer, sukupolvensa näkyvimpiin ja tunnustetuimpiin kuulunut kirjailija, koki olevansa hyljeksitty.

 

***

 

Goncourtin veljesten päiväkirjat kuvaavat aikaa, jolloin teollinen yhteiskunta ja modernit kirjalliset instituutiot alkoivat muotoutua.

Saman aikaan vahvistui myös romanttisen taiteilijaneron myytti. Se ei kuitenkaan ollut yksinään elinvoimainen, vaan edellytti vastavoimakseen karikatyyrin typerästä porvarista. 1800-luvun kirjailijat pitivät lähes yksimielisesti poroporvaria vihollisenaan, sillä kuten Flaubert asian ilmaisi: ”Porvarin vihaaminen on hyveen ensimmäinen edellytys.” Halveksittavan hahmon poroporvarista teki hänen mammonanpalvontansa ja siitä seurannut kyvyttömyys ymmärtää taiteita. Poroporvari osasi arvostaa kirjoissa vain myyntilukuja ja ajankohtaisia teemoja, ”vastauksia aikamme suuriin kysymyksiin.”

Suuren yleisön maun halveksunta on periytynyt taitelijasukupolvelta toiselle, eikä ole kadonnut kirjallisesta kulttuurista tyystin vieläkään, vaikka nykyään syytökset elitismistä alkavat olla raskauttavampia kuin syytökset kaupallisuudesta. Voiko taiteellisesta elitismistä olla enää uhkaksi kellekään, jos sen tuomitsevat jopa vähälevikkisten kulttuurilehtien senttarit?

Goncourtin veljesten päiväkirjaa lukiessa on hauska huomata, kuinka paljon poroporvarillisia piirteitä 1800-luvun kirjailijaneroista paljastuu pintaa raaputtamalla. He kokivat omistavansa koko elämänsä totuuden ja kauneuden puolesta kärsimiselle, mutta arkisissa puheissa heidän ilonsa, surunsa ja huolenaiheensa paljastuvat perin latteiksi ja tavanomaisiksi – eli inhimillisiksi.

”Flaubert pitää itseään erinomaisena kodinsisustajana, vaikka ei ole keksinyt muuta kuin käyttää hillopurkkeja kukkamaljakkoina, ja tuntee siitä suunnatonta ylpeyttä”, Goncourtin veljekset kirjoittavat ja taivastelevat, että Rouva Bovaryn kirjoittaja ei poikkea tavoiltaan, ajatuksiltaan, ennakkoluuloiltaan ja paheiltaan miespuolisten kansalaisten suuresta enemmistöstä.

Ravintolassa illallista nauttivasta Baudelairesta veljekset kertovat, että häneltä puuttuu kravatti, paita on kaulasta auki ja pää ajeltu ”kuin giljotiiniin menevältä”. Dekadentin runoilijan puheista veljekset eivät keksi muuta raportoitavaa kuin että hän kiistää kiukkuisena rikkoneensa säkeillään moraalia.

Goncourtin veljesten vakituiseen päivällisseurueeseen kuuluivat Flaubert, Zola, Turgenev ja Daudet. Pöytäpuheet karkailivat kauas ylevistä kirjallisista aiheista, sillä toistuvia teemoja olivat erilaiset ruumiinvaivat ripulista impotenssiin. Naisistakin riitti jutusteltavaa. Eräällä päivällisellä Daudet kertoi, kuinka lähti ostamaan vaimolleen hääpäivän kunniaksi kukkia ja päätyi huorakortteleihin: ”Odotin muka puoli tuntia bussia, vaikka kulutin sen ajan kadulla hengittämällä prostituution löyhkää kuin kuumissaan oleva koira.”

Nykymittapuulla 1800-luvun kirjalliset herrasmiehet olivat pahimman luokan misogyynejä. Goncourtin veljekset pitivät selvänä, että kirjallinen nerous on miesten yksinoikeus ja väittivät, että jos Mme Sandin tai Mme de Staëlin kaltaisille naispuolisille kirjallisille hahmoille tehtäisiin ruumiinavaus heidän kuoltuaan, voitaisiin havaita, kuinka heidän klitoriksensa ovat kasvaneet uhmakkaasti ulospäin kateudesta peniksiä kohtaan.

Koskettavaa on huomata, kuinka peloissaan kunnianarvoisa päivällisseurue oli suuren tuntemattoman edessä. Kokoontuessaan yhteen viimeisen kerran ennen Turgenevin paluuta Venäjälle kirjailijat kävivät läpi sairautensa reumatismista ja sydänvaivoista verensyöksyyn.

”Sen jälkeen kukin meistä vuorollaan puhui kuolemanpelosta, joka piinaa meitä kaikkia.”

 

***

 

Jälkimaailma on unohtanut Goncourtin veljesten kaunokirjalliset teokset, vaikka niiden väitetään innoittaneen Alain Robbe-Grillet’n ja Nathalie Sarrauten kaltaisia uuden romaanin edustajia. Heidän pysyvät saavutuksensa löytyvät päiväkirjojen sivuilta, mikä kuvastaa kirjallisen maineen oikullisuutta. Jälkipolvien silmissä se voi perustua aivan eri asioihin kuin niihin, joiden takia kirjailija eniten kamppaili. Goncourtin veljeksiltä löytyy erinomainen sitaatti kuvaamaan tätä: ”Yksikään kirja ei ole syntyessään mestariteos. Joistakin tulee sellaisia.”

Minulle päiväkirjat, fragmentit ja muistiinpanot ovat mieluista proosaa, koska niistä puuttuu lukemista ohjaava teoksellinen hahmo. Ei ole ennalta määrättyä kompositiota, juonta ja teemoja, on vain tekstikatkelmia kuin irrallisia palapelin palasia ilman kokoamisohjetta. Lukeva mieli toki luo rakennetta kaaoksen keskelle, mistä yllä oleva tekistinkin kertoo, mutta järjestelyperiaatteet ovat vapaasti valittavissa. Kuten Vesa Haapala merkinnässään Antti Hyrystä toteaa, ”raja kirjallisuuden ja elämän välillä ei ole ylittymätön”.

Eipä silti, tämäkin vaikutelma on osaksi illuusiota.

Eittämättä Goncourtin veljesten päiväkirjatkin (ja muut vastaavat) ovat kirjallisuutta, vaikka niistä uupuu selvä kirjallinen rakenne. Andre Gide kiteytti asian keskeyttäessään Jacques Blanchen, kun tämä todisteli Goncourtin veljesten sepittäneen asioita omasta päästään: ”Mutta puheet, joita he laittavat ihmisten suuhun ja joita sinä väität valheiksi, ovat lähes poikkeuksetta kiinnostavia. Varo siis, koska mitä enemmän vähättelet heidän asemaansa tallentajina, sitä suurempina esität heidät kirjailijoina, luojina.”

 

PS

 

Minulla  on päiväkirjasta englanninkielinen tiivistelmä  Pages from the Goncourt Journals (kääntänyt Robert Baldick). Järkälemäinen alkuperäisteos on julkaistu monessa osassa ja veisi melkoisen tilan kirjahyllystä. Päiväkirjaansa veljekset kirjoittivat useimmiten yksikön ensimmäisessä persoonassa, ja Julesin kuoltua Edmond jatkoi yksinään.

Kommentit (1)
  1. Fin de siècle
    21.11.2015, 18:14

    Kiinnostava kirjoitus, joka pursusi kovia alan miesten (ja naisten) nimiä ja hauskoja anekdootteja.

    Hieman tähän saumaan sallittaneen erään tekstissä mainitun kynäilijän yhteyteen liitetty detalji, jonka muistaakseni kertoi sosiaalihistorioitsija Matti Peltonen jossain teoksessaan (alunperin juttu oli Walter Benjaminlta peräisin): Baudelaire ei koskaan kirjoittanut salapoliisiromaania, koska ei pystynyt samaistumaan poliisiin.

    Moraalista ryhtiä vai epäammattimaista rajoittuneisuutta? Mutta luettuna tuokin huvitti, yhtä kaikki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *