Sjón, uuden käännöskirjallisuutemme helmi


Reykjavík vuonna 1918: maailmansota, espanjantauti, orastava modernin elämän syke, luvattomat intohimot. Näistä aineksista saisi mahtipontisen lukuromaanin, jossa piisaa vereviä henkilöhahmoja ja vetäviä juonenkäänteitä ja jonka kerronnassa häivähtää Balzacin tai Dickensin haamu muistuttamassa klassisen epiikan suuruuden päivistä.

Sjónin vasta ilmestynyt Poika nimeltä Kuukivi (suomentanut Tuomas Kauko) ei kuitenkaan ole sellainen kirja. Onneksi. Hän on kirjoittanut askarruttavan ja tyylikkään 150-sivuisen proosataideteoksen. Sen lukee nopeasti, mutta se pysyy mielessä kauan. Se vahvistaa uskoa kirjallisen mielikuvituksen voimaan.

Mahtipontiset lukuromaanit varmaankin houkuttavat suurta yleisöä, mutta Sjón on haastattelulausunnoissaan tehnyt selväksi, ettei tahdo sellaisia kirjoittaa tai lukea. “Olen lähestulkoon immuuni realistiselle romaanille, minun on äärimmäisen vaikea lukea sellaista. Tulen iloiseksi aina kun huomaan kirjailijan antavan realistisessa romaanissa tilaa jonkinlaiselle kansantarustoon viittaavalle elementille.”

Poika nimeltä Kuukivi sisältää Sjónin muiden teosten tapaan tuhdit siivut myyttejä, fantasiaa, folklorea ja surrealismia. Samalla hänen kerrontansa on tehokkaasti latautunutta, tiivistyksen ja pelkistyksen estetiikkaan luottavaa. Subliimia ainesta tasapainottaa raaka naturalismi. Harva kirjailija osaa kuvata ruumiita, löyhkää ja mätää kuten Sjón.

Miten asemoida kirjalliselle kentälle tämä omaperäinen ja taiteelliseen ohjelmaansa tinkimättömästi luottava islantilaiskirjailija? Onko hän esimoderni, moderni vai postmoderni?

Asetelmiltaan Poika nimeltä Kuukivi on hyvinkin modernistinen. Se on väärällään suuria historiallisia teemoja, mutta ne suodattuvat yksilötajunnan kautta. Romaanin keskushahmona toimii 16-vuotias poika, joka myy itseään vanhemmille miehille ja tarkkailee maailmanmenoa syrjästä. Häntä voi pitää muunnelmana sivullisen arkkityypistä. Modernistinen romaani teki selvän pesäeron Balzacille ja Dickensille ominaiseen yleiskatsauksellisuuteen. Se nosti polttopisteeseen lavean sosiaalisen todellisuuden sijasta yksittäiset tilanteet ja olosuhteet, joissa sosiaalinen todellisuus ilmaisee itseään. Tätä kaavaa toteuttaa myös Poika nimeltä Kuukivi. Toisaalta se on eklektinen ja leikkisä, yhdistelee keskenään mitä erilaisempia aineksia ja elementtejä.

Ei siis määritellä Sjónia, ainakaan lopullisesti ja ehdottomasti. Tai siteerataan mieluummin vaikkapa AS Byattia, joka New York Review of Booksissa tunnustautuu tämän islantilaiskirjailijan innostuneeksi lukijaksi.

Modernism is by now not modern at all – we are told a story about it that says if we have understood Sterne and James Joyce all sorts of writing become impossible. We have had postmodernism and its game-playing, which are also no longer modern. We need a word for modern which is not the same as ‘contemporary’, something to do with the nature of literary forms. I feel that Sjón’s use of very many intervowen stories, old and new, is a new modern phenomenon.


Flaubert-harrastajana en malta vielä olla mainitsematta, että Poika nimeltä Kuukiven avainkohtaus, jossa poikapäähenkilö jää kiinni aktista tanskalaisen matruusin kanssa, muistuttaa tekniikaltaan ja toteutukseltaan hyvin paljon Rouva Bovaryn kuuluisaa kollaasiepisodia, jossa Emma lurittelee lemmestä rakastajattarensa kanssa ja samalla ulkoa kantautuu maatalousnäyttelyn kuulutuksia myytävänä olevista elikoista. Flaubertilla kohtaus tosin sisältää paljon komiikkaa, Sjónilla taas pikemminkin tragediaa. Mutta aina tekee hyvää aistia lukemistaan kirjoista kaikuja toisista kirjoista. Parhaimmillaan emme lue kirjoja vaan kirjallisuutta. 

Kommentit (3)
  1. Amerikassa fantasia kyllä jyllää bestseller-listoilla, ja Suomessakin oli aikanaan pienoinen fantasiabuumi. Fantasiakirjoissa on tyypillisesti asiaa tiiliskiven paksuisesti ja mielikuvitusta varmaan yhtä paljon kuin Suomen realisteilla yhteensä, mutta kirjallisuutta niistä kyllä harvemmin löytyy..

    Mitä mieltä Melender on fantasiasta? Houellebecqhan taitaa olla jossain määrin Lovecraftiin lääpällään, itse en ole syttynyt.

  2. Kansantarustolle, myytille ja epärealismille (jonka alla on sitten sitä “realismia” ), kannattaa tosiaan antaa tilaisuus perinteisten lukuromaanien ja niiden yliperusteltujen “psykologisesti uskottavien” ihmiskuvien ja tarinankäänteiden kustannuksella. Itselläni juuri kesken Ernst Jungerin Marmorijyrkänteillä ja vaikka monet miehet kuvittelevat tietävänsä lähes kaiken tietämisen arvoisen toisesta maailmansodasta niin olenpa oppinut näkemään tämän unen- ja sadunomaisen kirjan kautta paljon lisää noiden tapahtumien aatehistoriasta. Maailma on m y ö s aika epätodellinen paikka. Realismi ei tavoita aina kaikkea. Jos mielestämme tavoittaa, oma näköky saattaa olla silloin pettämässä. Tosin itse viihdyn enemmän realistisen parissa.

    t. jope

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *