Seksissä kirjailija punnitaan

Seksi ja kirjallisuus, seksi kirjallisuudessa. Siinäpä ehtymätön puheenaihe.

Nuorena kirjallisuudenopiskelijana matkustin junassa ja luin Pentti Saarikosken runoja. Vastapäiselle penkille asettui vanhalta viinalta löyhkäävä mies. Tunsin hänen tuijotuksensa, mutta en nostanut katsettani kirjan sivuilta. Pian mies rykäisi: ”Olen mäkin lukenut Saarikoskea. Sillä oli hyviä panokohtauksia niissä kirjoissa, ja Hannu Salamalla kanssa.”

Ensimmäinen Saarikosken kirja, jota luin ei ollut runoteos, vaan hänen Dublinin hortoiluistaan kertova Kirje vaimolleni. Sen esikuvana toimivat paitsi Henry Millerin rasvaiset omaelämäkerralliset romaanit myös James Joycen kirjeet omalle vaimolleen, Noralle. Niissä tämä modernin romaanin uudistajaheeros kertoi viehtymyksestään ulosteisiin ja ruoskintaan ja käytti sanoja, joita ei ylen määrin viljellyt kaunokirjallisessa tuotannossaan, Nora oli hänelle ”my dirty little fuckbird”.

Kirje vaimolleni oli vanhempieni kirjahyllyssä. Kerran illanistujaisissa kuulin aikuisten puhuvan Saarikosken kirjasta hihittelevään sävyyn. Tietenkin minun piti käydä kurkkaamassa, mitä Kirje vaimolleni sisältää. Nuoreen mieleeni syöpyi kuvaus siitä, kuinka kohmeloinen Saarikoski harrastaa aamulla seksiä vaimonsa kanssa ja ”kyrpä seisoo kusilastissa” poikkeuksellisen hyvin.

Noihin aikoihin ei ollut internetiä eivätkä varhaismurrosikäiset altistuneet samalla tavalla seksuaaliselle kuvastolle kuin nykyään. Tuntui hurjalta löytää alatyylisiä sanoja kirjaan painettuna, vaikka olin toki kuullut niitä lausuttavan kaveriporukassa.  Epäilemättä kiihtymystäni lisäsi se, että olin sisäistänyt painettua sanaa länsimaisessa kulttuurissa ympäröivän vakavuuden, jopa pyhyyden. YK:n ihmisoikeuksien julistus, Suomen perustuslaki, koulumme järjestyssäännöt, kaikki niiden kaltaiset tärkeät asiat olivat tärkeitä, koska niistä on mustaa valkoisella. Philip Rothin Portnoyn taudissa (jonka Pentti Saarikoski sattumoisin suomensi) kuvataan hyvin se, miten painetusta sanasta silmille pomppaava seksuaalisanasto vaikuttaa (tai ainakin joskus vaikutti) nuoren ihmisen mieleen. Päähenkilö Alex Portnoy lukee posket hehkuen kotinsa kirjahyllystä löytämäänsä sanakirjaa:

Ja sitten on ne sanat jotka minä yksin kotona ollessani salaa etsin sanakirjasta, vain nähdäkseni ne painettuina, kiistämättömänä todistuksena kaikkein tavoittamattomimman todellisuuden olemassaolosta, sanat sellaiset kuin vulva ja vagina ja cervix, sanoja joiden määrittelyt eivät enää milloinkaan palvele minua luvattoman nautinnon lähteenä…

Jokunen vuosi sitten luin Kirjeen vaimolleni pitkästä aikaa uudestaan. Huono kirjahan se on, ei siitä ole paljon muuksi kuin dokumentiksi viinahuuruihin itsensä kadottaneen runoilijaneron alennustilasta. Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerrasta selviää, että valtaosa aikalaiskritiikistäkin suhtautui teokseen nuivasti. Saarikosken katsottiin työntäneen kirjalliset arvot syrjään kuvainraastamisen tieltä.

Seksuaalisten tabujen lisäksi Kirjeessä vaimolleni kaadettiin urakalla myös uskonnollisia tabuja. Saarikoski haaveili, että Hannu Salaman tapaan hänkin saisi syyteen jumalanpilkasta. Toive ei toteutunut.

 

***

 

Jos Kirje vaimolleni on eräänlainen kuriositeetti, Portnoyn taudilla on ansaittu paikkansa toisen maailmansodan jälkeisessä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriassa. Se merkitsee paljon myös minulle. Edelleenkin yhdistän vaistomaisesti sanaparin seksi ja kirjallisuus Portnoyn tautiin aivan kuten yhdistän sanaparin filosofia ja kirjallisuus Sivulliseen.

Philip Roth ja Albert Camus olivat varhaisia kirjallisia sankareitani. Myöhemmin olen oppinut tarkastelemaan heitä molempia myös kriittisesti, mutta siitä en pääse mihinkään, että nuoruuden vahvimmat lukukokemukset ovat jättäneet minuun lähtemättömän jäljen.

Useimmista kirjoista, joissa on paljon seksiä, muistan vain että niissä on paljon seksiä, yksittäiset kohtaukset häviävät mielestä. Jos taas himon ja rakkauden aktit ovat kirjassa osa laajempaa elämän kirjoa, ne painuvat helpommin muistini lokeroihin.

Portnoyn taudista pystyn palauttamaan mieleeni yhtä sun toista, koska se on ollut minulle poikkeuksellisen merkityksellinen kirja. Vahvimman vaikutuksen tekivät ja tekevät edelleen pikemminkin sellaiset kohdat, joissa ollaan seksiä vailla ja haaveillaan siitä kuin sellaiset, joissa Alex paneskelee rakastajattariaan.

Roth kuvaa murrosikäisen ”vittuhullun” pakkomielteitä ylitsepursuavan satiirisesti. Psykiatrin sohvalla vaiheitaan muisteleva Alex sanoo olleensa ”runkkaamisen Raskolnikov”, hirmuisten himojen ja hirmuisen syyllisyyden kalvama ihmispolo.

Alex rynkyttää kaluaan omenaan, maitopulloon ja lihakaupasta ostamaansa maksanpalaan. Hän ei voi liikkua julkisilla paikoilla pelkäämättä, että kalu ponnahtaa pystyyn ja huutaa kaikelle kansalle: ”Heissan! Katsokaas tännepäin!” Mutta kun Alex sitten pääsee ystävänsä kanssa tytön luokse, joka lupaa tyydyttää heidän tarpeensa (”Liotus, hiotus ja kuivapesu”), hän ei meinaa löytää kalua housuistaan. Suuri fiasko!

Vaikka Portnoyn taudissa riittää runkkaamisen lisäksi myös panemista, aitoa lihan iloista nauttimista siinä ei ole kovin paljon. Epäilemättä se olisi huonompi romaani, jos se esittäisi seksin yksinomaan sankarillisena ja mahtavana juttuna. Oikeassa elämässäkin seksi on usein suttuista ja noloa, jopa nöyryyttävää. Näistä varjopuolista kirjoittaminen tuo kirjaan koskettavuutta, vaikka sen tekisi Rothin tavoin kolkon naurun säestämänä.

 

***

 

Portnoyn tauti ilmestyi kuusikymmentäluvun lopussa ja heijastelee aikaansa. Brittiläinen runoilija Philip Larkin sanoi, että sukupuoliyhdyntä keksittiin vuonna 1963 Lady Chatterleyn rakastajan pannasta vapautumisen ja The Beatlesin esikoisalbumin välissä. Kulttuurimurros oli valloillaan, pikkuporvarillinen ahdasmielisyys ja kaksinaismoralismi väistymässä.

Rothin tavoin moni muukin kirjailija hyökkäsi aikansa eläneitä siveellisyyskäsityksiä vastaan, mutta harva teos herätti niin paljon huomiota kuin Portnoyn tauti. Julkisuus ei ollut Rothille erityisen mieluista, koska suuri yleisö samasti hänet himorunkkaaja Alexiin. Kun Roth käveli kadulla, ihmiset huutelivat: ”Portnoy hei, kalu pois kädestä!”

Kirjailija koki kirjoittaneensa tunnustukseksi naamioidun romaanin, mutta suuri yleisö luki sen romaaniksi naamioituna tunnustuksena. Väärinluetuksi tuleminen on kirjailijan osa.

Moni oman aikansa kohuteos painuu unohduksiin, Portnoyn taudille ei käynyt niin. Vaikka Alexin persoona määrittyy kuusikymmentälukulaista kulttuurimaisemaa vasten, hänen hahmossaan kiteytyy kapinoiva ihminen yleispätevän kiinnostavasti. En silti usko, että se on tärkein syy Portnoyn taudin ajattomaan relevanssiin.

Tärkein syy on tekstissä itsessään. Portnoyn tauti oli Rothille taiteellinen irtiotto. Hän löi pirstaleiksi aiempien teostensa pikkuvanhan kaunokirjallisen estetiikan. Tuloksena oli hurjan vahvaa proosaa, jonka energia tarttuu lukijaan. Teksti tuntuu luonnolliselta kuin suora puhe, niin pakottomasti se soljuu, mutta pakottomuus perustuu äärimmilleen hiottuun tyyliin. Sitä ei ehkä tajua, ellei ole itse koskaan kirjoittanut.

Tekstin energisyys auttaa Rothin välttämään huonojen seksikuvausten sudenkuopat. Seksikuvaukset ovat Portnoyn taudin tärkein koetinkivi. Ellei lukija pystyisi uskomaan niihin, ellei hän pystyisi nauramaan ja huvittumaan niistä oikealla tavalla, romaani murenisi käsiin. Pieniä huteja kriittinen lukija voi löytää, mutta ei ainuttakaan suurta hutia.

Paheksuminen tai sukupuolipoliittinen kritiikki ovat asioita erikseen. Kyllä, Roth on kamala syntisäkki. Kyllä, Roth on stereotyyppisen seksistinen.

 

***

 

Julian Barnes on kertonut, että ryhtyessään kirjailijaksi päätti olla laittamatta teoksiinsa kuvauksia säästä tai unista, ellei se ole aivan välttämätöntä. Se on hyvä sääntö. Mutta miksi Barnes ei mainitse mitään seksistä kirjoittamisesta? Mielestäni se, miten kirjailija kuvaa sukupuolielämää, kertoo suorimmin hänen sensibiliteetistään ja estetiikastaan, miksei myös arvoistaan. Se kertoo myös, onko hän hyvä, keskinkertainen vai huono kirjoittaja.

Pistäessään henkilöhahmonsa punkkaan inhorealistinen kirjailija on usein korostetun inhorealistinen, ironinen kirjailija korostetun ironinen, sentimentaalinen kirjailija korostetun sentimentaalinen, älyllinen kirjailija korostetun älyllinen ja transgressiivinen kirjailija korostetun transgressiivinen.

Ylikirjoittamisen vaara on suuri. Jos yrittää liikaa kirjoittaessaan seksistä, lopputulos on nolompi kuin jos yrittäisi liikaa kirjoittaessaan Barnesin kaihtamista säästä tai unista. Toisaalta seksi myös vangitsee lukijan mielenkiinnon helpommin. Huonostikin kirjoitettu panokohtaus saattaa kiihottaa sopivassa mielentilassa olevaa lukijaa. Mutta jos kirjailija ei halua flirttailla pornogenren kanssa kannattaako laskea sen varaan?

Miettiessäni seksistä kirjoittamisessa pahasti reputtaneita kirjailijoita mieleeni tulee ensimmäisenä Jonathan Littell.

Hänen tiiliskivimäinen romaaninsa Hyväntahtoiset (suomentanut Ville Keynäs) on hyytävä kuvaus siitä, kuinka sivistyneestä ja älykkäästä saksalaismiehestä tulee SS-upseeri ja juutalaisten kansanmurhan toteuttaja. Vatsaa kääntää, kun lukee Littellin dokumentaristisen tarkkoja kuvauksia massateloituksista.

Hyväntahtoiset ei kuitenkaan ole pelkkää historian luotausta psykologisen realismin keinoin, se on sommiteltu paljon kunnianhimoisemmin. Littell lainaa Aiskhyloksen Oresteia-trilogiasta paitsi romaanin nimen myös johtomotiivit, juonenkäänteet ja rakenne-elementit. Näin historiallisen tason ympärille punoutuu tiheä, eroottisesti sävyttynyt myyttinen aines.

Vaikka Hyväntahtoiset sai suitsutusta ja voitti Prix Goncourtin, sitä on myös syytetty vastenmielisestä väkivaltapornosta. Pidän Hyväntahtoisia vaikuttavana romaanina, mutta minun on mahdoton hyväksyä sitä kokonaan. Ei siksi, että kaipaisin yleishumanistista nostatusta pehmentämään holokaustin kauhuja, vaan siksi, että Littell yliannostelee skatologisia ja perverssejä yksityiskohtia uppotuessaan teoksen myyttis-eroottisiin syövereihin.

Ongelma on lopulta yksinkertainen: seksikuvauksissa Littell paljastuu tautisen huonoksi kirjoittajaksi. Harva laaturomaani pursuaa samanlaisia itseparodiaksi nyrjähtäviä juoksutuksia:

Halusin mielettömästi nähdä hävyn, joka kätkeytyi kahden valkoisen liharailon väliin turpeana kuin reisien tarjottimella tarjoiltuna, ja kuljettaa kieltäni melkein kuivassa vaossa, ylhäältä alas, varovasti, yhden ainoan kerran. Halusin myös katsoa kun tuo komea ruumis pissaa kyyristyneenä pöntön päälle, kyynärpäät polviin nojaten, kuulla virtsan kohisevan veteen, ja halusin myös, että hänen suunsa kurkottaisi samaan aikaan ottamaan vielä velton kaluni sisäänsä, nenä koskettaisi karvojani, kivesten ja pakaroiden välistä kannasta sekä lantiolinjaani ja humaltuisi kirpeänhappamasta hajustani, miehenhajusta jonka minä niin hyvin tunsin. Paloin halusta laskea tuo ruumis sängylle ja levittää sen reidet, työntää nenäni kosteaan häpyyn kuin emakko, joka tonkii kärsällään mustia tryffeleitä…

Surrealistisia sävyjä saava seksuaalihörhöily korostuu Hyväntahtoisten loppujaksoissa, joissa päähenkilön himokkaat fantasiat sulautuvat Kolmannen valtakunnan tuhon ja hävityksen näkymiin. Groteskisti ylikirjoitetut kohtaukset saivat minut melkein menettämään uskoni koko teokseen. Niin ei sentään käynyt, mutta ruma naarmu romaaniin jäi.

On aivan oikein, että Prix Goncourtin lisäksi Littell ”palkittiin” myös vuoden huonoimmista seksikuvauksista Bad Sex Fiction Awardilla.