Rahvas eliitti

Pitkät ajat olin sitä mieltä, että vain sellaiset kysymykset ovat oikeasti tärkeitä, joita Sartre käsitteli tuotannossaan. Sillä ei ollut suurta väliä, mitä hän mistäkin asiasta sanoi. Kunhan sanoi jotain.

Ehkä tästä syystä minua on aina huvittanut Michel Houellebecqin Alkeishiukkasissa kohta, jossa toinen päähenkilö Bruno kertoo pienimunaisuuskompleksistaan. Vasta aikuisiällä peniksensä vaatimattomaan mittaan havahtunut Bruno tuumii: ”Nyt se saattaa tuntua hullulta, mutta 70-luvulla peniksen kokoon ei juurikaan kiinnitetty huomiota; nuorena minulla oli kaikki mahdolliset kompleksit paitsi sitä. En tiedä kuka sen otti ensimmäisenä puheeksi, ehkä homot, ainakin se esiintyy amerikkalaisessa dekkarikirjallisuudessa, mutta Sartre ei sano siitä mitään.”

Sartre ei sanonut mitään pienimunaisuudesta eikä monesta muustakaan nykyajan ihmisiä puhuttavasta tai riivaavasta asiasta. Onko siis annettava lopullisesti periksi sille, että asiat, joista Sartre ei kirjoittanut mitään voivat sittenkin olla tärkeitä?

Ehkei sentään. Onhan aina mahdollista kontekstualisoida Sartren tekstejä uudelleen, luoda niille nykyaikaan sopivia sisältöjä, yhteyksiä ja lukutapoja. Parhaimmillaan tällä tavalla avautuu kiintoisia näköaloja. Esimerkiksi perussuomalaisten gallupkannatuksen hurjasta noususta Sartrella on paljonkin sanottavaa, kunhan sen vain osaa kaivaa esiin.

Itse asiassa Sartre kirjoitti perussuomalaisuudesta niinkin varhain kuin 1946. Hänen mukaansa lause ”Äänestän perussuomalaisia” ei ole pelkkä laiska heitto, vaan aikakautta määrittävä poliittinen kertosäe, joka liittää lausujansa tiettyyn traditioon ja yhteisöön — keskinkertaisiin. Yhteiskunnallisessa elämässä keskinkertaisuuden julistaminen ei suinkaan merkitse nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Päin vastoin, keskinkertaiset tuntevat palavaa ylpeyttä omasta keskinkertaisuudestaan.

Meuhkatessaan sosiaalipummeja, ulkomaalaisia, suomenruotsalaisia ja vihervasemmistolaisia vastaan keskinkertaiset ilmaisevat kiinnittymistä ikiomaan eliittiinsä, rahvaan eliittiin. Toisin kuin useimmat modernin yhteiskunnan eliitit, tämä eliitti ei pohjaudu menestykseen tai meriitteihin vaan edustaa syntyperästä lähtevää kansanomaistettua aristokratiaa — aitoja, rehtejä, juuristaan vieraantumaattomia perussuomalaisia.

Päästäkseen rahvaan eliitin jäseneksi täytyy vain ilmoittautua kantasuomalaiseksi ja puhua, elehtiä ja käyttäytyä kuin kantasuomalaiset. Asema rahvaan eliitissä on elinikäinen saavutettu etu. Sitä ei voi menettää muuten kuin hurahtamalla vihervasemmistolaisiin arvoihin tai ryhtymällä juurettomaksi kosmopoliitiksi.

Näin puhui Sartre. Kauan sitten.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Sartre iskee tässä blogikirjoituksessaan kyllä suoraan perussuomalaisen identiteettipolitiikan ytimeen.

    ”Päästäkseen rahvaan eliitin jäseneksi täytyy vain ilmoittautua kantasuomalaiseksi ja puhua, elehtiä ja käyttäytyä kuin kantasuomalaiset.”

    Juuri tätä ”syntyperästä lähtevää” mutta käytännössä suorastaan parhaiden butlerilaisten periaatteiden mukaan performoitua ”aitoutta” vasten tulee ymmärrettäväksi myös se näennäinen paradoksi, että monet näkyvistä perussuomalaisista ovat tosiasiassa käännynnäisiä, joiden tausta on hyvinkin epärahvaanomainen humanistisine opintoineen ja siviilipalveluksineen. (Parikin H:lla alkavaa kaveria tulee heti mieleen.)

  2. 2

    sanoo

    Sartren mukaan ihminen menettää ehdottoman vapautensa vain vaihtaessaan ”situaatiota”.

    Hän lienee olettanut että ”situaatiossa” uskonpuhdistus on toteutettu.

    Häntä varmaan inhottaisi nähdä kuinka ihminen ryhtyy lampaaksi; menettää jotakin inhimillisestä arvokkuudestaan, mutta onko näillä ”ajattelijoilla” sitä koskaan ollutkaan? Haluavat vaan, että heidän päätään isot pojat silittelevät jo saman päivän iltana. Eikö juuri semmoinen joka ei ole vapaa, jankuttamalla jankuta olevansa vapaa?

    Mutta jos Martti Luther astelisi tänään vastaan Helsingin kadulla, hän ei uskoisi silmiään ja korviaan, sillä jos uskonpuhdistus onkin täällä toteutettu, on se toteutettu väärin. Hänen ohjelmansa kun oli nimenomaan purkaa kansankielen ja vallankielen keskinäinen kytkentä. Sitä kehitystä on sittemmin kutsuttu uskonpuhdistukseksi.

  3. 3

    sanoo

    ”Luonteenomaista tälle ajankohdalle on näet se, että tuiki keskinkertainen ihminen on täysin selvillä omasta keskinkertaisuudestaan, eikä kuitenkaan häikäile ajaa keskinkertaisuuden oikeutta vaan pyrkii saattamaan sen voimaan kaikkialla.”

    Näin kirjoitti José Ortega y Gasset teoksessaan ”Massojen kapina”, jo melkein parikymmentä vuotta ennen Sartrea. Hän oli ja on pitkälti oikeassa.

    Toisaalta taas, myös Houellebecq on luonnehtinut itseään ranskankielisellä sanalla (boeuf?), joka on suomeksi suunnilleen ”juntti”. Luulen, että taustalla on halu tehdä pesäero kaikenlaisiin kulttuuri- ja vaihtoehtopiireihin. Ymmärrän tuon halun, sillä omankin kokemukseni mukaan ns. vaihtoehtoväki koostuu käsittämättömän vaihtoehdottomista ja ahdasmielisistä ihmisistä. Niin sanottujen tavisten elämäntapa (jolla kai tarkoitetaan lähinnä pikkuporvarillisuutta) antaa yleensä yksilölle selvästi enemmän liikkumavaraa, eikä tuossa elämäntavassa muuta vikaa olekaan kuin se, että siihen yleensä liittyy älyllinen vetelyys ja sovinnaisuus.

    Perussuomalaisten nousussa voi olla kyse keskinkertaisten kapinasta, mutta tuskin yksinomaan siitä. Nähdäkseni siinä toteutuu myös jonkinlainen unohdetun Suomen esiinmarssi. Siis sellaisten ihmisten ja ilmiöiden, joiden olemassaoloakaan media ei ole oikeastaan tunnustanut vuosikausiin. Siksi se on ollut niin suuri shokki niille, joiden mielestä Suomi tarkoittaa huipputeknologiaa, dynaamista kulttuurieurooppalaisuutta ja kansainvälistä kilpailukykyä.

  4. 4

    sanoo

    Keitä H:lla alkavia tulee mieleen?

    Mitä tulee Sartreen tai Lutheriin niin he tuskin olisivat järkyttyneet siitä että ihminen vuonna 2011 on hölmö.

    Kai se on perussuomalaisia äänestettävä, koska en tahdo äänestää Anni Sinnemäkeä, Paavo Arhinniemeä enkä Mikael Jungneria. Alkaako mennä kaaliin missä mennään?

  5. 6

    sanoo

    En osaa piirtää. En koe olevani osa rahvaan eliittiä vaikka äänestäisin perussuomalaisia. En myöskään koe olevani osa sdp-eliittiä vaikka ystäväni äänestävät sen saatanan Jungnerin vasemmisto-jugendia. Mieluummin avaan ranteeni. Melenderistä on tullut pujottelija. Mihin jäi syöksylasku.

  6. 7

    sanoo

    ”Melenderistä on tullut pujottelija. Mihin jäi syöksylasku.”

    Ai kun inhoan perussuomalaisia?

    Eivät persut minun silmissäni yhtään siedettävämmiksi muutu sillä että muut puolueet ovat enemmän tai vähemmän iljettäviä, kukin tavallaan.

    Tämä on karmea ongelma.

  7. 8

    sanoo

    Melender, olet väärässä. Protesti on se mikä äänestyttää! Tämä oli huumoria, mutta ns. oikeasti: kai se on Kalle Ankaa äänestettävä.

    Lueskelin muuten tänään Ransmanniystävää, vaihteeksi, ja pani miettimään. Kiitos. (tämä oli mielistelyä mutta totta, olen kapakoissa kertonut olevani Tommi Melender)

  8. 10

    sanoo

    Emme riko lakia.

    Tulisin taisteluterveisin:

    sotamies Liuhto
    obersturmführer Hännikäinen

    PS: vastavallankumous ja perussuomalaisuus jyrää!

    PS2: kissaa vituttaa.

  9. 11

    sanoo

    Kun suojelija oli hylännyt juutalaiset, Sartre kehotti katsomaan maailmaa sellaisena kuin se aistien välittämänä ilmenee, ilman välikäsiä.

    Lenin tai joku vastaava (esim. Bror Wahlroos minulle ollessani ktm:n virassa) on puolestaan sanonut sosiaalidemokraatteja hyödyllisiksi idiooteiksi.

    Jos jokapaikkaan vuotavat Ahtisaari, Lipponen, Halonen ja Tuomioja ovat ”hyödyllisiä idiootteja”, niin kenen asialla he juoksevat?

    Hieman yllättäen, irlantilaisessa kappelissa nunnan nähtyään katolisen äkkiherätyksen kokenut eteläespoolainen Timo Soini liittyy päivän Hesarissa samaan kansakunnan pelastajien seuraan: huolehtimaan siitä, että vähemmistö viedään mahdollisimman ehjänä kriisin läpi. Lapsenuskoisille kannattajilleen hän ei toki lupaa maanpäällistä paratiisia, mutta työtä, hikeä ja kyyneleitä.

  10. 12

    sanoo

    Sartresta vielä sen verran, että vaikka minulle periaatteessa oli ja on sama, mitä hän mistäkin asiasta sanoi, niin tietyt hänen huomionsa ovat sellaisia, jotka olen tallettanut sydämeeni ja joihin suhtaudun jyrkän kirjaimellisesti. Yleensä nämä ovat hänen sivuhuomautuksiaan, hajamietteitään, vähemmän tärkeitä ajatuksiaan.

    Esimerkkinä voisin mainita sen, että Sartre sanoi joskus, että hänen on vaikea tulla toimeen amerikkalaisten kanssa, koska amerikkalaiset eivät usko perisyntiin. Tämä sama ongelma on minullakin. Vierastan amerikkalaisia, en koe täysin kuuluvani samaan ihmislajiin kuin he, tuntuu kummalliselta sattumalta, että elämme samalla planeetalla. Eikä näitä fiiliksiä mitenkään vähennä se, että valveutunut puoli minussa kyllä tiedostaa, kuinka ”epä-älyllistä” tällainen suhtautuminen amerikkalaisuuteen on. Ja tiedostan toki myös ”vaihtoehtoisen USA:n” olemassaolon, siinähän traagisinta on yleensä se että se on vaihtoehtoinen.

  11. 13

    sanoo

    ” (…) Sartre sanoi joskus, että hänen on vaikea tulla toimeen amerikkalaisten kanssa, koska amerikkalaiset eivät usko perisyntiin.”

    Tuota en tiennytkään Sartren sanoneen. Hätkähdyttävän viisas lause marxilaiselta ateistilta.

    Curzio Malapartehan sanoi käytännössä saman asian ”Ihossa”:

    ”Amerikkalaiset uskovat että kaikkea, kurjuutta, nälkää ja tuskaa vastaan voi taistella, että ihminen voi nousta kurjuudesta, nälästä ja tuskasta, että mikä tahansa tuska voidaan parantaa. He eivät tiedä että pahaa ei kyetä poistamaan. He eivät tiedä sitä koska ovat monessa suhteessa maailman kristillisin kansa. He eivät tiedä että ilman pahuutta ei voi olla edes Kristusta. No love no nothin’. Ellei ole pahaa, ei ole Kristustakaan. Jos maailmassa on vähemmän pahuutta, Kristuksella on myös vähemmän merkitystä.”

    Sartre oli periranskalainen hahmo siinäkin mielessä, että hän oli hyvä kirjailija ja huono filosofi. Näytelmä ”Likaiset kädet” ja novellikokoelma ”Muuri” ovat muuttuneet pysyväksi osaksi omaa mielenmaisemaani.

  12. 14

    sanoo

    Tuo mainittu sanominen taitaa mennä niiden Sartren hajamietteiden piikkiin. Niitähän hänellä riitti, kuten kaikilla ajatteilijoilla, jotka pyrkivät johdonmukaisuuteen.

    Sartren Amerikka-suhde oli välillä aika poukkoileva. Sodan jälkeen hän vakuutti lujasti, ettei ole anti-amerikkalainen eikä edes ymmärrä, mitä anti-amerikkalaisuus tarkoittaa. Sitten kun tuli Rosenbergien juttu Sartre kiljui kovaan ääneen, että kaikki kanssakäyminen Amerikan kanssa pitää lopettaa. Kuitenkin hän itse luki amerikkalaisia kirjailijoita ja kuunteli amerikkalaisia levyjä.

    En minä sillä, etteikö ihminen saisi muuttaa mieltään. Vain typerykset eivät muuta koskaan mieltään.

    He eivät myöskään ole epäjohdonmukaisia, koska typeryyshän on sinänsä johdonmukaista.

  13. 15

    sanoo

    Päivän Sartre muistelisi ehkä absurdia teatteria: yleisö purskahtaa nauruun kun tutut tapahtumat esitetään uudessa valossa.

    Reservinupseerin oloinen Arto Nyberg kyseli eilen lievästi shokeerattuna Mika Myllyaholta miksi tämä on repostelemassa kansalliselle näyttämölle kansalliskirjailija Linnan teosta, eikä esim. Kiannon tai Ahon.

    Toisaala aina absurdit jenkkiystävät näyttäisivät hylänneen Sofi Oksasen puhdistuksen, vaikka ensi-illan yleisö oli tuotu New Yorkiin kotoisasti Suomesta saakka. (Ei ole tiedossa onko pääministeri Kiviniemen valtiosihteeri Mika Rossi menossa katsomaan Puhdistusta. Berliinissä hän piipahti, omaksikin yllätyksekseen, syksyllä Hitler-näyttelyssä ihan heti avajaispäivänä).

    Mutta nytpä on maapallo vihdoin kutistunut pöydällä maaten polvella pompoteltavaksi, kuten Hitler-hahmo Chaplinin leffassa tulevaisuutta hahmotti.

  14. 16

    Kristina Carlson sanoo

    Palaan lähtöruutuun: persujen nousu. Sekä Orwellin romaanissa 1984 että Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa ainoa toivo on ”alaluokassa”, Orwllilla proleissa ja Huxleyllä Villissä.

    Arvatkaa muuten – jos ette ole juuri lukeneet – kumpi näistä antiutopioista osuu lähemmäs nykyhetkeä? Huxley ilman muuta, koska hänellä yhteiskunta perustuu ”onnelle”, kulutukselle, mielihyvälle, runsaudelle ja tyytyväisyydelle. Orwell on vanhentunut siltä osin kuin koskee konkreettista maailmaa ja metodeita (esikuvana oli Neuvostoliitto), ei muuten. Nykyään tiedetään, että sopeuttaminen ja mukauttaminen tuottaa parempaa (taloudellista) tulosta kuin pelko, vahtiminen ja alistaminen.

    Niin, kummassakin romaanissa muutosvoiman oletetaan tulevan ”alhaalta”, alistetuista, jotka jo asemansa vuoksi edustavat jotakin parempaa, mikä ei ole päässyt toteutumaan. Ns. painettu kansanosa olisi voimavara. Jotakin tästä ajatuksesta tuntuu olevan ilmassa – miksi jotkut ns. intellektuellitkin muuten myötäilisivät persuja? Vaikka ihan vielä ei ehkä olla Huxleyn uljaassa maailmassa, kenties elää myytti ”alistetuista” ja ”villeistä”, joilla muka vielä olisi hallussaan se viisaus, jonka valtaapitävät pelkästään asemansa vuoksi menettäneet.

  15. 17

    sanoo

    Kristina Carlsonille:

    Tuskin painettu (tai painamaton) kansanosa on voimavara. Kenties voimavaroja ei ole lainkaan. Kenties maailmaa voi rationalisoida, muttei se siitä kenties rationaalisemmaksi tule. Kuitenkin on lohdullista, että etsitään voimavaroja, vaikka se olisikin eskapistista ja, kenties, naiivia.

    On hyvä että joku uskoo maailmassa olevan järkeä, eikä toivottavasti vain hypoteettisesti vaan konkreettisesti. Lähiöissä sitä ei kokemukseni mukaan ole ja keskikaupungin mielestä on ihmeellistä, että jotkut eivät pane elämäänsä kuntoon niin kuin se heillä on.

    Perussuomalaisten äänestäminen on fantasia, lähinnä tuhofantasia, että hyvinvoivia vituttaisi, niitä jotka ovat aina oikeassa (en mainitse nimiä, kai kaikki ne tietävät, nuo jakobiinit). Tuskin siihen usein analyysiä liittyy. Tai mistä sitä tietää.

  16. 18

    sanoo

    Tuosta Huxleystä:

    Michel Houellebecqin ”Alkeishiukkasissa” on ansiokasta pohdintaa aiheesta, ja yksi huomioista kulkee juuri siihen suuntaan, että Huxleyn antiutopia ei enää olekaan antiutopia vaan vastaa monessa mielessä juuri sellaista maailmaa, jota nykyihmiset enemmän tai vähemmän tietoisesti tavoittelevat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *