Rahvas eliitti

Pitkät ajat olin sitä mieltä, että vain sellaiset kysymykset ovat oikeasti tärkeitä, joita Sartre käsitteli tuotannossaan. Sillä ei ollut suurta väliä, mitä hän mistäkin asiasta sanoi. Kunhan sanoi jotain.

Ehkä tästä syystä minua on aina huvittanut Michel Houellebecqin Alkeishiukkasissa kohta, jossa toinen päähenkilö Bruno kertoo pienimunaisuuskompleksistaan. Vasta aikuisiällä peniksensä vaatimattomaan mittaan havahtunut Bruno tuumii: “Nyt se saattaa tuntua hullulta, mutta 70-luvulla peniksen kokoon ei juurikaan kiinnitetty huomiota; nuorena minulla oli kaikki mahdolliset kompleksit paitsi sitä. En tiedä kuka sen otti ensimmäisenä puheeksi, ehkä homot, ainakin se esiintyy amerikkalaisessa dekkarikirjallisuudessa, mutta Sartre ei sano siitä mitään.”

Sartre ei sanonut mitään pienimunaisuudesta eikä monesta muustakaan nykyajan ihmisiä puhuttavasta tai riivaavasta asiasta. Onko siis annettava lopullisesti periksi sille, että asiat, joista Sartre ei kirjoittanut mitään voivat sittenkin olla tärkeitä?

Ehkei sentään. Onhan aina mahdollista kontekstualisoida Sartren tekstejä uudelleen, luoda niille nykyaikaan sopivia sisältöjä, yhteyksiä ja lukutapoja. Parhaimmillaan tällä tavalla avautuu kiintoisia näköaloja. Esimerkiksi perussuomalaisten gallupkannatuksen hurjasta noususta Sartrella on paljonkin sanottavaa, kunhan sen vain osaa kaivaa esiin.

Itse asiassa Sartre kirjoitti perussuomalaisuudesta niinkin varhain kuin 1946. Hänen mukaansa lause “Äänestän perussuomalaisia” ei ole pelkkä laiska heitto, vaan aikakautta määrittävä poliittinen kertosäe, joka liittää lausujansa tiettyyn traditioon ja yhteisöön — keskinkertaisiin. Yhteiskunnallisessa elämässä keskinkertaisuuden julistaminen ei suinkaan merkitse nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Päin vastoin, keskinkertaiset tuntevat palavaa ylpeyttä omasta keskinkertaisuudestaan.

Meuhkatessaan sosiaalipummeja, ulkomaalaisia, suomenruotsalaisia ja vihervasemmistolaisia vastaan keskinkertaiset ilmaisevat kiinnittymistä ikiomaan eliittiinsä, rahvaan eliittiin. Toisin kuin useimmat modernin yhteiskunnan eliitit, tämä eliitti ei pohjaudu menestykseen tai meriitteihin vaan edustaa syntyperästä lähtevää kansanomaistettua aristokratiaa — aitoja, rehtejä, juuristaan vieraantumaattomia perussuomalaisia.

Päästäkseen rahvaan eliitin jäseneksi täytyy vain ilmoittautua kantasuomalaiseksi ja puhua, elehtiä ja käyttäytyä kuin kantasuomalaiset. Asema rahvaan eliitissä on elinikäinen saavutettu etu. Sitä ei voi menettää muuten kuin hurahtamalla vihervasemmistolaisiin arvoihin tai ryhtymällä juurettomaksi kosmopoliitiksi.

Näin puhui Sartre. Kauan sitten.

Kommentit (18)
  1. Sartre iskee tässä blogikirjoituksessaan kyllä suoraan perussuomalaisen identiteettipolitiikan ytimeen.

    “Päästäkseen rahvaan eliitin jäseneksi täytyy vain ilmoittautua kantasuomalaiseksi ja puhua, elehtiä ja käyttäytyä kuin kantasuomalaiset.”

    Juuri tätä “syntyperästä lähtevää” mutta käytännössä suorastaan parhaiden butlerilaisten periaatteiden mukaan performoitua “aitoutta” vasten tulee ymmärrettäväksi myös se näennäinen paradoksi, että monet näkyvistä perussuomalaisista ovat tosiasiassa käännynnäisiä, joiden tausta on hyvinkin epärahvaanomainen humanistisine opintoineen ja siviilipalveluksineen. (Parikin H:lla alkavaa kaveria tulee heti mieleen.)

  2. heikki rönkkö
    11.2.2011, 06:38

    Sartren mukaan ihminen menettää ehdottoman vapautensa vain vaihtaessaan “situaatiota”.

    Hän lienee olettanut että “situaatiossa” uskonpuhdistus on toteutettu.

    Häntä varmaan inhottaisi nähdä kuinka ihminen ryhtyy lampaaksi; menettää jotakin inhimillisestä arvokkuudestaan, mutta onko näillä “ajattelijoilla” sitä koskaan ollutkaan? Haluavat vaan, että heidän päätään isot pojat silittelevät jo saman päivän iltana. Eikö juuri semmoinen joka ei ole vapaa, jankuttamalla jankuta olevansa vapaa?

    Mutta jos Martti Luther astelisi tänään vastaan Helsingin kadulla, hän ei uskoisi silmiään ja korviaan, sillä jos uskonpuhdistus onkin täällä toteutettu, on se toteutettu väärin. Hänen ohjelmansa kun oli nimenomaan purkaa kansankielen ja vallankielen keskinäinen kytkentä. Sitä kehitystä on sittemmin kutsuttu uskonpuhdistukseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *