Puhdistuksen jälkeen
Tein sen minkä kerroin tekeväni, luin Sofi Oksasen Puhdistuksen. Ajatukseni ovat samansuuntaiset kuin Anita Konkalla, joka blogissaan kuvailee kirjaa juonivetoiseksi. Puhdistus on lukuromaani samassa mielessä kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Enkä nyt tarkoita sitä, että kirja olisi jotenkin “kepeä” tai vailla “vakavaa sisältöä”. Päinvastoin.
Puhdistus on hiottu ja tarkasti viimeistelty teos. Kirjoitin sähköpostiviestissäni Karolle, että mieleeni tulee (amerikkalainen, miksei yhtä hyvin eurooppalainenkin) laatuelokuva. On vahva tarina, vahvoja henkilöitä ja suurten kysymysten käsittelyä. Lisäksi se vastaa melkoisen tarkasti laatutietoisen yleisön ennakko-odotuksiin. On sillä tavalla hyvä kirja kuin hyvät kirjat useimmiten.
Pidän siitä vakavamielisyydestä, joka Puhdistuksesta huokuu. Oksanen uskoo kirjallisuuteen, sen kykyyn kuvata ja käsitellä historiaa ja historian merkitsemiä ihmiskohtaloita. Moinen vakavamielisyys on nykyisin riskialtista. Helpommalla pääsee, jos turvautuu ironiaan ja travestiaan, vetää kunnolla överiksi.
Omaa romaaniestetiikkaani vasten arvioituna Puhdistus on hitusen liian perfektionistinen, odotusten mukainen teos. Soisin, että kirjassa olisi enemmän ryppyä ja rosoa, enemmän riitasointuja. Mutta tämähän on minun ongelmani, joka ei mitenkään vähennä kirjan ansioita.
Pakko myöntää, että lukemistani häiritsi se julkinen hypetys, joka kirjaan on kohdistunut. Mielestäni kustantamoiden markkinointi-ihmiset toimivat typerästi rummuttaessaan uutuusromaaneja suuriksi kirjallisiksi tapauksiksi. Sellaisethan tunnistetaan vasta jälkikäteen, eikä sellaisia ilmesty vuosittain tai edes joka toinen vuosi, hyvä jos kerran kymmenessä vuodessa.
Vaikka tunnistan myyntitykkien korupuheet myyntitykkien korupuheiksi, ne tunkevat silti ikävällä tavalla minun ja kirjan väliin.
P.S.
Tämänkin mainitsin sähköpostiviestissäni Karolle: “Joku voisi myös marista Oksasen mieskuvasta. Miehet ovat lähestulkoon kaikki kiduttajia, raiskaajia ja pyöveleitä. Kaikki paha maailmassa on miehistä lähtöisin.”
Kommentit (7)
Vaan eipä ko. romaanissa juuri hyviä naisiakaan ole. Hekin ovat kiduttajia ja pyöveleitä. Yleensä sota-aiheisissa kirjoissa ja elokuvissa miehet ovat niitä pahoja, tietenkin, eihän sotilaina juuri naisia ole. Puhdistuksessa pahoja ovat niin miehet kuin naiset. Vai kuka voisi pitää päähenkilönaista, Aliidea, herttaisena ja kivana mummona luettuaan kirjan loppuun?
Ei Aliide ole herttainen ja kiva mummona sen paremmin kuin nuorena naisenakaan.
Mutta vakuuttava romaaninhenkilö Aiide on. Ja kuluneista kuluneimpaa klisettä käyttääkseni: ei paperinmakuinen vaan elävä, kuin lihaa ja verta.
Minä harvemmin jaksan tykästyä suurisydämisiin, sympaattisiin sankarihahmoihin. Ne tuntuvat lähes aina feikeiltä, vaikka ne olisi kirjoitettu todentuntuisiksi.
Veijo Meri sanoi joskus jotain siihen suuntaan (sanatarkasti en muista), että jos sodasta kirjoittaisi sellaisena kuin se on, se tuntuisi kirjalliselta tyylittelyltä. Samoin jos romaanihenkilöitä kuvaa suurin piirtein siihen malliin kuin millaisia ihmiset ovat, niihin ei suostuta uskomaan, niitä moititaan karikatyyreiksi. Oikeat ihmiset tuntuvat liian kirjallisilta.
Ja tämäkin on pakko tässä yhteydessä todeta: minua “pikkuisen kyrsii” joskus se, että romaaneja luetaan ja yhä enemmän myös arvotetaan korostetusti romaanihnekilöiden kautta, sen perusteella, ovatko he uskottavia, koskettavia, samastumista herättäviä.
Henkilökuvaus on vain yksi taso romaanissa, ja vain yksi mahdollinen tapa mennä kirjaan sisään.