Proosasta, yleisesti

Suomalaiselle proosakeskustelulle voisi tehdä terää, jos riittävän monet lukisivat David Shieldsin Reality Hungerin. Ei sillä, että minä mitään proosakeskustelua varsinaisesti kaipaisin, tai muutakaan keskustelua. Mutta koska ihmiset kuitenkin puhuvat, ja jopa suomalaisesta proosasta, olisi parempi että he yrittäisivät keskustella sen sijaan että soittavat suutaan. Tai sama se kai minulle on, loppujen lopuksi.

Shieldsin kirjassa on toki paljon sellaista, mikä ärsyttää. Hän on minun makuuni aivan liian innoissaan digitaalisesta vallankumouksesta ja hekumoi sellaisilla ajatuksilla kuin että kaikki maailman kirjat voitaisiin puristaa biteiksi ihmistietouden universaaliin kirjastoon. Hän myös neuvoo kirjailijoita pysyttelemään jatkuvasti ajan hermolla, jotta nämä tajuaisivat kuinka teknisesti sofistikoituneemmat kerronnan muodot marginalisoivat perinteistä kirjallisuutta. Mutta ei Shields onneksi mikään moukka ole: hän myös varoittaa syöksymästä suinpäin digiavaruuden kulttuuriseen tyhjiöön. Kulttuuri ja tiede etenevät, mutta taide kehittyy. Siksi kirjallisella traditiolla on sijansa Shieldsin tekno-optimismissa.

Mikä minua sitten miellyttää Reality Hungerissa? Se on muodoltaan ja tyyliltään mielenkiintoinen teos, alaotsikkonsa perusteella manifesti, mutta myös kaikkea muuta kuin manifesti. Vaikka Shieldsissä on aimo annos avantgardistia, ei hän avantgardistinakaan ole mikään moukka, tai paatunut mainosmies, kuten Andre Breton oli. Hänen tekstinsä ei julista, ei vaadi, ei kiellä, ei kategorisoi (ainakaan kaiken aikaa tai ainoastaan). Pikemminkin Reality Hunger on meditatiivista kirjoitusta, väljästi jäsennelty kasa ideoita, hajamietteitä, päähänpistoja, muistiinpanoja ja katkeilevia miniesseitä. Varsinainen manifestiosuus kattaa kirjasta yhden luvun, mutta toki pursuaa rajojensa yli muihinkin lukuihin eri vahvuisina sivalluksina ja julistuksina. Reality Hunger myös viittaa lakkaamatta muihin teksteihin, eikä sillä tavalla sivein alluusioin ja lainauksin kuin pönäkkä asiaproosa, vaan on ihan tietoisesti kirjoitusta toisten tekstien päälle. Viittauksistaan Shields on laatinut kustantajansa lakiosaston vaatimuksesta luettelon kirjan loppuun, mutta neuvoo esipuheessa lukijaa ottamaan sakset ja leikkaamaan kyseiset sivut pois, leikkaamista helpottava katkoviiva on piirretty valmiiksi.

Vaikka kehunkin Reality Hungerin muotoa ja tyyliä, en kuitenkaan koe tarvetta puhjeta suoranaisiin ylistyksiin. Kun on viettänyt elämästään niinkin suuren osan kuin minä Baudelairen intiimien päiväkirjojen parissa, kynnys innostua kenenkään muun muistiinpanoista on korkealla. “Taide on varkautta”, kirjoittaa Shields. “Taide on prostituutiota”, kirjoittaa Baudelaire. Ero Reality Hungerin ja Baudelairen intiimien päiväkirjojen purevuudessa ja terävyydessä on valtaisa, Shieldsin tappioksi tietysti. Eikä Baudelairen parissa tarvitse todellakaan lukea mitään paskanjaarituksia ihmistietouden universaalista kirjastosta. Puhumattakaan Oprahista, J.T. Leroysta ja muusta amerikkalaisesta infantilismista.

Vaan palatakseni alkuperäiseen huomiooni proosakeskustelun ruokkimisesta heitän peliin Shieldsiltä kolme sitaattia:

1) “I find it very nearly impossible to read a contemporary novel that presents itself unself-consciously as a novel, since it’s not clear to me how such a book could convey what it feels to be alive right now.”

2) “The kind of novels I like are ones which bear no trace of being novel.”

3) “There’s no higher praise in my lexicon than to call something an essay, an essai, an attempt at understanding.”

Shields rakastaa kirjoja, jotka tekevät oikeutta muistojen, kokemusten, ajatusten kompleksisuudelle latistamatta niitä lineaariseksi kertomukseksi (kuten perinteinen romaani) tai sulavaksi tapahtumien kertaukseksi (kuten perinteiset muistelmat). Sen takia Shields haluaa fiktion tilalle ei-fiktiota, sen takia hän ylistää kaunokirjallista esseetä ja haukottelee perinteisille romaaneille.

Joku tylsimys voi tietysti huomauttaa, että Shieldsin teeseissä ei ole mitään uutta, vaan samaa on kuultu monesta osoitteesta ennenkin. Mutta ei Shields kuvittelekaan esittävänsä mitään “uutta”, ei hän sentään niin moukka ole. Reality Hunger on uteliasta ja valpasta kulttuurisen maaston kartoitusta, joten se on väistämättä täynnä sellaista, mikä on sanottu ja sanotaan monta kertaa.

Minun silmissäni Shields on kiinnostava — ja tämä on tietysti täysin subjektiivinen huomio — siksi että hän lukee ja arvostaa monia sellaisia tekstejä, joita minäkin olen sattumoisin lukenut ja arvostanut. Sekä ennen kaikkea siksi, että minäkin rakastan romaaneja, jotka eivät kauheasti yritä olla romaaneja ja jotka on kirjoittanut joku sellainen, joka voisi yhtä hyvin kirjoittaa esseitä, ja yleensä kirjoittaakin. Tai kuten Shields asian muotoilee “novels so meditative they’re barely disguised essays”.

Entä millaista proosaa Shields lukee ja arvostaa? Tässä eräs listoista (niitä on Reality Hungerissa useampia): “David Marksonin This Is Not a Novel, Reader’s Block, Vanishing Point, The Last Novel, Coetzeen Elizabeth Costello, Kunderan Kuolemattomuus. Melkein kaikki Houellebecqilta. Doctorowin Danielin kirja. Benjamin Constantin Adolphe. Kaikki Lydia Davisilta.”

P.S.

Minäkin liputan Lydia Davisia. Hankin taannoin hänen kootun lyhytproosansa ja olen häikäistynyt lukemastani.

P.S. 2
Voisin lonkalta heittää Shieldsin listan jatkoksi esimerkiksi näitä: Julian Barnesin Flaubertin papukaija, Jouko Turkan Aiheita, kaikki Thomas Bernhardilta, Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja, Albert Camus’n Putoaminen, Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, Gustave Flaubertin Bouvard ja Pécuchet, V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitus, Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, Donald Barthelmen lyhytproosa, August Strindbergin Palkkapiian poika.

Kommentit (41)
  1. √.S. ¿uoma-aho
    17.10.2010, 22:50

    Minäkin pidän Coetzeesta ja Marksonista, on se Houellebecq ihan ok myös.

    Marksonissa on vaan vähän se ongelma, että mies tuntui tekevän saman kirjan uudestaan ja uudestaan. Siis se anekdoottimetodi, siihen väsyy nopeasti. Reader’s Block on hyvä, mutta sitten monta kirjaa sitä samaa…Wittgenstein’s Mistressistä pidän itse eniten, se on vähän “jotain muuta”.

  2. Tuosta kirjojen laittamisesta biteiksi…Kasvimaat ja pellot on jo laitettu niiksi Farm villessä jolla aikuisetkin leikkii vaan ei tule satoa pöytään. Laittaisinko isoäidin vanhan lipastonkin kokonaan nettiin ja pitäisin sen laatikot auki kun etsisin alusvaate bittejäni:)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *