Pientä päiviteltävää

Ei ole tullut päivitettyä blogia vähään aikaan. Sen sijaan Facebookissa olen sanaista arkkuani avannut.

Tänään kirjasin tällaisen huomion:

“Seuraava teokseni on dekkari, joka sisältää epätrendikästä ujostelevaa seksiä. Kirjoitan sen salanimellä Niilo Turma.”

Eilen minulla oli tällaista sanottavaa:

“Saatan olla nirso, mutta en pysty jatkamaan romaanin lukemista, kun sen alkusivuilla henkilöhahmo nostaa kulmakarvojaan ‘kuin ne olisivat painaneet tonnin kappale’.”

Sunnuntaina laitoin sitaatin John Grayltä:

“In the Middle Ages, philosophy gave an intellectual scaffolding to the Church; in the nineteenth and twentieth centuries it served a myth of progress. Today, serving neither religion nor a political faith, philosophy is a subject without a subject matter, scholasticism without the charm of dogma.”

Tuosta Niilo Turma -vitsailusta en olisi keksinyt mitään blogaukseksi laajennettavaa, mutta noista kahdesta muusta statuksesta kylläkin. Vaan laiskuus vaivaa. On niin työlästä naputella 2000-3000 merkkiä blogiin. Onkohan minusta tulossa pelkkä statuspäivittelijä, joka vain reagoi asioihin selkäytimellään? Pitäisiköhän häipyä Facebookista? Toisaalta sieltä häipyminen on kuulemma muotia, mikä saa sen tuntumaan heti epäilyttävältä. Ehkä teenkin niin, että jos päätän Facebookista poistua niin poistun vain enkä sitä erikseen kellekään julista.

Jotakuta blogini lukijaa saattaa askarruttaa, mihin romaaniin yllä siteeraamassani statuksessa viittaan. Voin antaa vihjeen: kyseessä on kotimainen dekkari, joka voitti Vuoden johtolangan ja jonka käännösoikeudet on myyty useisiin maihin. Ostin sen Suomalaisesta Kirjakaupasta pokkarina heräteostoksena. Menin Kampin keskuksen Suomalaiseen lounastunnilla katsellakseni ympärilleni. Ilokseni havaitsin pokkarihyllyssä Herman Kochin Illallisen, jonka olen halunnut lukea. Niinpä päätin ostaa sen. Samalla huomasin ison läjän alehintaisia pokkareita, ja tuumin, että jos ostaisi pitkästä aikaa jonkin dekkarin hupilukemiseksi, Niinpä tartuin tähän, jonka sitten heitin turhautuneena kesken ennen sivua 20. Kieli oli tökeröä, vailla rytmiä, vailla klangia. Kuin huonosti viimeisteltyä käännöstä. Heti ensimmäiseltä sivulta lähtien tunsin pahoja aavistuksia, ja ne kävivät toteen viimeistään siinä vaiheessa, kun vastaan tuli virke: “Lassi mutristi alahuulensa, nosti kulmakarvojaan kuin ne olisivat painaneet tonnin kappale ja Lassi olisi pitänyt palkita niiden saamisesta liikkeelle.”

Eräät tuttavani ovat kiitelleet kyseisen dekkarin ideoita ja teemoja, eikä minulla ole mitään syytä epäillä heidän todistustaan. Minun vain on mahdoton lukea romaania, jonka kieli tökkii pahasti. Maailma on täynnä hyvin kirjoitettuja kirjoja. Mieluummin luen niitä.

Maksaessani ostoksiani Suomalaisen myyjä kysyi: “Eikö Kyrö kiinnostaisi? Nyt niitä saisi halvalla, miinus kaksikymmentä prosenttia.” Tarjolla olisi ollut Liitto ja 700 grammaa pokkareina. Miinus 20 %. Puistelin päätäni. Minulla on Kyröt kovakantisina. Ulkona harmittelin, kun en keksinyt nasevaa repliikkiä. Sellaista, jonka Kyrö olisi voinut laittaa romaaniinsa.