Pelastaisinko liekeistä John Ashberyn vai Helen Fieldingin?


Mikä on elitisti? Ikävä ihminen, kusipää. Sellainen, joka väheksyy demokratiaa ja tasa-arvoa. Sellainen, joka jakaa kirjallisuuden korkeaan ja matalaan.


Korkeasta ja matalasta saa puhua vain, jos kiistää koko jaottelun mielekkyyden. Sanoo esimerkiksi, ettei Thomas Mann ole kirjailijana sen parempi tai arvokkaampi kuin Stephen King, koska molemmat ovat mestareita omassa lajissaan.

Kirjoitin Parnassoon kolumnin, jossa heitin ilmaan kysymyksen, onko korkean ja matalan välisen jaon kiistämisessä sittenkään kyse elitismin inhoamisesta ja egalitarismin rakastamisesta. Voisiko se olla pikemminkin kyvyttömyyttä tai haluttomuutta erottaa toisistaan nautintoa ja arvostusta?
Olen viihtynyt Len Deightonin agenttijännäreiden parissa, jopa nauttinut niistä. En kuitenkaan arvosta häntä kirjailijana. Vastaavasti on monia sellaisia kirjailijoita, joita arvostan, mutta joiden lukemisesta en aina suinkaan nauti. Pidän Günter Grassia yhtenä tärkeimmistä nykyprosaisteista, vaikka en jaksanut Kampelaaloppuun saakka.
Minulle elitismi ei ole ruma sana. Voisin tunnustautua sellaiseksi, ainakin kirjallisuuden osalta. Mieluummin kuitenkin luonnehtisin itseäni pluralistiksi.
Pluralisti antaa kaikkien kukkien kukkia, mutta ei väitä, että ne olisivat kaikki omalla tavallaan yhtä kauniita ja hyvän tuoksuisia. Pluralisti ei sanoudu irti hierarkkisista arvostelmista, toisin kuin relativisti.
Niinpä ajattelen, että maailmassa on sijaa yhtä lailla kokeelliselle runoudelle kuin chick litille, mutta jos joutuisin tiukan paikan tullen päättämään, pelastanko jälkipolville John Ashberyn vai Helen Fieldingin tuotannon, valitsisin ilman pienintäkään epäilystä ensin mainitun.
Nautinto on subjektiivista, jokainen osaa sanoa, tykkäsikö kirjasta vai ei. Sen sijaan arvottaminen vaatii omien suppeiden mieltymysten ylittämistä.
Nykyinen kirjallinen julkisuus suosii oman nautintonsa asiantuntijoita. Lehtikriitikotkin ilmoittavat yhä useammin rivien välissä: ”Olisin halunnut lukea toisenlaisen kirjan.” 
Terry Eagletonin mukaan kirjallisuuskritiikki on sosiaalinen järjestelmä. On olemassa tietyt käytännöt, joiden perusteella voidaan tehdä arvoarvostelmia, erottaa hyvä ja huono toisistaan. Ne raamittavat kriitikon työtä, mutta eivät suoraan määrää, mitä hänen pitäisi ajatella yksittäisistä teoksista: 

Knowing what counts as excellence in fiction is likely to decide the issue between Chekhov and Jackie Collins, but not between Chekhov and Turgenev.

Pätevää kriitikkoa Eagleton vertaa viskintuntijoihin. Aivan kuten ammattilainen pystyy tunnistamaan ensiluokkaisen mallasviskin, pystyy ammattilainen myös tunnistamaan ensiluokkaisen kirjallisuuden. Laatuviskien keskinäisestä paremmuudesta voidaan sitten väitellä loputtomiin.
Kommentit (23)
  1. Elina Keränen
    18.10.2013, 07:00

    “Aivan kuten ammattilainen pystyy tunnistamaan ensiluokkaisen mallasviskin, pystyy ammattilainen myös tunnistamaan ensiluokkaisen kirjallisuuden.”

    Joo. Aivan kuten August Ahlqvist, oman aikansa kirjallisuusinstituution edustaja, tunnisti oitis Aleksis Kiven ensiluokkaisuuden. Tai kuten Shakespeare ja Dickens olivat heti paikalla instituution suosikkeja.

    Kirjallisuusihmiset ovat oudon historiantajuttomia.

  2. Tommi Melender
    18.10.2013, 07:43

    Tuo lause ei suinkaan tarkoita sitä, että jokainen ammattilainen pustyy tunnistamaan jokaisen laadukkaan teoksen jokaisena aikana.

    Kyse on korrelaatiosta, ei kausaliteetista. (Yllättävn usein nämä menevät sekaisin, olipa keskustelun aihe mikä tahansa: “Ei voi yleistää, koska on tapaus x,…”)

    Yksittäisiä Ahlqvist-tapauksia on kirjallisuushistoriassa tietenkin runsaasti.

    Ahlqvistin myöhemmät kollegat osoittivat hänen tehneen pahan virhearvion.

    Tietysti ahlqvisteja ilmaantuu herkemmin silloin, kun eletään murroskausia. Silloin syntyy aina jotain uutta, jonka arvon tunnistaminen voi kestää aikanaa. Ammattilaistenkin on päivitettävä osaamistaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *