Finlandia-ehdokkaat – tässä ne tulevat

finlandia

 

EDIT 4.11.2016: Tänään Finlandia-palkintoraati julkisti ehdokkaansa: Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY), Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY), Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava), Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY), Peter Sandström: Laudatur (Schildts & Söderströms) ja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus).

Sanoin tuossa alla olevassa veikkauksessani: ”Eiköhän niistä ainakin kaksi toteudu”, ja niinhän siinä kävi että juuri kaksi (Korhonen ja Sandström) toteutui.

Neljästä muusta kolme tulin maininneeksi oman veikkaukseni ulkopuolelta mahdollisina ehdokkaina (Kinnunen, Kähkönen ja Viikilä). Puun takaa tuli siis vain Emma Puikkonen, mutta en kuitenkaan ole yllättynyt hänen ehdokkuudestaan. Olen kuullut monen hyvän lukijan kehuvan Eurooppalaisia unia, en vain ole itse ehtinyt sitä vielä lukea.

 

***

 

Todettakoon heti alkuun, että kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla on surkuhupaisan ylikorostunut merkitys suomalaisessa kulttuurielämässä.

Kun esiraati on valintansa julkistanut. joulumyyntiin kiihdyttävillä kirjamarkkinoilla on jäljellä enää kuusi ehdokaskirjaa sekä jokunen sellainen, joka tekee kauppansa ilman palkintoehdokkuuden tuomaa nostetta.

”Arvallahan nämä valitaan”, totesi eräs kirjailijakollegani, kun jokunen vuosi sitten onnittelin häntä ehdokkuudesta. Hän tarkoitti sitä, että raadin valinnat eivät välttämättä osu parhaisiin romaaneihin, edes raatilaisten itsensä mielestä. Joukossa on lähes aina kompromissikirja, jota kukaan raatilainen ei ole erityisemmin vastustanut tai kannattanut. Vastaavasti ehdokkaista saattaa pudota poikkeuksellisen merkittävä romaani, koska yksi raatilainen syystä tai toisesta nyrpistää sille nenäänsä.

Useimpina vuosina olisi myös mahdollista koostaa kirjallisesti yhtä tasokas, ellei tasokkaampikin, lista ehdokkuutta vaille jääneistä romaaneista.

Ja mikä tärkeintä: Finlandia-palkinto, toisin kuin sen rinnalla minimaaliselle huomiolle jäävä Runeberg-palkinto, on pelkkä romaanipalkinto. Ulkopuolelle ovat vuodesta 1993 lähtien jääneet runot, novellit ja esseet. Syyt tällaiseen rajaukseen ovat puhtaasti kaupalliset, eikä siinä mitään, perustuuhan koko palkinnon olemassolo myynnin edistämiseen.

 

***

 

Jos kirjailija väittää, ettei piittaa Finlandia-sirkuksesta tuon taivaallista, herää epäilys muunnellusta totuudesta.

Minä en ainakaan pysty suhtautumaan ylvään välinpitämättömästi maamme ainoaan aidosti myyntiä kasvattavaan kirjallisuuspalkintoon, joka saattaa pelastaa yhden kustantamon (palkinnonsaajan julkaisseen, en puhu voittajasta, koska kyse ei ole urheilukilpailusta) vuosituloksen, puhumattakaan ehdokkaiksi nostettavien kirjailijoiden rojalteista.

Silloin, kun olin itse Finlandia-ehdokkaana suhtauduin koko touhuun lieveilmiöineen tiukkapipoisesti ja kokemus oli voittopuolisesti ikävä (paitsi myynnillisesti). Nykyään olen toisaalta levollisempi, toisaalta realistisempi. Olisi turha kiivailla merkitykseltään ylikorostunutta palkintoa vastaan, kun se ei kuitenkaan mihinkään katoa. Seesteisyys on kieltämättä helpompaa sellaisina vuosina (kuten nyt), kun julkaisee vain esseitä tai muuta Finlandia-kelvotonta.

Kaupallisuuden lisäksi Finlandia-palkinnolla on myös viihteellinen ulottuvuus. Se kulminoituu ehdokkaiden ja palkinnonsaajan ennakkospekulointiin ja vertautuu penkkiurheiluun.

Koska pidän kaunokirjallisesta penkkiurheilusta, lähden sirkushulinaan mukaan omalla ehdokasveikkauksellani.

Noudatan yleiskaavaa, jonka mukaan raati valitsee kuuden ehdokkaan joukkoon yhden esikoisen ja yhden suomenruotsalaisen. Yritän työntää suppeat mieltymykseni syrjään ja ajatella yleisellä tasolla.

Siispä tässä kuusi ehdokastani, ei suosikkilistani vaan veikkauslistani. Olen lukenut näistä muut paitsi Tervon (hän on listallani sen perusteella, mitä olen aistinut kirjan vastaanotosta):

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Peter Sandström: Laudatur
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Jari Tervo: Matriarkka

On toki mahdollista:

… että esikoiskiintiöllä ehdokkuuden saa Minna Rytisalon Lempi tai että suomenruotsalaisista raati päätyy Hannele Mikaela Taivassalon In transitiin.

… että raati tekee yllättäviä mutta kirjallisesti perusteltuja valintoja, kuten toisinaan käy, jolloin esimerkiksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista tai Helmi Kekkosen Vieraat tai Sinikka Vuolan Replika tai Joni Pyysalon Alaska tai Markus Leikolan Uuden maailman katu voisivat nousta kuuden ehdokkaan rintamaan.

… että raati ei ota Saisiota ehdolle, vaikka hänen romaaninsa sen ansaitsisi, koska Saisio on jo aikaisemmin Finlandian voittanut, jolloin Saision tilalla voisi olla esimerkiksi joku noista edellä mainituista tai Sirpa Kähkösen Tankkien kesän tai Tommi Kinnusen Lopotin tai Riikka Pulkkisen Parhaan mahdollisen maailman kaltainen suositun ja arvostetun kirjailijan teos.

… että Juha Seppälä on taas, kuten useimmiten, varteenotettava ehdokas.

… että raati haluaa nostaa myös yhden populaarimman ja/tai genresidonnaisen romaanin, jolloin esimerkiksi jokin dekkaristi voisi päästä ehdokkaaksi.

Silti: menen noilla kuudella ensin mainitulla veikkauksellani. Eiköhän niistä ainakin kaksi toteudu.

Sinikka Vuolan Replika – musiikin läpi kirjoitettu romaani

replika

Romaanin maailma syntyy kielestä. Sinikka Vuolan Replikan kohdalla se ei ole pelkkä hokema, vaan koko teosta määrittävä lähtökohta.

Replika kirjoittaa arkisen todellisuutemme pois näkyvistä ja korvaa sen omalla fiktiivisellä todellisuudellaan, jonka pohjavirrat muodostuvat saduista, myyteistä ja tarustoista, eli samasta aineksesta kuin alitajuntamme.

Romaanissa seikkailevilla hahmoilla ei ole erisnimiä, vaan he edustavat sosiaalisiksi rooleiksi vakiintuneita arkkityyppejä (Leipuri, Lääkäri, Pappi jne.) ja heidän keskellään kulkee Herra Kuolema.

Replikan näyttämönä on laaksossa sijaitseva kylä, jonne kulkeutuvat uutiset Pääkaupungista. Paikoillakaan ei ole erisnimiä, ainoat yksilöidyt maantieteelliset viittaukset ovat Los Angeles ja Hollywood, mutta nekin mainitaan vain ohimennen ja ne edustavat etäisyyttä ja välimatkaa.

Nimettömyys tekee henkilöistä ja paikoista varjomaisia ja häilyviä, mutta se ei tarkoita, että romaani työntäisi lukijaa pois luotaan. Päinvastoin, Replika kutsuu uppoutumaan maailmaansa, kuten hyvillä romaaneilla on tapana. Uppoutuminen ei tapahdu juoneen tai henkilökuvaukseen eläytymällä vaan antautumalla kielen ja kerronnan vietäväksi.

Vuolan runoilijatausta näkyy jokaisella rivillä, ilmaisu on viimeistä piirtoa myöten hiottua, rytmitys ja toistot kohdallaan. Hieman aristelen luonnehtia Replikaa lyyriseksi proosaksi, koska se synnyttää ennakkoluulon ylen määrin kohosteisesta kielestä. Vuolan virkkeet ovat kauniita kuin korut, mutta ne louhivat syvältä myös ihmissielun yöpuolta. Jos on kauneutta, on oltava myös kauheutta. Jos on valoa ja kirkkautta, on oltava myös varjoja ja pimeyttä.

Viiltävyyttä romaaniin tuo menetysten raskauttama minäkertoja, joka kaipaa ensin kuvitteellista isää ja sitten todellista äitiään. Lopulta hän kadottaa osan omasta ruumiistaan.

Pysyvyyttä edustaa konkreettinen maailma, esineet. Niihin Replika kiinnittää yhtä suurta huomiota kuin ranskalaisen uuden romaanin edustajat:

Esineiden luetteleminen rauhoittaa, esineiden nimeäminen lohduttaa minua, joka ainoa kerta. Milloin tahansa taivas voi romahtaa ja meri nielaista tai maa pettää jalkojemme alta, mutta tavarat pysyvät luona: koko elämämme on elämää niiden rinnalla.

Replikan kaltainen kerronnallisesti kunnianhimoinen romaani saa helposti ”vaikean kirjan” maineen, mutta en pidä sitä vaikeana. Ei sen lukeminen vaadi muuta kuin avointa mieltä ja halua nauttia kielestä.

Muutama asia Replikassa herätti pohdintaa, joten esitin kysymykseni kirjailijalle. Sinikka Vuola antoi luvan julkaista vastaukset tässä blogissa.

KYSMYKSET

Replika poikkeaa valtavirtaromaaneista, eikä sitä ole myöskään helppo sijoittaa mihinkään valmiiseen taideproosan lokeroon. Minkälaiset esikuvat vaikuttivat sinuun Replikaa kirjoittaessasi?

Replikalla ei ole mitään suoraa esikuvaa. Olen työvaiheessa ”manannut” sen maailman vähitellen itseeni erilaisina mielikuvina ja muusta taiteesta, etupäässä musiikista, lainaamillani ideoilla. Kuuntelin tätä teosta varten erityisen paljon näyttämölle sävellettyä musiikkia sekä barokkimusiikin muunnelmasarjoja. Tiesin alusta asti, että haluan kirjoittaa fragmenttien kautta vähitellen hahmottuvan kokonaisuuden sekä käyttää musiikille tyypillisiä tekniikoita, kuten toistoa ja variaatiota, romaanimuodon luomiseen. En tiedä, onko tällaisia romaaneja entuudestaan olemassa, mutta tämä oli minun ehdotukseni romaaniksi.

Miten kuvailisit suhdettasi kieleen prosaistina ja proosan lukijana?

Kirjallisuus on käytännössä kieltä – tämähän on itsestään selvää. Nykysuomen sanakirja on tärkein työvälineeni aina, kun kirjoitan: tarkistan lauseet moneen kertaan ja haen asiayhteyteen sopivinta, ilmaisuvoimaisinta synonyymia. Omaa suhdettani kieleen voisin luonnehtia fyysiseksi: mietin jatkuvasti, mitä kieli mahdollistaa, mitä kieli ehdottaa, ja yksittäiset sanat ja etenkin odottamattomat sanaparit herättävät minussa rajuja mielikuvia, jotka usuttavat kirjalliseen työhön. Perkaan ja meditoin lauseita, se on eräänlainen transsi.

Jokainen kirjani on lähtenyt liikkeelle ”voimalauseista”, jotka ovat synnyttäneet ympärilleen koko muun teoksen. Tässä mielessä olen sekä proosan lukijana että kirjoittajana Kunderan romaaniteorian perillinen: näen, että jokaisen romaanin sisällä on muutama suuri ydinlause, kunkin teoksen nimenomainen tutkimusongelma, ja nuo lauseet pakottavat kirjoittamaan ja lukemaan kyseisen teoksen.

Proosan lukijana olen kärsimätön. Yhdentekevä kieli ja välinpitämättömät lauseet saavat minut toisinaan lähes raivon partaalle. Mutta vastaavasti kieli, joka yllättää minut, joka suistaa minut vieraalle raiteelle, vaikuttaa minuun innostavasti ja hurjasti. Muistan ulkoa melkoisen määrän muiden kirjoittamia niin täsmällisiä, kirkkaita ja vavahduttavia lauseita, että niiden täydellisyys liikuttaa minua yhä uudestaan. Ne riistävät minulta käsityksen ajasta ja muista rajoitteista. Ne myös tankkaavat minuun jatkuvaa uskoa ja toivoa ja muistuttavat, miksi minäkin tätä työtä haluan tehdä.

Et kirjoita perinteistä psykologisen realismin mukaista henkilökuvausta, minkälainen suhde sinulla on Replikan hahmoihin?

Replikan henkilöt ovat arkkityyppisiä, anonyymeja hahmoja, jotka ovat osa teoksen tarkasti artikuloitua maailmaa – tarkoitan, että käytän heitä teoksen surrealistisen tunnelman osatekijöinä. En koe tarvetta samastua muiden keksimiin henkilöhahmoihin, enkä erityisesti halua, että minun fiktiivisiin hahmoihini samastuttaisiin. Ylipäätään puhe samastuttavista, saati ”uskottavista”, henkilöhahmoista jää minulle aika etäiseksi. Romaanitaiteessa minua kiinnostaa eniten kertoja – sekä kirjoittajana että lukijana. On tavallaan onnetonta, että tuon puhtaasti narratologisen konstruktion nimi sattuu olemaan ”kertoja”, koska kyseinen sana voi johdattaa ajatukset ihmiseen. Mutta kertoja, vaikka olisikin teoksen päähenkilö, kuten Replikassa, on aina narratologinen apparaatti tekijän ja lukijan välissä. Juuri kertojafunktion tutkiminen on minulle motivaatio kirjoittaa uusi teos.

Replikan omakielistä maailmaa puhkovat välillä särähdysten saattelemat irtolauseet, jotka ovat kuin suoraan poliittisesta nykytodellisuudestamme: ne puhuvat talouskasvusta, työttömyydestä, velkaantumisesta. Mikä rooli näillä puhkovilla efekteillä on?

Koska Replikassa on varsin paljon kyse siitä, miten kertoja välittää päähenkilön subjektiivisia tulkintoja ympäröivästä todellisuudesta, tarvitsin surrealismin vastapainoksi materiaalia, joka tämän tästä viittaisi yleisempään, julkiseen maailmaan, joka peittyy teosta dominoivan yksityisen maailman alle. Erään valtion paljon uutisoitu talous- ja muu tilanne tarjosi idean tarvitsemaani materiaaliin. Replikassa esineet on voimakkaasti personifioitu ja ne välillä myös puhuvat, joten oli luontevaa kirjoittaa mukaan radio kertomaan särähtelevällä äänellä julkisemman maailman kaoottisista oloista.

Romaanissa toistuvat lauseet, joissa haikaillaan ”oikeiden asioiden” perään. Replika tarkoittaa kopiota, ja kopion ajatus on läsnä niin filosofisella kuin symbolisella tasolla sekä johtomotiiveina. Miten nämä teemat tulivat romaanisi ytimeen?

Tämä kysymys on niin intiimi ja tärkeä ja osuu oman elämänfilosofiani juureen niin suoraan, etten osaa oikein antaa muuta vastausta kuin sen, minkä olen Replikan muodossa yrittänyt sanoiksi pukea.

 

 

Kirjailija jolle Koskenniemi olisi nyrpistänyt jalosukuista nenäänsä

celine

On kirjoja, jotka muistetaan yhdestä lauseesta, eikä se välttämättä ole ensimmäinen tai viimeinen lause. Kurt Vonnegutin toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Teurastamo 5:n kertoja toteaa ”Niin se käy” aina kun joku kuolee.

Osa aikalaiskriitikoista piti sitä rasittavana temppuiluna. Vonnegut myönsi, että he eivät olleet aivan väärässä. Vasta myöhemmin hän tajusi, mistä sai yllykkeen moiseen. Kirjoittaessaan Teurastamo 5:ttä Vonnegut luki Louis-Ferdinand Célinen ”myrskyisää mestariteosta” Niin kauas kuin yötä riittää.

Toistolause oli Vonnegutin mukaan kömpelö yritys ilmaista se, minkä ensimmäisen maailmansodan kauhut kokenut Céline ilmaisee paljon väkevämmin: ”Kuolema ja kärsimys eivät voi olla niin merkityksellisiä kuin kuvittelen niiden olevan. Ne ovat tuiki tavallisia asioita, ja taipumukseni suhtautua niihin äärimmäisen vakavasti kertoo, että olen päästäni vialla. On yritettävä ajatella selkeämmin.”

Niin se käy. Célinen lukeminen synnyttää voimakkaita vaikutuksia, mutta ne ilmenevät salakavalasti.

Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri teos murtaa jonkin olemassa olevan kirjallisen genren tai luo kokonaan uuden. Célinen kohdalla se pitää paikkansa. Monet kirjailijat ovat tunnustaneet hänelle velkansa, mutta ei ole olemassa célineläistä tyylikoulukuntaa. Vonnegut vitsaili, että Célinen leimallisinta tunnusmerkkiä, vimmaiset lauseet toisistaan erottavaa kolmea pistettä, käyttävät vain roskalehtien kolumnistit.

Suoranaiset edeltäjätkin jäävät Célinellä vähiin. Hänet voi toki liittää samaan ranskalaisen kirjallisuuden alahaaraan Villonin, Rabelais’n ja markiisi de Saden kanssa, mutta yhteydet ovat enemmän ylätasolla kuin ytimissä.

 

***

 

”Saan vihlovan päänsäryn aina kun yritän kirjoittaa Célinestä”, Vonnegut tunnusti.

Vonnegut ei ollut vaivoineen yksin. Céline on 1900-luvun maailmankirjallisuuden suurimpia päänsärkyjä. Niin kauas kuin yötä riittää nosti hänet kolmekymmentäluvun alussa edistyksellisten piirien sankariksi. Vasemmistolaiset älyköt laskivat hänet omiensa joukkoon, koska katsoivat Célinen vastustavan juuri oikeita asioita eli kapitalismia, liberalismia ja kolonialismia.

Ihailu muuttui inhoksi kolmekymmentäluvun lopulla, kun Céline julkaisi avoimen juutalaisvastaisen Bagatelles pour un massacren ja tunnusti, että Saksan kansallissosialistien kovan linjan antisemitismi miellyttää häntä enemmän kuin Italian fasistien miedompi versio.

Toisen maailmansodan jälkeen Céline pakeni Ranskasta Vichyn nukkehallituksen jäsenten ja muiden yhteistoimintamiesten kanssa. Jos hän olisi jäänyt kotimaahansa, hänet olisi teloitettu, kuten eräät hänen tuttavansa. Pakomatkastaan Saksaan ja Tanskaan Céline kirjoitti romaanitrilogian, jonka ensimmäinen osa Linnasta linnaan ilmestyi tänä syksynä suomeksi erinomaisena kääntäjänään Ville Keynäs.

Célinen sodanjälkeisistä romaaneista on turha etsiä poliittisia synnintunnustuksia. Ne eivät ole Canossan matkoja vaan kirjallisia kostoretkiä niitä vastaan, jotka vaativat Célineä tillille saksalaismiehityksen jälkeen. Osansa saavat myös monet kirjallisuusmaailman hahmot, esimerkiksi Jean-Paul Sartre, joka otti osansa vastarintaliikkeen kunniasta, vaikka pysytteli syrjässä tositoimista: ”… ajattelen nyt erityisesti yhtä, Tartrea! [Célinen Sartresta käyttämä pilkkanimi] varsinainen paskaojan kerma! ja miten se mustamaalasi minua, myllersi taivaat ja maat jotta minut teilattaisiin, suon sille oikeuden viiteen… kuuteen neoplasmaan ruokatorven ja haiman välille!”

Vaikka Célineä harmitti epähenkilöksi joutuminen, hän ei tuominnut vanhoja juutalaisvastaisia kirjoituksiaan. Hän vähätteli holokaustia ja julisti valkoisen sivilisaation luhistuneen Stalingradin taistelussa. Välillä Céline haikaili mainetta ja tunnustusta, kuten kuka tahansa kirjailija, mutta jo seuraavassa hetkessä uhmamieli otti vallan:

Yhtäkkiä, idea!… jos ne antaisivat minulle Nobelin palkinnon?… se auttaisi kaasulaskussa, veroissa ja porkkanoissa!… eivät ne mulkut sitä minulle anna! eikä heidän kuninkaansa! kaikille hinttareille kyllä!… Nimenomaan! Planeetan pahimmille vaseliiniperseille!… toden totta!

Tiettyä tragikomiikkaa on siinä, että Céline ei miehityksen aikana ollut sen paremmin saksalaisten kuin heitä hännystelevien ranskalaisten vallanpitäjien suosiossa. He pitivät Célinen alatyylistä, kirouksia ja solvauksia vilisevää proosaa vastenmielisenä ja epäilivät hänen juutalaisvastaisia kirjoituksiaan jonkinlaiseksi parodiaksi.

Jos mukaillaan Woody Allenin karikatyyriä, kunnon natsilla tai fasistilla on rypytön univormu, kiiltävät saappaat ja hyvät käytöstavat. Célinen kaltainen räyhähenki ei sovi sellaisten ihmisten maailmaan, eikä Céline suinkaan parantanut asemaansa luonnehtiessaan kansallissosialismia arjalaiseksi potaskaksi.

Tommi Uschanov leikittelee Linnasta linnaan -romaanin jälkisanoissa ajatuksella V. A. Koskenniemen ja Célinen kohtaamisesta. Koskenniemi ”olisi luultavasti pidellyt jalopiirteistä arjalaista nenäänsä.”

 

***

 

Juutalaisvastaisuus ei ole näkyvällä sijalla niissä Célinen romaaneissa, joita kirjallinen maailma arvostaa. Niiden mielenmaisemaa hallitsee tummanpuhuva vastavalistuksen henki. Joku voisi kutsua sitä taantumuksellisuudeksi.

Célineltä puuttuu usko ihmisen jalouteen, hyvyyteen ja kunnollisuuteen. Niinpä hän ei myöskään syleile edistyksellisiä ajatuksia historian marssista kohti ihmiskunnan suurta kukoistusta. Jokaisesta ihmisestä paljastuu raaputtamalla elukka, sosiaaliset normistot peittävät alleen aidomman todellisuuden, jota hallitsevat ahneus, kiima ja väkivaltaisuus.

Jukka Mannerkorven suomentamaan Niin kauas kuin yötä riittää -romaaniin sisältyy episodi, joka tiivistää Célinen tuotantoa hallitsevan elämännäkemyksen. Siinä päähenkilö Bardamu laskeutuu New Yorkissa katutasolta maan alle marmorista rakennettuun julkiseen käymälään. Paikka on täynnä miehiä, jotka istuvat housut kintuissa ja päästelevät ulostaessaan törkeitä ääniä.

Sitten puhuttiin rivoja, röyhtäiltiin ja pahempaakin, huidottiin kuin hullut laitoksensa pihalla ja asetuttiin ulostusaukolle. Uusien tulijoiden piti vastata tuhanteen roisiin vitsiin laskeutuessaan portaita kadulta; silti kaikki näyttivät olevan ihastuksissaan.

Jalkakäytävällä miehet käyttäytyivät hillitysti, olivat täsmällisiä ja näyttivät ikävystyneiltä, mutta mahdollisuus tyhjentää suolensa metelöivässä seurassa tuntui vapauttavan heidät ja ilahduttavan heitä sisintään myöten.

Pariin väitelauseeseen ja alkukuvaan tiivistettynä Célinen maailmankuva saattaa tuntua banaalilta, mutta hänen romaaniensa vaikutusvoima on niissä kokemuksissa, jotka se lukijalle välittää. Ne ilmenevät katuojan pohjalta nousevassa, kaikista kirjallisista koristeista riisutussa proosakielessä.

Célinen proosa ilmentää parhaimmillaan tai pahimmillaan niin sysimustaa metafyysistä epätoivoa, että siitä ei voi olla vaikuttumatta ja häiriintymättä. Päätäkin voi alkaa särkeä.

Luin äskettäin erään nykykirjailijan novellikokoelman, jossa kielellistä tykitystä säestettiin hävyttömällä ja groteskilla seksuaalispainotteisella kuvastolla. Teos oli lahjakkaan tekijän sujuva taidonnäyte, mutta ei järkyttänyt eikä häirinnyt minua lainkaan, puhumattakaan, että olisin saanut siitä päänsärkyä. Lukukokemukseni jäi oudon laimeaksi.

Mietittyäni asiaa tulin siihen tulokseen, että kyseinen teos yritti järkyttää vain kuvastollaan, ei ajatuksillaan. Se oli maailmankuvallaan vankkumattomasti kaikkien oikeiden asioiden puolella: sorrettujen, syrjäytettyjen ja kaltoin kohdeltujen. Teoksen rankistelu tuntui graffitien sutimiselta sisäpihan seinään, jota saapuvat katsomaan vain graffiteja arvostavat taideihmiset. He tuumivat sitten keskenään: ”Voinpa kuvitella, kuinka nämä närkästyttävät porvaria!”

Hävytön kuvasto ei järkytä*, hävyttömät ajatukset järkyttävät. Jos Céline olisi ollut oikealla puolella historiaa, hänen proosansa tekisi yhä vaikutuksen, mutta aiheuttaisiko se päänsärkyä? Tuskin.

(* Toki aito repotaasi voi järkyttää. Kaunokirjallisuuden kauheus on kuitenkin fiktiokauheutta, taiteellisuutensa etäännyttämää.)