Uusi kirjallinen guru

Michel Houellebecq. Harmi, että kaverilla on noin vaikeasti lausuttava nimi. Jos minun pitäisi mennä kirjakauppaan ja pyytää hänen nimellään hänen uusinta kirjaansa, taitaisi jäädä pyytämättä, rimakauhu lannistaisi.

Taisin kuulla Houellebecqin nimen ensimmäisen kerran joskus viisi-kuusi vuotta sitten. Luin lehdestä, että hän on ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara, jonka rasvaiset seksuaaliaktien kuvaukset herättävät Ranskanmaalla kohua ja pahennusta. Mikä lie säälittävä mediapelle, tuumin ja sivuutin miehen kirjat kokonaan.

Puoli vuotta sitten ostin alennusmyynnistä Houellebecqin romaanin Oikeus nautintoon (joka on vähän kumma nimivalinta, sillä alkuteos on Plateforme). Luin kirjan ja ihastuin, koin löytäneeni kirjallisen sukulaissielun. Sittemmin olen ostanut ja lukenut myös Houellebecqin kaksi muuta suomennettua romaania, Alkeishiukkaset ja Mahdollisen saaren.

Mikä Houellebecqissä viehättää? Hänen proosatyylinsä, hänen aikalaiskuvauksensa. Houellebecq ei ole mikään korkeakirjallinen ilmestys, hän ei uudista romaanitekniikkaa, romaanin käsitteestä puhumattakaan. Hän on kirjailijana teknisessä mielessä jopa hätkähdyttävän konventionaalinen, puoliksi Balzacia, puoliksi Célineä. Jos Arto Salminen olisi ollut vähän vittumaisempi mies, hänestä olisi voinut tulla Suomen Houellebecq (tai Houellebecqistä Ranskan Arto Salminen).

Hyvä kirjailija ammentaa voimansa vihasta ja herkkyydestä, molempia pitää olla. Jos on vain vihaa, mopo karkaa käsistä. Jos on vain herkkyyttä, mopo ei lähde koskaan edes käyntiin. Houellebecqissä on mittaamattomat määrät aggressiota, se on hänen tekstinsä pontimena, hän antaa sen näkyä. Se on vaikuttavaa, se on kunnoitettavaa. Se pistää välillä haukkomaan henkeä. Mutta vihan vastapainona Houellebecqissä on myös oikeanlaista herkkyyttä, häntä lukiessa ei tule koskaan niljakas olo, ei tunnetta, että tämä on jotenkin moraalisesti kyseenalaista, ei vaikka hän kirjoittaa todella vastenmielisistä asioista ja ilmiöistä.

Vihan ja herkkyyden lisäksi Houellebecqilla on jonkin verran myös älyä, eikä sekään ole koskaan pahitteeksi kirjailijalle.

Ja ettei totuus unohtuisi: Houellebecq kertoo jotain TODELLISTA ajastamme. Tästä 2000-luvun maailmasta, jossa nuoruudenpalvontana ilmenevä arkipäiväistynyt fasismi ja ”aineellisena hyvinvointina” ilmenevä aivoton konsumerismi ovat löytäneet toisensa.

Kriitikkokin on ihminen

Viikonloppuna tuli luettua uusi Parnasso. Lehden kiinnostavinta antia ovat kirja-arvostelut. Ne ovat suurin syy siihen, miksi olen ryhtynyt Parnasson tilaajaksi.

Uuden lehden arvosteluista mietintää herätti etenkin Teemu Mannisen arvio Harri Nordellin uudesta kokoelmasta. En ole lukenut Nordellin kirjaa, joten siihen en ota kantaa.

Se, mikä tekee Mannisen arvostelusta kiintoisan, on että useimmat sen avainkohdat voisi kääntää ”kansankielelle”, sorvata sellaisen ihmisen suuhun sopiviksi, joka suhtautuu runouteen ylipäänsä epäilevästi tai torjuvasti, jopa vihamielisesti.

Manninen: ”Tunnelma on ensiluokkaisen traaginen ja vakava. Ilmeisesti joku on kuollut, ja ilmassa on kalevalamittaista surun tuntua”.
Sama kansankielellä: ”Musta tuntuu, ett runoilijat on hirveen synkkää porukkaa. Ainakin ne kirjoittaa niin sairaan synkkää tekstii”.

Manninen: ”Miksei tarinaa voi kertoa suoraan? Ehkä kyse on salatieteestä, hämärästä puheesta, jonka on tarkoitus kätkeä hengellinen salaisuus?”
Sama kansankielellä: ”Miks runoissa pitää niinku hämärtää selvii asioita, miksei voi puhuu suoraan. En mä tiä, mut musta tuntuu ett runoilijat on vitunmoisia elitistejä”.

Manninen: ”Valkoinen kirja on liian tiivis avautuakseen muille kuin harvoille ja valituille runopuheen salatieteeseen vihityille”.
Sama kansankielellä: ”Siis runoilijat on aivan hel-vetinmoisii elitistejä!”

En halua mollata Mannista tällä kritiikin kritiikilläni, etenkään kun en ole lukenut Nordellin kirjaa. Päinvastoin. Pointtini on aivan toinen. Nimittäin se, että elitismin muuri ei ehkä runoudessa ole sittenkään niin korkea kuin usein väitetään.

Olisiko niin, että runouteen vihkiytyneet ja vihkiytymättömät liikkuvat lyriikkaa lukiessaan suunnilleen samanlaisessa tulkinnallisessa avaruudessa, kysyvät pohjimmiltaan samoja kysymyksiä. Runouden harrastajilla on vain taito muotoilla kysymyksensä kultivoituneemmin. Samoin myös hämmennyksensä silloin, kun eivät saa mieleisiään vastauksia?

Manninen sanoo vielä: ”Nordell onnistuu paikoitellen luomaan erittäin väkevän tunnelman muinaisuudesta, luonnosta, myyttisestä olemisesta. Kirja on todella nautinnollinen tästä syystä”.

Manniselle tämä ei aivan riitä. Minä luulen, että minulle riittäisi. Mutta täytyy varmaan ottaa selvää lukemalla Nordellin kirja

Politiikka – rahan jakamisen taidetta?

Mitä vastata puolitutulle, joka heittää kepeänä keskustelunavauksena: ”Mitäs olet mieltä maalisvaalien asetelmista?” Maalisvaalit. Kaiken järjen mukaan minun, akateemisesti koulutetun ja ammatikseni kirjoittavan ihmisen, kuuluisi olla kiinnostunut siitä, kuka vaaleissa voittaa ja kuka häviää, minkälainen hallitus maahan seuraavaksi muodostetaan.

Mutta kun minä en ole vaaleista kiinnostunut. Politiikasta olen, mutta eihän maalisvaaleissa ole OIKEASTI kyse politiikasta. Valtionhoito ja kamppailu valtionhoitajan asemaan pääsystä ovat aivan muuta kuin politiikkaa. Ainakin Suomessa, täällä konsensuksen joulumaassa.

Kuka muistaa Carl Schmittin? Kuka muistaa hänestä muutakin kuin että hän sympatiseerasi natseja?

Schmittille politiikka ei ole suomalaista parlamentarismia, hänelle politiikka on enemmän toimintakäsite kuin tilakäsite. Ja tässä on tärkeä ero. Tilakeskeinen politiikkakäsitys lähtee siitä, että on olemassa jokin erityinen sfääri, ”poliittinen järjestelmä”, jonka piiriin päästessään tai joutuessaan asioista tulee poliittisia. ”Politiikka on sitä, mitä tapahtuu eduskunnassa.”

Tilakeskeinen politiikkakäsitys johtaa ainakin rauhanomaisissa oloissa valtionhoitajamentaliteettiin. Ja kuten meillä Suomessa on nähty, valtionhoitajamentaliteetti johtaa siihen, että politiikka pelkistyy FINANSSIpolitiikaksi eli budjettiriihiksi, joissa päätetään kelle jaetaan yksi ja kelle kaksi miljardia.

Television uuvuttavat vaalikeskustelut todistavat, että valtionhoitajamentaliteetti hallitsee myös poliittista julkisuutta.

Jos Suomen poliittinen kulttuuri olisi enemmän toimintakeskeistä kuin tilakeskeistä, saattaisimme nähdä innostavampia vaalikeskusteluja ja minäkin saattaisin kiinnostua maalisvaaleista. Carl Schmittin mukaan poliittisen toiminnan ytimessä on päätös, siitä, ketkä ovat ystäviä ja ketkä vihollisia.

Toimintakeskeistä politiikkaa määrittävät voimat ja vastavoimat, ristiriitarakenteet. Mikä tahansa ilmiö voi muuttua poliittiseksi, jos se saa aikaan mobilisaatiota, rintamien muodostumista.

Ystävistä ja vihollisista puhuttaessa olennaista on ymmärtää, että asetelmiin ei pidä sotkea henkilökohtaisia tunteita. Ystäviä ei rakasteta eikä vihollisia vihata. Pohjimmiltaan jaottelu tähtää toimintakentän asetelmien hahmottamiseen ja ymmärtämiseen, jako ystäviin ja vihollisiin on poliittisen perspektiivin eriytymisen ehto. Sitä paitsi ystävien ja vihollisten rintamien ei pidä olla staattisia, ne elävät ja muuttavat muotoaan.

Tilakeskeisen politiikkakäsityksen masentavin seuraus suomalaiselle politiikalle on mielestäni se, että kaikki puolueet hakeutuvat kohti keskustaa, edustivatpa ne oikeaa tai vasenta laitaa.

Television vaalikeskustelussa puoluejohtajat joutuivat availemaan makeispapereita ja lausumaan jotain hyvää tai kaunista siitä puolueesta, jonka nimi karkkikäärön sisältä paljastui.
Vasemmistoliiton Martti Korhoselle osui kokoomus ja eiköhän hänkin ollut kerkeästi vakuuttelemassa, että kyllä yhteistyö sujuisi myös oikeistolaisten kanssa. Tällaista tasapaksua mössöä saadaan, kun politiikasta hävitetään toiminta, jako ystäviin ja vihollisiin.

Kaikki poliittinen elämä, kaikki TOIMINTA, on, jos sitä on ollakseen, poliittisen järjestelmämme ulkopuolella. Eduskunnassa on vain epäpoliittisia virkamiehiä, teknokraatteja ja harrastelijoita. Elämä ei ole toisaalla, se on paljon kauempana.

Väittämä, jonka mukaan puoluepolitiikassa on enää vain ”jakopoliitikkoja” ja ”vastuullisen taloudenpidon kannattajia”, pitää paikkansa, niin vastenmielinen väittämä kuin se onkin. Suomalainen parlamentarismi on taistelua rahasta, sen jakamisesta ja jakamatta jättämisestä, köyhän miehen keynesiläiset vastaan köyhän miehen monetaristit.

Ja kun vallan sisäpiiri, hallituskabinetti, tilojen tila imaisee sisäänsä, jakopoliitikoistakin tulee ykskaks vastuullisen taloudenpidon kannattajia.