Entä jos Knausgård olisi nainen?

knasu

Otsikon kysymys on noussut monesti esiin keskusteluissa tuttavieni kanssa.

Moni heistä on sitä mieltä, että jos nainen kirjoittaisi yhtä pitkästi ja perusteellisesti perhesuhteistaan ja arkisista huolistaan, häntä ei otettaisi vakavasti. Puhumattakaan, että hänet nostettaisiin kertomakirjallisuuden uudistajaksi.

Väitettä ei voi tyhjentävästi todistaa oikeaksi tai vääräksi.

Knausgård liittyy siihen nousussa olevaan kirjalliseen virtaukseen, jota nimitetään milloin autofiktioksi, milloin elämästä kirjoittamiseksi. Sen edustajissa on niin miehiä kuin naisia, mutta Knausgård on eittämättä sen keulahahmo.

Elena Ferranten Napoli-kvartetti on saanut runsaasti ylistystä ja vertautuu maineensa ja huomionsa puolesta Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. On tosin vaikea tietää, kuinka paljon Ferranten proosassa on autofiktiivisiä aineksia. Napoli-kvartetista huokuu niin vahva omakohtaisen läsnäolon tuntu, että se houkuttaa lukemaan tekstiä tunnustuksellisena.

Toinen merkittävä autofiktioon kytkeytyvä naiskirjailija Rachel Cusk on saanut ristiriitaisemman vastaanoton. Cuskin kohdalla ovat käyneet toteen juuri sellaiset syytökset napanöyhdän kaivelusta, joita tuttavani ovat uumoilleet naispuolisen Knausgårdin osaksi kirjallisessa kulttuurissamme.

Kysymys sukupuolen merkityksestä Taisteluni-sarjan vastaanotossa ei ole vain tuttavapiirini fiksaatio, vaan askarruttaa kirjallisuusihmisiä laajemmin. Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Katie Roiphe pohdiskeli muutama vuosi sitten, millaisia reaktioita lukijoissa ja kriitikoissa herättäisi päiväkirjamaisia purkauksia lapsiperheen iloista ja suruista kirjoittava Carla Olivia Krauss.

Roiphe päätyi samalle kannalle kuin tuttavani: Carla Olivian romaanisarjaa väheksyisivät ja pilkkaisivat niin miehet kuin naiset ennen kuin unohtaisivat sen kokonaan.

 

***

 

Siri Hustvedt jatkaa sukupuolilähtöistä Knausgård-keskustelua tuoreessa esseekirjassaan A Woman Looking at Men Looking at Women. Hustvedtilla on norjalaiset sukujuuret, joten hänellä on tuntuma siihen henkiseen maisemaan, josta Taisteluni-sarja kumpuaa.

”Olen Knausgårdin kirjojen ihailija”, Hustvedt toteaa ennen kuin ryhtyy ruotimaan niitä kriittisesti.

Kun romaanisarjan ensimmäinen osa ilmestyi Yhdysvalloissa, Hustvedt haastatteli Knausgårdia yleisötilaisuudessa. Haastattelun loppussa hän kysyi, miten on mahdollista että kuuteen kirjaan ja kolmeen tuhanteen sivuun mahtuu viittaus vain yhteen naispuoliseen kirjailijaan (Julia Kristevaan), vaikka viittauksia miespuolisiin kirjailijoihin on satoja.

Knausgård kuittasi kysymyksen lyhyesti: ”Ei vastusta.”

Aika ei riittänyt täsmentäviin kysymyksiin, mutta esseessään ”No competition” Hustvedt mietiskelee, mistä outo vastaus kertoo. Syynä ei voi olla se, että Knausgård pitäisi kaikkia muita naispuolisia kirjailijoita kuin Julia Kristevaa merkityksettöminä. Pikemminkin kyse lienee hänen tavastaan hahmottaa kirjallista maailmaa taistelun ja kamppailun kautta. Eli leimallisen maskuliinisesti.

Hustvedt tuskin liioittelee tulkinnassaan, sillä Knausgård antaa sille vastakaikua Taisteluni-sarjan kuudennessa osassa. Siinä hän kirjoittaa suhteestaan muihin (miespuolisiin) kirjailijoihin, ja väittää, ettei kadehdi Jonathan Franzenia, koska tietää pystyvänsä kirjoittamaan parempia romaaneja. Peter Handke sitä vastoin herättää kunnioitusta, koska hänet Knausgård laskee yhdeksi kolmesta tärkeimmästä elossa olevasta kirjailijasta, ellei peräti tärkeimmäksi. Kahden muun nimet jäävät mainitsematta.

Hustvedt huomauttaa, että Knausgård ei ole ensimmäinen eikä viimeinen prosaistiuros, joka sivuuttaa tai ohittaa naispuoliset kirjailijat, koska he eivät ole vastustajia kilpailussa maineesta ja kunniasta. Naispuoliset kirjailijat asuttavat eräänlaista rinnakkaismaailmaa, jossa julkaistaan toisinaan hienoja teoksia, mutta jotka ovat ”vain” naisten kirjoittamia, eivätkä siten uhaksi tai haasteeksi.

 

***

 

Hustvedtin mielestä Taisteluni-sarjan paradokseihin kuuluu se, että se on kulttuuristen asetustensa osalta ”feminiininen teksti”, vaikka kumpuaa tekijänsä halusta todistaa viriilisyyttään maskuliinisten vastustajiensa edessä.

Knausgård kirjoittaa sivukaupalla pyykkien pesusta, ruuan laitosta ja lasten hoidosta sekä purkaa perhe-elämän kuormittavien velvollisuuksien synnyttämää ahdistusta. Näiden tekstijaksojen ytimessä on klassinen ”oman huoneen” kaipuu.

Hustvedt kysyy, miten on mahdollista, että näin vahvoin feminiinisin painotuksin kirjoittava Knausgård ei tunnista kirjailijana naisia vertaisikseen, vaan huitaisee heidät harmittomaan ja vaarattomaan rinnakkaismaailmaansa.

Yhden selityksen tarjoaa haastattelu, jonka Knausgård antoi The Guardianille joitakin vuosia sitten. Minäkin ruodin kyseistä haastattelua Onnellisuudesta-kokoelmaani sisältyvässä Knausgård-esseessä. Se on paljastava dokumentti.

Haastattelussa Knausgård kertoo omaksuneensa lapsuudessaan ahtaan käsityksen maskuliinisesta identiteetistä, eikä siihen kuulunut tunteiden näyttäminen tai itkeminen. ”En puhu tunteista, mutta kirjoitan niistä paljon. Lukeminen, se on feminiinistä. Kirjoittaminen, sekin on feminiinistä. On järjetöntä ajatella niin, todella järjetöntä, mutta en mahda itselleni mitään”, Knausgård sanoo.

Kirjoittaessaan – eli puuhastellessaan feminiinisiä juttuja – Knausgård nousee isänperintönä omaksumiaan sukupuolirooleja vastaan ja sallii itselleen synneistä raskauttavimman eli itkemisen.

Taisteluni-sarja vilisee jaksoja, joissa Karl Ove yrittää olla itkemättä, mutta paljon useammin hän antaa kyyneleille periksi. Jos kyynelet tirahtaisivat silloin tällöin, ne elävöittäisivät tarinaa, mutta kun kirjojen sivut ovat suorastaan kyynelten tahrimia, ne saavat ympärilleen uhmaa. Karl Oven on hävittävä taistelunsa itkemistä vastaan mahdollisimman näyttävästi, koska silloin tappion takaa kajastaa voitto.

Tämä on suopea tulkinta Taisteluni-sarjan ytimessä olevasta kamppailusta sukupuoliroolien puristuksessa.

 

***

 

Hustvedt huomauttaa, että Knausgårdin vastentahtoisesti sisäistämä käsitys kirjoittamisesta feminiinisenä puuhasteluna on ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että kirjallinen maailma on miesten välistä voimainmittelöä.

Kuinka on mahdollista, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet vuosisatoja miesten yksinoikeutena ja että länsimaisen kirjallisuuden historia on kuolleiden valkoisten miesten valtakunta, jos romaanit, novellit ja esseet ovat naisellista hömppää?

”Käsitys siitä, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat feminiinisyyden tahrimaa, on syvällä länsimaisessa psyykessä”, huomauttaa Hustvedt.

Sitkeän kulttuurisen stereotypian mukaan luonnontieteet ja matematiikka ovat kovia, rationaalisia ja maskuliinisia hengen pyrintöjä, kun taas kirjallisuutta ja taidetta luonnehtivat pehmeys, tunteellisuus ja feminiinisyys.

Taisteluni-sarjassa Knausgård onnistuu isäkapinassaan tarinan tasolla päästäessään tunteet ja kyyneleet virtaamaan. Sen sijaan teoksen tasolla hän epäonnistuu rikkomaan sukupuolisia stereotypioita, koska ankkuroituu asetelemaan, jossa on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta, miesten ja naisten.

Hustvedt tuumii, että hänellä olisi hyvät syyt pitää Knausgårdin ”Ei vastusta” -luonnehdintaa naispuolisista kirjailijoista loukkaavana ja raivoa nostattavana. Hänen mielestään Knausgårdin tokaisu herättää kuitenkin enemmän sääliä ja myötätuntoa. Sen lausahti ilmeisen vilpittömästi prosaisti, joka on kirjoittanut tuhansia sivuja itsetutkiskeluun pyrkivää tekstiä, mutta ei ole oppinut tuntemaan itseään tai ”naisia” kovin hyvin.

Esseensä lopuksi Hustvedt siteeraa George Eliotia kaukaa 1800-luvulta:

Happily, we are not dependent on argument to prove that Fiction is a department of literature in which women can, after their kind, fully equal men.

Vaikutuksen alaisena olemisesta

Created with Nokia Smart Cam

Kirjamyynti on taantunut parhaista vuosistaan, mutta kustantamoihin tulvii käsikirjoituksia ennätystahtia. Suoraviivainen johtopäätös on, että ihmiset lukevat aiempaa vähemmän mutta kirjoittavat aiempaa enemmän.

Soisin, että asia olisi päinvastoin. Lukeminen kannattaa aina, kirjoittaminen ei läheskään aina, ajateltiin asiaa sivistyksellisesti tai taloudellisesti. Hyväksi lukijaksi voi tulla kuka tahansa, hyväksi kirjailijaksi ani harva.

Moni kollegani opettaa luovaa kirjoittamista. Heidän mukaansa on tuiki tavallista, että oppilaat lukevat vähän. Eräällä kurssilla nousi vain muutama käsi, kun kurssin vetäjä kysyi, ketkä pitävät itseään ahkerina lukijoina.

En voi olla hämmästelemättä. Miten joku voi kuvitella oppivansa kirjoittamaan sanataiteellisesti painokasta tekstiä, ellei lue intohimoisesti?

Kirjoittaminen on lopulta vain yksi lukemisen muoto. Gustave Flaubert ehkä liioitteli mutta ei kovin paljon väittäessään, että täytyy lukea tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden.

Yleinen selitys kirjailijan urasta haaveilevilla mutta laiskasti lukevilla on halu suojautua ”haitallisilta” vaikutteilta. He pelkäävät sortuvansa kirjoittamaan epäautenttisesti, jos lukevat ”liikaa”.

Väärin, väärin.

Juuri ohut lukeneisuus johtaa latteaan ja kaavamaiseen kirjoittamiseen. Sanataide on sotaa kliseitä vastaan, mutta kliseitä ei tunnista ellei ole kehittänyt kirjallisia tuntosarviaan. Ne voivat kehittyä vain lukemalla riittävästi. Luovan kirjoittamisen paradoksi on, että oma ääni syntyy altistumalla toisten, itseään parempien ja kokeneempien teksteille. Toki myös huonojen kirjojen lukeminen voi opettaa.

Se, minkä ulkoisilta vaikutteilta suojautuva wannabe-kirjailija kokee ”omaksi äänekseen”, tekee tuskin vaikutusta satojen käsikirjoitusten röykkiötä purkavaan kustannustoimittajaan. Hän on nähnyt lukemattomia ilmaisultaan ja asetelmiltaan jalostumattomia tekstiviritelmiä, joiden jalostumattomuus johtuu nimenomaan siitä, että tekijä ei ole tarpeeksi valpas tunnistamaan tekstiinsä kätkeytyviä kliseitä.

 

***

 

Witold Gombrowiczin mukaan Rabelais saattoi kirjoittaa yhtä luontevasti kuin pikkulapsi kusee puunrunkoa vasten, mutta modernille kirjailijalle se ei enää ole mahdollista. En tiedä, oliko Gombrowicz oikeassa Rabelais’n osalta, tuskinpa vain, mutta hän oli eittämättä oikeassa modernin kirjailijan osalta.

Meitä ympäröivät niin vankat kirjallisen kulttuurin rakenteet, että ne heittävät valonsa ja varjonsa kaikkeen, mitä kirjoitamme, tahdoimme tai emme. Aina joku kurkkii kirjoittavan ihmisen olan takaa, oli se William Shakespeare, Aleksis Kivi, J. K. Rowling tai Sofi Oksanen.

Vaikutteilta ei voi suojautua, niiltä voi ainoastaan ummistaa silmänsä, mutta silmien ummistamisesta ei koidu mitään hyvää sellaisessa toiminnassa kuin kirjoittaminen, jossa olennaista on ajatella ja ilmaista itseään paremmin, olla käyttämättä ensimmäisiä mieleen juolahtavia sanoja.

Kulttuuriyhteiskunnassa elävälle vaikutteilta suojautuminen on ylipäätään mahdotonta. Jos vaikutteet eivät tule kirjallisuudesta, ne tulevat jostain muualta, koska arkinen todellisuutemme on täynnä erilaisia narratiiveja. Viihteen, mainonnan, uutisten ja sosiaalisen median kieli ja kerronta ovat latteampia ja latistavampia kuin kaunokirjallisuuden.

En väitä, että kirjoittavan ihmisen pitäisi suojautua tajuntateollisuuden pommitukselta, sellainen olisi tuskin edes mahdollista. Romaanien, novellien, runojen ja esseiden lukeminen auttaa kuitenkin hahmottamaan sen, mikä kulttuurissamme on triviaalia ja toisteista, sovinnaisajatuksia tuottavaa, ja kirjoittamaan näitä asioita vastaan.

Haastattelin taannoin Parnassoon (6-7/2016) Helsingissä vieraillutta ranskalaiskirjailijaa Maylis de Kerangalia, jonka Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (suomennos Ville Keynäs ja Anu Partanen) on kuluneen syksyn parhaita käännösromaaneja. Hän tähdensi, ettei voisi kirjoittaa riviäkään ilman altistumista ulkoisille vaikutteille: ”Kirjoitan kaikkien niiden kirjojen lävitse, jotka olen elämäni aikana lukenut. Romaanini eivät synny tyhjiössä, vaan haluan olla jatkuvasti yhteydessä muuhun kirjallisuuteen.”

Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin kirjoittamisen, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon. Se on hänen kirjallinen soittolistansa, ja siihen sisältyvät teokset ovat hänen matkakumppaneinaan romaanin kirjoittamisen ajan.

Kerangalin kirjallinen soittolista ei koostu pelkästään romaaneista, novelleista ja runoista. Samassa pinossa niiden kanssa ovat historialliset, filosofiset ja yhteiskunnalliset teokset sekä teknistä sanastoa vilisevät erikoisalojen ammattikirjat.

Olen Kerangalin kanssa samoilla linjoilla, vaikka minulla kirjalliset soittolistat syntyvät spontaanimmin.

Kun katson omia teoksiani kirjahyllyssäni, muistan elävästi, mitä kirjoja luin niitä tehdessäni. Se, mitä luin, mahdollisti sen, minkä kirjoitin. Olen kiitollinen kaikista niistä äänistä, joille olen kirjailijantyössäni altistunut, olivat ne kauno- tai tietokirjailijoiden ääniä. Mitä useammille altistun, sen parempi.

Kirjoittaminen, aivan kuten lukeminen, on vaikutuksen alaisena olemista. Et voi koskettaa tekstilläsi toisia, ellet ole ensin itse tullut kosketetuksi.

Miesten hulluudesta ja naisten viisaudesta

raittilan-linja

Toisinaan ihmettelen kirjavuoden aikana ylistettyjä ja palkittuja kirjoja. Mitä ihmiset niissä näkevät? Onko minulta jäänyt jotain tärkeää huomaamatta?

Eräs ihmetystä herättänyt oli Hannu Raittilan Terminaali, joka 2013 keräsi kriitikoiden kiitokset, pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai Runeberg-palkinnon. Minä petyin Terminaalin pahasti, se oli jäykkä ja puiseva, ei lähelläkään Raittilan parhaita romaaneja Pamisoksen purkausta ja Atlantista.

Erityisesti Terminaalissa särähtivät ne jaksot, joissa kuvataan kahden tytön seikkailuja lentokentillä. Muistin Raittilan sanoneen, että hän ei halua kirjoittaa omaa lausettaan, vaan toisten lauseita ja että hänen kirjallinen luontonsa on eräänlaista matkijalinnun luontoa.

Terminaalin tyttöjen, kuten myös monien muiden Raittilan naispuolisten hahmojen, esimerkiksi Canal Granden Tuulin, äänet tuntuvat nimenomaan matkituilta, eivät eläytyviltä. Päällimmäinen ajatukseni on, että tässä kirjailijasetä menee naisen tai tytön nahkoihin, kirjoittaa heidän lauseillaan ja on mielissään, kun osaa tehdä sen niin hyvin.

Uskoisin Raittilan naishahmoihin enemmän, jos ne olisi kirjoitettu vähemmän ”uskollisesti” kirjailijan käsitykselle siitä, mitä naiset ovat, miten he puhuvat ja miten he toimivat. Raittila matkii heitä (tai siis omaa ideaansa heistä) liian taitavasti vakuuttaakseen minut. Suoritus on liian ”täydellinen” ollakseen ”uskottava”. Sen seurauksena Raittilan naishahmot tuntuvat useimmiten vain ja ainoastaan siltä, mitä ne oikeasti ovatkin: mustetahroilta paperilla, tietynlaisen dokumentaristisen romaani-idean mukaan kirjallistetuilta nimilapuilta.

Raittilan romaanien tunneälyiset, arjessa pärjäävät naiset ovat antiteesejä ja varjo-olentoja romaanien putkiaivoisille, koneenrakennusopin mukaan maailmaa tarkasteleville miespäähenkilöille.

Kun Raittila Terminaalia kirjoittaessaan kertoi, että hänen seuraavan romaaninsa päähenkilöinä on kaksi tyttöä, Katja Kettu kivahti: ”Sitähän sie et saatana tee! Sulla ei oo minkäännäköistä oikeutta!”

Raittila sisuuntui ja ajatteli ”näyttävänsä närhen munat”. Anekdootti sisältyy Antti Arnkilin uudessa esseekirjassa Raittilan linja julkaistuun kirjailijahaastatteluun.

 

***

 

Tietenkin Raittilalla on oikeus laittaa romaaneihinsa naisia ja tyttöjä. Eri asia on, miten hän siinä onnistuu. Minun mielestäni ei kovinkaan hyvin.

Arnkil on kirjoittanut Raittilan linjan tilaustyönä sopivasti kirjailijan 60-vuotisjuhlien yhteyteen. Kyse ei kuitenkaan ole juhlakirjasta, vaan painokkaasta kirjallisuusesseistiikasta. Tekstistä huokuu Arnkilin arvostus Raittilan tuotantoa kohtaan, mutta myötämielisyys ei estä kriittisiä huomioita.

Terminaalista Arnkil tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla. Hän huomauttaa, että sen sivuilla tiuhaan toistuva luennointi uhkaa monin paikoin pysäyttää tarinan liikkeen:

Kursailematta Wikipediasta ja muista lähteistä ammennettu taustatieto, jota romaanissa monin fiktiivisin suin annostellaan lukijalle, tukkii kerrontaa, joka Raittilan parhaissa tarinoissa pysyy ilmavana.

Naishahmoista Arnkililläkin riittää sanottavaa, eikä hän näyttäisi suuremmin vastustavan tulkintaa, jonka mukaan ne on kirjoitettu pikemminkin mieshahmojen vastakappaleiksi, ei-miehiksi, kuin itsenäisiksi toimijoiksi. Raittilan romaanit monistavat Antti Tuurin Pohjanmaassa esiintyvää ajatusta siitä, että naisissa asuu hyvyys ja viisaus, mutta miehissä hulluus.

Raittila itse myöntää Raittilan linjan kirjailijahaastattelussa, että hänen naishenkilönsä ovat viisaampia ja realistisempia kuin miehet. Hän myös tunnustaa harmitelleensa leimautumistaan korostuneen maskuliiniseksi kirjailijaksi: ”Mähän pilkkaan miehiä ja ylistän naisia.”

Kuvauksen yksipuolisuutta ei kuitenkaan poista se, että naiset esitetään positiivisessa valossa. On rajoittunutta, mekanistista ja elämälle vierasta liittää ihmisiin viisaus ja hyvyys sillä perusteella, mitä sukupuolta he edustavat.

Miehetkään eivät ole Raittilan tuotannossa kovin moniulotteisia, mutta heidän hahmoissaan on paljon enemmän sävyjä ja vaihtelevuutta. Sen vuoksi Raittila on kiinnostavampi maskuliinisten myyttien purkajana kuin feminiinisen viisauden ylistäjänä.

Arnkil huomauttaa täysin perustellusti, että Raittilan fiktio edustaa äijäproosan päivitettyä versiota, eikä vaadi lukijaa kiinnittymään kliseisimpään maskuliiniseen maailmankuvaan. Raittilan insinööreihin ja muihin toiminnan miehiin sisältyy itsereflektiivisiä ja itseironisia elementtejä, ja ne murentavat pohjaa perinteisiltä miehisiltä ihanteilta. Raittilan mieshahmojen sankaruus ei voi koskaan olla aitoa, se on aina traagista tai koomista.

Sukupuoliroolien näkökulmasta luettuna Raittilan teokset ovat sekä pitkän suomalaisen proosatradition kriittistä tarkastelua ja uudelleentulkintaa että sen jatkamista toisin keinoin. Siinä mielessä viittausten leikki ja karnevalismi kytkevät Raittilan suomalaisen proosan määrättyyn miesvaltaiseen linjaan, samaan traditioon teoksia paaluttaa myös näkemys naisista elämän vaalijoina ja miehisen hölmöilyn viisaina sivustakatsojina.

Olen Arnkilin kanssa varsin pitkälle samaa mieltä siitä, mikä Raittilan tuotannossa on ansiokkainta: harvat suomalaiset 2000-luvun romaanit ovat onnistuneet erittelemään jälkimodernin ja jälkiteollisen ajan ilmiöitä niin moniulotteisesti kuin Pamisoksen purkaus ja Atlantis. Niitä lukiessa en voi olla ihmettelemättä Raittilan myöhemmin esittämiä täysin löylynlyömiä ajatuksia romaaneista massaviihteen monumentteina (Arnkil ohittaa nämä hourailut toteamalla hienovaraisesti, ettei niitä kannata ruotia perusteellisesti).

Molemmat romaanit jäivät vähälle myynnille, koska näyttäytyivät kaiketi liian monimutkaisina keskivertolukijoille. Eräs lukija palautti Atlantiksen kirjailijalle postipakettina ja haukkui sitä ”lukukelvottomaksi.”

Minulle Pamisoksen purkaus ja Atlantis eivät edusta kokeellisuuteensa tukehtuvaa marginaaliproosaa. Päinvastoin. Ne hyödyntävät nykyään varsin yleisiä kerronnan keinoja näkökulmatekniikasta ja epäluotettavista kertojista aikatasojen ja perspektiivien vaihdoksiin. Kiinnostaviksi Pamisoksen purkaus ja Atlantis nousevat toteuttaessaan perinteistä 1800-lukulaista romaanin ydintarkoitusta eli kuvatessaan arvojen muutosta yhteiskunnan tasolla.

Esseisteillä on taipumusta kirjoittaa käsittelemistään kirjailijoista omien esteettisten mieltymystensä lävitse. Kun Veijo Meri käsittelee Gogolia, hän puhuu yhtä paljon Veijo Merestä kuin Gogolista. Tai kun Hannu Raittila käsittelee Linnaa, hän puhuu yhtä paljon Hannu Raittilasta kuin Linnasta.

Samaa tendenssiä aistin Raittilan linjasta. Arnkilin tekstistä paistaa hänen viehtymyksensä esseistisiä elementtejä korostavaan ”romaanin jälkeiseen romaaniin.” Hän kirjoittaa myötäkarvaan Reality Hungerin tekijän David Shieldsin ajatuksista. Shieldsin mukaan psykologisen realismin ideaa jatkava perinteinen romaani on käyttänyt mahdollisuutensa loppuun ja jalostettu hengiltä.

Raittilan romaanit toteuttavat Arnkilin mielestä parhaimmillaan shieldsiläistä manifestia, onhan niissä esseemäisiä ajatusrönsyjä, kulttuurikritiikkiä ja historianfilosofiaa, jotka näytetään monista suunnista peilisalimaisesti. Niin vahva tarinankertoja kuin Raittila onkin, Arnkiliin vetoaa hänen romaaneissaan ennen kaikkea esseemäinen ajatusten ja tietoisuuden luotaaminen, viisauden etsintä. Omalta kohdaltani voin sanoa samaa.