Miesten hulluudesta ja naisten viisaudesta

raittilan-linja

Toisinaan ihmettelen kirjavuoden aikana ylistettyjä ja palkittuja kirjoja. Mitä ihmiset niissä näkevät? Onko minulta jäänyt jotain tärkeää huomaamatta?

Eräs ihmetystä herättänyt oli Hannu Raittilan Terminaali, joka 2013 keräsi kriitikoiden kiitokset, pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai Runeberg-palkinnon. Minä petyin Terminaalin pahasti, se oli jäykkä ja puiseva, ei lähelläkään Raittilan parhaita romaaneja Pamisoksen purkausta ja Atlantista.

Erityisesti Terminaalissa särähtivät ne jaksot, joissa kuvataan kahden tytön seikkailuja lentokentillä. Muistin Raittilan sanoneen, että hän ei halua kirjoittaa omaa lausettaan, vaan toisten lauseita ja että hänen kirjallinen luontonsa on eräänlaista matkijalinnun luontoa.

Terminaalin tyttöjen, kuten myös monien muiden Raittilan naispuolisten hahmojen, esimerkiksi Canal Granden Tuulin, äänet tuntuvat nimenomaan matkituilta, eivät eläytyviltä. Päällimmäinen ajatukseni on, että tässä kirjailijasetä menee naisen tai tytön nahkoihin, kirjoittaa heidän lauseillaan ja on mielissään, kun osaa tehdä sen niin hyvin.

Uskoisin Raittilan naishahmoihin enemmän, jos ne olisi kirjoitettu vähemmän ”uskollisesti” kirjailijan käsitykselle siitä, mitä naiset ovat, miten he puhuvat ja miten he toimivat. Raittila matkii heitä (tai siis omaa ideaansa heistä) liian taitavasti vakuuttaakseen minut. Suoritus on liian ”täydellinen” ollakseen ”uskottava”. Sen seurauksena Raittilan naishahmot tuntuvat useimmiten vain ja ainoastaan siltä, mitä ne oikeasti ovatkin: mustetahroilta paperilla, tietynlaisen dokumentaristisen romaani-idean mukaan kirjallistetuilta nimilapuilta.

Raittilan romaanien tunneälyiset, arjessa pärjäävät naiset ovat antiteesejä ja varjo-olentoja romaanien putkiaivoisille, koneenrakennusopin mukaan maailmaa tarkasteleville miespäähenkilöille.

Kun Raittila Terminaalia kirjoittaessaan kertoi, että hänen seuraavan romaaninsa päähenkilöinä on kaksi tyttöä, Katja Kettu kivahti: ”Sitähän sie et saatana tee! Sulla ei oo minkäännäköistä oikeutta!”

Raittila sisuuntui ja ajatteli ”näyttävänsä närhen munat”. Anekdootti sisältyy Antti Arnkilin uudessa esseekirjassa Raittilan linja julkaistuun kirjailijahaastatteluun.

 

***

 

Tietenkin Raittilalla on oikeus laittaa romaaneihinsa naisia ja tyttöjä. Eri asia on, miten hän siinä onnistuu. Minun mielestäni ei kovinkaan hyvin.

Arnkil on kirjoittanut Raittilan linjan tilaustyönä sopivasti kirjailijan 60-vuotisjuhlien yhteyteen. Kyse ei kuitenkaan ole juhlakirjasta, vaan painokkaasta kirjallisuusesseistiikasta. Tekstistä huokuu Arnkilin arvostus Raittilan tuotantoa kohtaan, mutta myötämielisyys ei estä kriittisiä huomioita.

Terminaalista Arnkil tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla. Hän huomauttaa, että sen sivuilla tiuhaan toistuva luennointi uhkaa monin paikoin pysäyttää tarinan liikkeen:

Kursailematta Wikipediasta ja muista lähteistä ammennettu taustatieto, jota romaanissa monin fiktiivisin suin annostellaan lukijalle, tukkii kerrontaa, joka Raittilan parhaissa tarinoissa pysyy ilmavana.

Naishahmoista Arnkililläkin riittää sanottavaa, eikä hän näyttäisi suuremmin vastustavan tulkintaa, jonka mukaan ne on kirjoitettu pikemminkin mieshahmojen vastakappaleiksi, ei-miehiksi, kuin itsenäisiksi toimijoiksi. Raittilan romaanit monistavat Antti Tuurin Pohjanmaassa esiintyvää ajatusta siitä, että naisissa asuu hyvyys ja viisaus, mutta miehissä hulluus.

Raittila itse myöntää Raittilan linjan kirjailijahaastattelussa, että hänen naishenkilönsä ovat viisaampia ja realistisempia kuin miehet. Hän myös tunnustaa harmitelleensa leimautumistaan korostuneen maskuliiniseksi kirjailijaksi: ”Mähän pilkkaan miehiä ja ylistän naisia.”

Kuvauksen yksipuolisuutta ei kuitenkaan poista se, että naiset esitetään positiivisessa valossa. On rajoittunutta, mekanistista ja elämälle vierasta liittää ihmisiin viisaus ja hyvyys sillä perusteella, mitä sukupuolta he edustavat.

Miehetkään eivät ole Raittilan tuotannossa kovin moniulotteisia, mutta heidän hahmoissaan on paljon enemmän sävyjä ja vaihtelevuutta. Sen vuoksi Raittila on kiinnostavampi maskuliinisten myyttien purkajana kuin feminiinisen viisauden ylistäjänä.

Arnkil huomauttaa täysin perustellusti, että Raittilan fiktio edustaa äijäproosan päivitettyä versiota, eikä vaadi lukijaa kiinnittymään kliseisimpään maskuliiniseen maailmankuvaan. Raittilan insinööreihin ja muihin toiminnan miehiin sisältyy itsereflektiivisiä ja itseironisia elementtejä, ja ne murentavat pohjaa perinteisiltä miehisiltä ihanteilta. Raittilan mieshahmojen sankaruus ei voi koskaan olla aitoa, se on aina traagista tai koomista.

Sukupuoliroolien näkökulmasta luettuna Raittilan teokset ovat sekä pitkän suomalaisen proosatradition kriittistä tarkastelua ja uudelleentulkintaa että sen jatkamista toisin keinoin. Siinä mielessä viittausten leikki ja karnevalismi kytkevät Raittilan suomalaisen proosan määrättyyn miesvaltaiseen linjaan, samaan traditioon teoksia paaluttaa myös näkemys naisista elämän vaalijoina ja miehisen hölmöilyn viisaina sivustakatsojina.

Olen Arnkilin kanssa varsin pitkälle samaa mieltä siitä, mikä Raittilan tuotannossa on ansiokkainta: harvat suomalaiset 2000-luvun romaanit ovat onnistuneet erittelemään jälkimodernin ja jälkiteollisen ajan ilmiöitä niin moniulotteisesti kuin Pamisoksen purkaus ja Atlantis. Niitä lukiessa en voi olla ihmettelemättä Raittilan myöhemmin esittämiä täysin löylynlyömiä ajatuksia romaaneista massaviihteen monumentteina (Arnkil ohittaa nämä hourailut toteamalla hienovaraisesti, ettei niitä kannata ruotia perusteellisesti).

Molemmat romaanit jäivät vähälle myynnille, koska näyttäytyivät kaiketi liian monimutkaisina keskivertolukijoille. Eräs lukija palautti Atlantiksen kirjailijalle postipakettina ja haukkui sitä ”lukukelvottomaksi.”

Minulle Pamisoksen purkaus ja Atlantis eivät edusta kokeellisuuteensa tukehtuvaa marginaaliproosaa. Päinvastoin. Ne hyödyntävät nykyään varsin yleisiä kerronnan keinoja näkökulmatekniikasta ja epäluotettavista kertojista aikatasojen ja perspektiivien vaihdoksiin. Kiinnostaviksi Pamisoksen purkaus ja Atlantis nousevat toteuttaessaan perinteistä 1800-lukulaista romaanin ydintarkoitusta eli kuvatessaan arvojen muutosta yhteiskunnan tasolla.

Esseisteillä on taipumusta kirjoittaa käsittelemistään kirjailijoista omien esteettisten mieltymystensä lävitse. Kun Veijo Meri käsittelee Gogolia, hän puhuu yhtä paljon Veijo Merestä kuin Gogolista. Tai kun Hannu Raittila käsittelee Linnaa, hän puhuu yhtä paljon Hannu Raittilasta kuin Linnasta.

Samaa tendenssiä aistin Raittilan linjasta. Arnkilin tekstistä paistaa hänen viehtymyksensä esseistisiä elementtejä korostavaan ”romaanin jälkeiseen romaaniin.” Hän kirjoittaa myötäkarvaan Reality Hungerin tekijän David Shieldsin ajatuksista. Shieldsin mukaan psykologisen realismin ideaa jatkava perinteinen romaani on käyttänyt mahdollisuutensa loppuun ja jalostettu hengiltä.

Raittilan romaanit toteuttavat Arnkilin mielestä parhaimmillaan shieldsiläistä manifestia, onhan niissä esseemäisiä ajatusrönsyjä, kulttuurikritiikkiä ja historianfilosofiaa, jotka näytetään monista suunnista peilisalimaisesti. Niin vahva tarinankertoja kuin Raittila onkin, Arnkiliin vetoaa hänen romaaneissaan ennen kaikkea esseemäinen ajatusten ja tietoisuuden luotaaminen, viisauden etsintä. Omalta kohdaltani voin sanoa samaa.

Finlandia-ehdokkaat – tässä ne tulevat

finlandia

 

EDIT 4.11.2016: Tänään Finlandia-palkintoraati julkisti ehdokkaansa: Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY), Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY), Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava), Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY), Peter Sandström: Laudatur (Schildts & Söderströms) ja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus).

Sanoin tuossa alla olevassa veikkauksessani: ”Eiköhän niistä ainakin kaksi toteudu”, ja niinhän siinä kävi että juuri kaksi (Korhonen ja Sandström) toteutui.

Neljästä muusta kolme tulin maininneeksi oman veikkaukseni ulkopuolelta mahdollisina ehdokkaina (Kinnunen, Kähkönen ja Viikilä). Puun takaa tuli siis vain Emma Puikkonen, mutta en kuitenkaan ole yllättynyt hänen ehdokkuudestaan. Olen kuullut monen hyvän lukijan kehuvan Eurooppalaisia unia, en vain ole itse ehtinyt sitä vielä lukea.

 

***

 

Todettakoon heti alkuun, että kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla on surkuhupaisan ylikorostunut merkitys suomalaisessa kulttuurielämässä.

Kun esiraati on valintansa julkistanut. joulumyyntiin kiihdyttävillä kirjamarkkinoilla on jäljellä enää kuusi ehdokaskirjaa sekä jokunen sellainen, joka tekee kauppansa ilman palkintoehdokkuuden tuomaa nostetta.

”Arvallahan nämä valitaan”, totesi eräs kirjailijakollegani, kun jokunen vuosi sitten onnittelin häntä ehdokkuudesta. Hän tarkoitti sitä, että raadin valinnat eivät välttämättä osu parhaisiin romaaneihin, edes raatilaisten itsensä mielestä. Joukossa on lähes aina kompromissikirja, jota kukaan raatilainen ei ole erityisemmin vastustanut tai kannattanut. Vastaavasti ehdokkaista saattaa pudota poikkeuksellisen merkittävä romaani, koska yksi raatilainen syystä tai toisesta nyrpistää sille nenäänsä.

Useimpina vuosina olisi myös mahdollista koostaa kirjallisesti yhtä tasokas, ellei tasokkaampikin, lista ehdokkuutta vaille jääneistä romaaneista.

Ja mikä tärkeintä: Finlandia-palkinto, toisin kuin sen rinnalla minimaaliselle huomiolle jäävä Runeberg-palkinto, on pelkkä romaanipalkinto. Ulkopuolelle ovat vuodesta 1993 lähtien jääneet runot, novellit ja esseet. Syyt tällaiseen rajaukseen ovat puhtaasti kaupalliset, eikä siinä mitään, perustuuhan koko palkinnon olemassolo myynnin edistämiseen.

 

***

 

Jos kirjailija väittää, ettei piittaa Finlandia-sirkuksesta tuon taivaallista, herää epäilys muunnellusta totuudesta.

Minä en ainakaan pysty suhtautumaan ylvään välinpitämättömästi maamme ainoaan aidosti myyntiä kasvattavaan kirjallisuuspalkintoon, joka saattaa pelastaa yhden kustantamon (palkinnonsaajan julkaisseen, en puhu voittajasta, koska kyse ei ole urheilukilpailusta) vuosituloksen, puhumattakaan ehdokkaiksi nostettavien kirjailijoiden rojalteista.

Silloin, kun olin itse Finlandia-ehdokkaana suhtauduin koko touhuun lieveilmiöineen tiukkapipoisesti ja kokemus oli voittopuolisesti ikävä (paitsi myynnillisesti). Nykyään olen toisaalta levollisempi, toisaalta realistisempi. Olisi turha kiivailla merkitykseltään ylikorostunutta palkintoa vastaan, kun se ei kuitenkaan mihinkään katoa. Seesteisyys on kieltämättä helpompaa sellaisina vuosina (kuten nyt), kun julkaisee vain esseitä tai muuta Finlandia-kelvotonta.

Kaupallisuuden lisäksi Finlandia-palkinnolla on myös viihteellinen ulottuvuus. Se kulminoituu ehdokkaiden ja palkinnonsaajan ennakkospekulointiin ja vertautuu penkkiurheiluun.

Koska pidän kaunokirjallisesta penkkiurheilusta, lähden sirkushulinaan mukaan omalla ehdokasveikkauksellani.

Noudatan yleiskaavaa, jonka mukaan raati valitsee kuuden ehdokkaan joukkoon yhden esikoisen ja yhden suomenruotsalaisen. Yritän työntää suppeat mieltymykseni syrjään ja ajatella yleisellä tasolla.

Siispä tässä kuusi ehdokastani, ei suosikkilistani vaan veikkauslistani. Olen lukenut näistä muut paitsi Tervon (hän on listallani sen perusteella, mitä olen aistinut kirjan vastaanotosta):

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Peter Sandström: Laudatur
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Jari Tervo: Matriarkka

On toki mahdollista:

… että esikoiskiintiöllä ehdokkuuden saa Minna Rytisalon Lempi tai että suomenruotsalaisista raati päätyy Hannele Mikaela Taivassalon In transitiin.

… että raati tekee yllättäviä mutta kirjallisesti perusteltuja valintoja, kuten toisinaan käy, jolloin esimerkiksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista tai Helmi Kekkosen Vieraat tai Sinikka Vuolan Replika tai Joni Pyysalon Alaska tai Markus Leikolan Uuden maailman katu voisivat nousta kuuden ehdokkaan rintamaan.

… että raati ei ota Saisiota ehdolle, vaikka hänen romaaninsa sen ansaitsisi, koska Saisio on jo aikaisemmin Finlandian voittanut, jolloin Saision tilalla voisi olla esimerkiksi joku noista edellä mainituista tai Sirpa Kähkösen Tankkien kesän tai Tommi Kinnusen Lopotin tai Riikka Pulkkisen Parhaan mahdollisen maailman kaltainen suositun ja arvostetun kirjailijan teos.

… että Juha Seppälä on taas, kuten useimmiten, varteenotettava ehdokas.

… että raati haluaa nostaa myös yhden populaarimman ja/tai genresidonnaisen romaanin, jolloin esimerkiksi jokin dekkaristi voisi päästä ehdokkaaksi.

Silti: menen noilla kuudella ensin mainitulla veikkauksellani. Eiköhän niistä ainakin kaksi toteudu.

Sinikka Vuolan Replika – musiikin läpi kirjoitettu romaani

replika

Romaanin maailma syntyy kielestä. Sinikka Vuolan Replikan kohdalla se ei ole pelkkä hokema, vaan koko teosta määrittävä lähtökohta.

Replika kirjoittaa arkisen todellisuutemme pois näkyvistä ja korvaa sen omalla fiktiivisellä todellisuudellaan, jonka pohjavirrat muodostuvat saduista, myyteistä ja tarustoista, eli samasta aineksesta kuin alitajuntamme.

Romaanissa seikkailevilla hahmoilla ei ole erisnimiä, vaan he edustavat sosiaalisiksi rooleiksi vakiintuneita arkkityyppejä (Leipuri, Lääkäri, Pappi jne.) ja heidän keskellään kulkee Herra Kuolema.

Replikan näyttämönä on laaksossa sijaitseva kylä, jonne kulkeutuvat uutiset Pääkaupungista. Paikoillakaan ei ole erisnimiä, ainoat yksilöidyt maantieteelliset viittaukset ovat Los Angeles ja Hollywood, mutta nekin mainitaan vain ohimennen ja ne edustavat etäisyyttä ja välimatkaa.

Nimettömyys tekee henkilöistä ja paikoista varjomaisia ja häilyviä, mutta se ei tarkoita, että romaani työntäisi lukijaa pois luotaan. Päinvastoin, Replika kutsuu uppoutumaan maailmaansa, kuten hyvillä romaaneilla on tapana. Uppoutuminen ei tapahdu juoneen tai henkilökuvaukseen eläytymällä vaan antautumalla kielen ja kerronnan vietäväksi.

Vuolan runoilijatausta näkyy jokaisella rivillä, ilmaisu on viimeistä piirtoa myöten hiottua, rytmitys ja toistot kohdallaan. Hieman aristelen luonnehtia Replikaa lyyriseksi proosaksi, koska se synnyttää ennakkoluulon ylen määrin kohosteisesta kielestä. Vuolan virkkeet ovat kauniita kuin korut, mutta ne louhivat syvältä myös ihmissielun yöpuolta. Jos on kauneutta, on oltava myös kauheutta. Jos on valoa ja kirkkautta, on oltava myös varjoja ja pimeyttä.

Viiltävyyttä romaaniin tuo menetysten raskauttama minäkertoja, joka kaipaa ensin kuvitteellista isää ja sitten todellista äitiään. Lopulta hän kadottaa osan omasta ruumiistaan.

Pysyvyyttä edustaa konkreettinen maailma, esineet. Niihin Replika kiinnittää yhtä suurta huomiota kuin ranskalaisen uuden romaanin edustajat:

Esineiden luetteleminen rauhoittaa, esineiden nimeäminen lohduttaa minua, joka ainoa kerta. Milloin tahansa taivas voi romahtaa ja meri nielaista tai maa pettää jalkojemme alta, mutta tavarat pysyvät luona: koko elämämme on elämää niiden rinnalla.

Replikan kaltainen kerronnallisesti kunnianhimoinen romaani saa helposti ”vaikean kirjan” maineen, mutta en pidä sitä vaikeana. Ei sen lukeminen vaadi muuta kuin avointa mieltä ja halua nauttia kielestä.

Muutama asia Replikassa herätti pohdintaa, joten esitin kysymykseni kirjailijalle. Sinikka Vuola antoi luvan julkaista vastaukset tässä blogissa.

KYSMYKSET

Replika poikkeaa valtavirtaromaaneista, eikä sitä ole myöskään helppo sijoittaa mihinkään valmiiseen taideproosan lokeroon. Minkälaiset esikuvat vaikuttivat sinuun Replikaa kirjoittaessasi?

Replikalla ei ole mitään suoraa esikuvaa. Olen työvaiheessa ”manannut” sen maailman vähitellen itseeni erilaisina mielikuvina ja muusta taiteesta, etupäässä musiikista, lainaamillani ideoilla. Kuuntelin tätä teosta varten erityisen paljon näyttämölle sävellettyä musiikkia sekä barokkimusiikin muunnelmasarjoja. Tiesin alusta asti, että haluan kirjoittaa fragmenttien kautta vähitellen hahmottuvan kokonaisuuden sekä käyttää musiikille tyypillisiä tekniikoita, kuten toistoa ja variaatiota, romaanimuodon luomiseen. En tiedä, onko tällaisia romaaneja entuudestaan olemassa, mutta tämä oli minun ehdotukseni romaaniksi.

Miten kuvailisit suhdettasi kieleen prosaistina ja proosan lukijana?

Kirjallisuus on käytännössä kieltä – tämähän on itsestään selvää. Nykysuomen sanakirja on tärkein työvälineeni aina, kun kirjoitan: tarkistan lauseet moneen kertaan ja haen asiayhteyteen sopivinta, ilmaisuvoimaisinta synonyymia. Omaa suhdettani kieleen voisin luonnehtia fyysiseksi: mietin jatkuvasti, mitä kieli mahdollistaa, mitä kieli ehdottaa, ja yksittäiset sanat ja etenkin odottamattomat sanaparit herättävät minussa rajuja mielikuvia, jotka usuttavat kirjalliseen työhön. Perkaan ja meditoin lauseita, se on eräänlainen transsi.

Jokainen kirjani on lähtenyt liikkeelle ”voimalauseista”, jotka ovat synnyttäneet ympärilleen koko muun teoksen. Tässä mielessä olen sekä proosan lukijana että kirjoittajana Kunderan romaaniteorian perillinen: näen, että jokaisen romaanin sisällä on muutama suuri ydinlause, kunkin teoksen nimenomainen tutkimusongelma, ja nuo lauseet pakottavat kirjoittamaan ja lukemaan kyseisen teoksen.

Proosan lukijana olen kärsimätön. Yhdentekevä kieli ja välinpitämättömät lauseet saavat minut toisinaan lähes raivon partaalle. Mutta vastaavasti kieli, joka yllättää minut, joka suistaa minut vieraalle raiteelle, vaikuttaa minuun innostavasti ja hurjasti. Muistan ulkoa melkoisen määrän muiden kirjoittamia niin täsmällisiä, kirkkaita ja vavahduttavia lauseita, että niiden täydellisyys liikuttaa minua yhä uudestaan. Ne riistävät minulta käsityksen ajasta ja muista rajoitteista. Ne myös tankkaavat minuun jatkuvaa uskoa ja toivoa ja muistuttavat, miksi minäkin tätä työtä haluan tehdä.

Et kirjoita perinteistä psykologisen realismin mukaista henkilökuvausta, minkälainen suhde sinulla on Replikan hahmoihin?

Replikan henkilöt ovat arkkityyppisiä, anonyymeja hahmoja, jotka ovat osa teoksen tarkasti artikuloitua maailmaa – tarkoitan, että käytän heitä teoksen surrealistisen tunnelman osatekijöinä. En koe tarvetta samastua muiden keksimiin henkilöhahmoihin, enkä erityisesti halua, että minun fiktiivisiin hahmoihini samastuttaisiin. Ylipäätään puhe samastuttavista, saati ”uskottavista”, henkilöhahmoista jää minulle aika etäiseksi. Romaanitaiteessa minua kiinnostaa eniten kertoja – sekä kirjoittajana että lukijana. On tavallaan onnetonta, että tuon puhtaasti narratologisen konstruktion nimi sattuu olemaan ”kertoja”, koska kyseinen sana voi johdattaa ajatukset ihmiseen. Mutta kertoja, vaikka olisikin teoksen päähenkilö, kuten Replikassa, on aina narratologinen apparaatti tekijän ja lukijan välissä. Juuri kertojafunktion tutkiminen on minulle motivaatio kirjoittaa uusi teos.

Replikan omakielistä maailmaa puhkovat välillä särähdysten saattelemat irtolauseet, jotka ovat kuin suoraan poliittisesta nykytodellisuudestamme: ne puhuvat talouskasvusta, työttömyydestä, velkaantumisesta. Mikä rooli näillä puhkovilla efekteillä on?

Koska Replikassa on varsin paljon kyse siitä, miten kertoja välittää päähenkilön subjektiivisia tulkintoja ympäröivästä todellisuudesta, tarvitsin surrealismin vastapainoksi materiaalia, joka tämän tästä viittaisi yleisempään, julkiseen maailmaan, joka peittyy teosta dominoivan yksityisen maailman alle. Erään valtion paljon uutisoitu talous- ja muu tilanne tarjosi idean tarvitsemaani materiaaliin. Replikassa esineet on voimakkaasti personifioitu ja ne välillä myös puhuvat, joten oli luontevaa kirjoittaa mukaan radio kertomaan särähtelevällä äänellä julkisemman maailman kaoottisista oloista.

Romaanissa toistuvat lauseet, joissa haikaillaan ”oikeiden asioiden” perään. Replika tarkoittaa kopiota, ja kopion ajatus on läsnä niin filosofisella kuin symbolisella tasolla sekä johtomotiiveina. Miten nämä teemat tulivat romaanisi ytimeen?

Tämä kysymys on niin intiimi ja tärkeä ja osuu oman elämänfilosofiani juureen niin suoraan, etten osaa oikein antaa muuta vastausta kuin sen, minkä olen Replikan muodossa yrittänyt sanoiksi pukea.