Nostalgia ei petä koskaan

fasc

 

Huusin niin kuin kaikki muutkin, kohotin käteni niin kuin kaikki muutkin, ulvoin niin kuin kaikki muutkin, rakastin niin kuin kaikki muutkin.

Noin kuvaa Ingmar Bergman nuoruuden kokemustaan Adolf Hitlerin puhetilaisuudessa. Tuleva ohjaajasuuruus asui vaihto-oppilaana 1930-luvulla Saksassa. Lähtiessään takaisin kotiin hän sai isäntäperheeltään lahjaksi Hitlerin valokuvan, jotta hänellä olisi aina ”tuo mies silmiensä edessä.” Monet vuodet Bergman jatkoi Hitlerin ihailemista, iloitsi hänen voittojaan ja suri hänen tappioitaan. Vasta toisen maailmansodan jälkeen keskitysleirien kuvat nähdessään Bergman luopui natsisympatioistaan.

Muistelmateoksessaan Laterna magica Bergman tunnustaa, että hän ei kyennyt Saksassa suojautumaan ympärillään vallinneelta aggressiivisuudelta, koska se vastasi hänen omia tuntemuksiaan. Nuori mies, joka haaveilee voimasta ja kunniasta ja haluaa elää suurta uljasta aikaa, on altis poliittiselle kiihotukselle. E. M. Cioran on kirjoittanut nuorisossa piilevästä pahuudesta, nuorison veren, sekasorron ja mullistusten kaipuusta. Hän tarkoitti nimenomaan miespuolista nuorisoa, koska tiesi omista kokemuksistaan, mistä puhui. Cioran lumoutui Bergmanin tavoin 1930-luvulla fasismista, ja uskoi sen pystyvän siihen, mihin nahjusmainen liberalismi ei pystyisi – nujertamaan bolsevismin ja pelastamaan eurooppalaisen sivilisaation.

Edellisessä merkinnässä käsittelemässäni Riku Korhosen Emme enää usko pahaan -romaanissa päähenkilö Eero lueskelee verkosta nykypäivän vihaisten nuorukaisten kirjoituksia. Nämä aktivistit haluavat palauttaa vanhan maailman mukaisen soturieetoksen nettipornon, kulutushysterian ja naisellistavan psykohöpinän turmelemaan miesten elämään. Elleivät miehet karaise henkeään ja ruumistaan ja liity veljeskunnaksi, he joutuvat naisten ja muukalaisten jyräämiksi. Osa verkkokeskustelusta on silkkaa öyhötystä, mutta mukaan mahtuu myös hyvin artikuloituja ja strategisesti teräviä kirjoituksia.

Silti ideologian pohjana olivat mytologiset kuvat. Kuten kahdeksanvuotiaat pojat, nämä miehet halusivat olla kotkia, kuninkaita, dominoivia sotapäälliköitä ja Valhallassa Odinin kanssa skoolaavia heeroksia. Olivatko miehet muka niin alkeellisia? Joillakin tasoilla olivat. Hän tunsi itsekin noiden kuvien vetovoiman. Ne koskettivat ruumiinkohtaa, johon itsekritiikki ei yltänyt.

Eero (tai Korhosen romaanin kertoja, heidän äänensä lomittuvat) pohtii E. M. Cioranin ajatuskulkuja muistuttaen, että jos nämä modernin maailman syrjäyttämät nuorukaiset sammuttavat tietokoneensa ja lähtevät valitsemiensa tunnusten alla kadulle, Eurooppa näkee tyrmistyttävän väkivallan paluun.

 

***

 

Poliittinen oikea laita koostuu kahdenlaisesta väestä, konservatiiveista ja reaktionääreistä. Edelliset ovat säilyttäjiä, he haluavat vaalia ”perinteisiä arvoja” sopivasti nykyaikaisilla mukavuuksilla ryyditettynä. Jälkimmäiset taas ovat vastavallankumouksellisia, jotka haluavat palauttaa harhaan joutuneen sivilisaation oikealle kurssille. Harhaisuutta edustaa suunnilleen kaikki se, mikä on tapahtunut Ranskan vallankumouksen jälkeen ja mitä on tapana nimittää edistykseksi.

”Reaktionäärit eivät ole konservatiiveja”, korostaa politologi Mark Lilla uudessa esseekirjassaan The Shipwrecked Mind: On Political Reaction. Lilla niputtaa eurooppalaiset nationalistit samaan joukkoon amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ja poliittisten islamistien kanssa. He kaikki inhoavat länsimaissa rehottavaa kulutuskeskeistä materialismia, säädytöntä populaarikulttuuria, pyhiä arvoja rienaavaa rappiotaidetta sekä naisten ja vähemmistöjen oikeuksia.

Mikä tärkeintä, heidän ideologinen kertomuksensa noudattelee samoja peruslinjoja. Alussa on turmeltumaton onnen aika, jossa ihmiset elävät harmoniassa, tietävät paikkansa ja kunnioittavat yhteisön traditioita ja Jumalaa. Tapain turmelus pääsee valloille, kun vieraat ihanteet, joita intellektuellit (akteeminen väki, kirjailijat, taiteilijat, toimittajat) innokkaasti levittävät, alkavat juurtua ihmisten mieliin. Väärä tietoisuus läpäisee koko yhteisön, joka vapaaehtoisesti ja jopa uhmakkaan tyytyväisenä kulkee kohti tuhoaan. Tuho voidaan torjua vain, jos vastavoimat saadaan heräämään ja nousemaan taisteluun. Vastavoimia edustavat ne, joita elähdyttävät muistot vanhasta paremmasta maailmasta, turmeltumattomasta onnen ajasta.

”Reaktionäärin mieli on haaksirikkoutunut mieli”, Lilla kirjoittaa. Kun muut näkevät ajan virran etenevän niin kuin se on aina edennyt, reaktionääri näkee paratiisin raunioiden lipuvan silmiensä edestä kohti ikuista yötä. Tästä menetyksen kokemuksesta kumpuaa militantti nostalgia, tarve huutaa ”Seis!” ja pysäyttää ajan virta, kääntää sen suunta.

 

***

 

Kriittisyydestään huolimatta Lilla ei heristä tuomitsevasti sormeaan niille, jotka haaveilevat vanhan maailman hyveiden palauttamisesta. Jälkiteollinen yhteiskunta edustaa eräänlaista jatkuvaa vallankumousta, jossa puhki kuluneen bisnessloganin mukaisesti ”on juostava pysyäkseen paikallaan”. Teknologiset ja sosiaaliset murrokset jakavat ihmisiä voittajiin ja häviäjiin, ja toisinaan häviäjiä on paljon enemmän kuin voittajia.

Ahdistus loputtomien muutosten edessä on nykyajan universaali kokemus, ja sen vuoksi antimodernit reaktionääriset ideat saavat vastakaikua hyvinkin erilaisissa ihmisryhmissä. Eurooppalaisella nationalistilla, amerikkalaisella teekutsuliikkeen kannattajalla ja poliittisella islamistilla on erilaiset iskulauseet, mutta niiden taustalla samanlainen uho, samanlainen menneen maailman kaipuu.

Politiikassa nostalgia on vahva ase. Ihmiset voivat pettyä toiveisiin ja unelmiin, mutta nostalgia ei petä heitä koskaan.

Kommentit (9)
  1. Martti Kiuru
    25.9.2016, 12:00

    Mielenkiintoinen kirjoitus. Nyky-Venäjällä näitä reaktionäärejä ja menneisyyteen halajavia tuntuu olevan pilvin pimein. Varsinkin kun valtiollinen propaganda painottaa eristäytymispolitiikkaa ja Venäjän pyhiä arvoja. Osa väestöstä haikailee Stalinin tai Brezhnevin ”stabiileja” aikoja ja osan mielestä keisarillinen Venäjä oli ideaali yhteiskuntamalli. Vaikka Neuvostoliitto oli ateistinen valtio, niin kekseliäimmät nostalgikot ovat onnistuneet ympyrän neliöimisessä, eli rakentaneet kristinuskosta ja sosialismista kollaasin, joka on kuin Boris Kustodijevin maalaus venäläisestä maaseutukaupungista. Kun menneisyyttä ihannoivilta tiedustelee, mitä ne menneisyyden arvot konkreettisesti ovat ja kuinka niihin voidaan palata, on seurauksena kuitenkin hiljaisuus.

  2. konservatiivi, kai
    25.9.2016, 20:32

    Kohta jossa niputat kaikki nykyistä maailman menoa vastaan haraavat voimat yhteen, on raaka yleistys. Useasti nykyään harjoitettu yleistys kylläkin, mutta sulta odottamattoman heppoinen.
    Missään ei ole uuden maailman järjestyksen päämajaa, koska sellaista ei ole, ei päämajaa eikä täsmällisesti nimettävää porukkaa joka on kaiken muutoskiiman takana, mutta jos olisi, oltaisiin siellä hyvin tyytyväisiä siihen, että vaikkapa konservatiivit tai reaktiönäärit, tai kuten itse mieluiten sanoisin traditionalistit, liitetään noin vain islamisteihin. Kun ne pussitetaan yhteen, saadaan aikaan iljettävä roskapussi. Ja inhoreaktio.

    Luen Korhosen kirjan varmasti kahden mielenkiintoisen kirjoituksesi innostamana, mutta toivon todella ettei hänellä ole sellaista pedagogista asetelmaa ja loppupäätelmää, johon meidän kaikkien tulisi päätyä kuin mm. eräällä kirjailijalla joka “populismia” on käsitellyt. Sullakin oli nyt tuo loppuyhteenveto sen tyyppinen – tällä kertaa se oli hatara.

    Kun nyt kerta natsiaikoihin vertaillaan niin yhtä hyvin voisi sanoa, että tässä pelissä käytössä on myös kolmannen valtakunnan perustyökalu; niputetaan kaikki uutta järjestystä/välttämätöntä muutosta vastustavat tai kuvitteellisestikin sitä vastustavat “voimat” samaan nippuun. Ehkäpä natsisilmin tämän ajan olisivat bolsevikkeja ovatkin arvokonservatiivit, juutalaisia traditionalistit, kommunisteja antiglobalistit ja homoseksuaaleja kansallista liittoutumattomuutta kannattavat. Ihmeellinen kuperkeikka tosiaan, mutta niin taitaa olla?

    Bergman: “Huusin niin kuin kaikki muutkin, kohotin käteni niin kuin kaikki muutkin, ulvoin niin kuin kaikki muutkin, rakastin niin kuin kaikki muutkin.”

    Mulla ei tule mieleen tuosta myöskään ainoastaan natsit ja heidän meemejään uudelleen tuhoisasti leikkivät typerät uusnatsit, vaan yhtä hyvin myös kaikessa “muutoksessa” iloisina loikkivat rennot digitalistit ja omasta kritiikittömästä muutosmyönteisyydestään kansalaishyveen tekevät menestyjä-sopeutujat. Hehän ulvovat ja ojentelevat samalla tavalla nykyään ja aika lujaa, sormellaan ja peukullaan, oman suuren ja vallassa olevan sisarryhmänsä voiman tunnossa.
    Bergmanin ajassa peruste oli se mikä se oli, nyt se on: se-nyt-vaan-on-kato-tätä-päivää.

    1. tommimelender
      25.9.2016, 20:50

      “Kohta jossa niputat…”

      Tarkkaan ottaen minä en niputa, vaan referoin Mark Lillan analyysiä. Eikä Lillakaan niputa noita ryhmiä yksi yhteen, vaan osoittaa tiettyjä rakenteellisia samankaltaisuuksia heidän ajattelussaan ja ohjelmissaan. Eikä Lilla ole suinkaan ensimmäinen, joka tällaista “perheyhtäläisyyttä” osoittaa, sillä esimerkiksi John Gray (ei se miehet Marsista ja naiset Venuksesta -John Gray vaan filosofi John Gray) on kirjoittanut siitä, kuinka militantti islam on monessa suhteessa moderni ilmiö, jossa on hyvin paljon samaa läntisten militanttien liikkeiden kanssa. Minusta täysin järkeenkäypää.

      Riku Korhosen romaani on romaani, vieläpä hyvä sellainen, eikä poliittinen pamfletti, joten ei se mitään lopullisia totuuksia tai opetuksia lukijalle tyrkytä.

      “Mulla ei tule mieleen tuosta myöskään ainoastaan natsit…” Juu, analogoita voi rakentaa muaallekin, mutta tämä merkintä oli nyt rajattu ja kohdennettu tällä tavalla, kaikkea mahdollista ei kannata mahduttaa yhteen lyhyeen kirjoitukseen, joka syntyi paljolti reflektointina Lillan esseekokoelmaan,

      1. Ok, kiitos vastauksesta, noin(kin) varmasti on.
        Itse kaikille joukkoliikkeille allergisena näen niitä sielläkin, missä niitä ei haluta nähdä. Siitä toi viimeinen analogia. Ja kyllähän me kaikki ne näemme.
        Korhoseen romaanitekijänä lähden tietenkin lukemaan. Mutta on meillä Korhosen kollegoita, jotka sitten haastatteluissa kertovat mielellään mikä “heidän populismia tutkiva uutuusteoksensa” kirjoittamisen on motivoinut, siltä varalta ettei lukija sitä itse havaitsisi.

        Kuka sitten osaisi ja uskaltaisi “niputtaaa” globalismin parasiitteineen noihin likaisiin tusinoihin, sitäkin joskus odottaisi. Jos katsomme mikä on laajentumiskykyisin ja – myös haluisin ideologia tällä pikku pallollamme niin kyllähän sekin, vaikkakin toistaiseksi vain taloudellisen militanttiuden keinoin toimien, kuuluisi noihin pimeäsakkeihin mukaan.

        “Tutkin koko maapallolle ja kotimaanosallemme tuhoisaa globalismia ja siihen kytkeytyvää suorastaan fundamentaalista muutospakkoa edustavaa arvoliberalismia uusimmassa romaanissani. Toki kannattaa muistaa, että olen kirjailija, teokseni on puhtaasti fiktiivinen eikä sitä tule lukea minään julistuksena minkäään puolesta suoraan. Kirja sisältää tietysti myös paljon muuta. Tulette ehkä yllättymään. ”

        Voimmeko kuvitella edes tuollaista, varovaista tekijää Kirjamessuille? Voimme kyllä, kuvitella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *